Hiihtäen hilpeämpi

Kelpaa taas, kun on lumi maassa. Toivottavasti säilyy kevääseen asti. Työpöydällä mustaa valkoisella, että anomani kahden viikon palkaton virkavapaa on myönnetty. Maaliskuussa siis suuntana Lappi ja Ylläksen mainiot latuverkostot. Liikunta, perheessämme erityisesti hiihto, on ihmelääke, joka auttaa väsymykseen, masennukseen ja ketutukseen, parantaa unen laatua, laskee verenpainetta ja on muutenkin hyväksi kropalle. Hyvä hiihtokausi vie kylkiäisenään viitisen kiloa elopainosta, tosin sujutellen sulanut tulee kesällä ja syksyllä takaisin. Yöpöydällä Kaikki hiihdosta -kirja.

Joulu tuli ja meni

Olipa taas joulu. Aattona ehdittiin hädin tuskin syödä ja saunoa eli lahjat ja muu touhuilu jätettiin suosiolla joulupäivään. Työjoulu jälleen kerran. Aattona neljä tilaisuutta kahden tunnin välein ja vasta iltakuudelta kotiin. Kaksitoista tuntia näennäistä lepoa. Jouluaamuna viiden jälkeen kohti kirkonmäkeä, omat soitot ja treeni kuoron kanssa ennen seitsemältä kajahtelevia joulun kelloja. Mieleen ja ruumiiseen joulurauha laskeutui vasta, kun vankilan jumalanpalvelus yhdeltätoista päättyi. Tietää sen sitten, aika on kulunut pääosin sohvalla nuhjatessa takkatulen, suklaan ja punaviinin kutkuttava kolmiyhteys jäsenissä. Samaa rataa tapaninpäiväkin. Tänään jo hieman aktiviteettiyritystä.

Pukki toi joulun lahjahitin, piikkimaton, fakiirimaton tai miksi sitä sanotaan. Ensin energiat virtaamaan akupunktiopisteitä stimuloiden - matto tottavie toimii! - sitten ladulla sivakoiden. Hiihtokauden avaus paikallisella kuntoradalla jäi kahteen kierrokseen purevan pakkasen ja liian kevyen pukeutumisen vuoksi, sitä kun ei alkukaudesta tehot riitä kehon keskuslämmittämiseen. Mutta tästä on hyvä jatkaa. Uusi yritys huomenna.

Joulupäivän uutisissa haastateltiin Zen-keskuksen opettajaa mitä lie senseitä. Keskuksen sivuilla kerrotaan, miten Zen-meditaatio hiljentää mielen rentoon, luonnolliseen ja äärimmäisen valppaaseen tilaan, jolloin meditoija parhaassa tapauksessa herää todellisuuteen ja nyt-hetkeen eli näkee olemuksensa ja maailman sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. Erikoinen uutisaihe kristityssä maassa jouluna, vaan mikäs siinä, joulurauha kuin joulurauha, pääasia, että rauha. Sitä paitsi rentoudunhan minäkin taijia harrastamalla ja hiljaisuuden retriiteissä olen kuin kotonani.

Minulla on pari joulu-unelmaa, joista toinen liittyy rauhaan ja hiljaisuuteen: erämaajoulu Kainuussa tai Lapissa. Toinen on hotellijoulu Turussa joulurauhan julistuksineen, joulukirkkoineen.

Perustyötä

Seurakuntatyössä on nykyään paljon turhanaikaiselta tuntuvaa, aikaa vievää, joskin eittämättä hyödyllistä sälää. On asiakastietokantaa ja sähköistä kalenteria, joita päivitetään säännöllisesti, kirjattavaa ja tilastoitavaa siis riittää vuoden jokaiselle päivälle. Kokouksissakin istutaan tiheään niin pientiimeinä kuin koko työntekijäporukalla. Lokakuun kalenteri kertoi karua kieltään: 19 % ajasta meni kokouksiin, lähes viidesosa työstä, jossa ihmisten kohtaaminen sentään tärkeintä!

Koska joulun alla kokousrintamalla on hiljaista ja viikoittaiset piiritkin ovat joulutauolla, päivisin jää aikaa kierrellä kyliä perustyötä tehden. Kotikäyntikierros sadanviidenkymmenen joululehden kanssa on juhlaa. Lehti on lahja kaikille alueen yli seitsemänkymppisille. Maalla ovet ovat useimmiten auki seurakuntasisarenkin käydä sisään. Jossain tupsahdan kiireen keskelle, kohtaaminen mahtuu pariin minuuttiin, jossain menee tunti, puolitoista, juodaan kahvit, lauletaan virsi. Kuulumisia ja elämäntarinoita. Voinnit ja joulut toivotellen matka jatkuu seuraavaan taloon. Aina ei ovi aukea. Pirtti voi olla pimeänä ja väki maailmalla. Toisinaan asuja ei kuule kolkuttelua. Onpa minua pelokkaana verhoissakin väijytty. Silloin joulumuistaminen kopsahtaa saatekirjeen kanssa laatikkoon.

Adventti

"Adventti! Portit auki! Joulu on ovella. On tässä odotettukin. On ollut niin tylsää ja pimeää, kaamoskin masentanut. Vaan nyt sitä saa, nyt sitä saa laulella joululauluja ja ripustella jouluvaloja pitkin poikin. Adventtikalenterin ensimmäinen luukku auki ja joulustelemaan!

"Avaja porttis, ovesi, käy Herraas vastaan nöyrästi."

Jo soi amerikkalainen "White Christmas" -älämölö kaupan kaiuttimista ja ostoskärry täyttyy rauhaan ja hyvään tahtoon verhoutuneesta materiasta - susi lammasten vaatteissa - ja kulkuset helkkäilee kilvan kassakoneen kanssa.

"Kun itse taivaan kuningas sun tahtoo olla vierahas."

On leipomista, laittamista ja siivoamista. Täytyyhän sitä. Kunnon väki tarjoaa jouluruokaa puhtaaksi puunatussa kodissa. Kunhan vain saisi kaiken ajoissa valmiiksi ja muistaisi siinä ohessa hoitaa kortit, kukat, kutsut ja muut pakolliset.

"Suo ilovirtes kaikua, on siitä riemu taivaassa."

Pikkujouluihinkin pitäisi ehtiä. Pitäisiköhän ostaa uutta päällepantavaa? Uutta tai vanhaa, tuskin sitä kukaan glöginhuuruisten syöminkien lomassa huomaa. Riemun raikkahin aika.


Jotakin tuon tapaista tuli kirjoitettua kymmenisen vuotta sitten paikallislehden hartauspalstalle. Loppukaneettina oli paheksuvaa höpinää jouluvuodenajasta, ihmisten "suun ruoka, juoma, meno muu" -kulutusmentaliteetista ja rivinvälikehotus itsetutkisteluun. Kirjoitus päättyi lainatun adventtivirren viimeiseen säkeeseen: ”Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen."

Ikä lienee taittanut terän. Nyt tälle maailmanparantajalle riittää, että yrittää pitää edes oman tontin jotakuinkin puhtaana ja joulunvieton kohtuullisena.

Pikkujouluihinkin pitäisi ehtiä joo. Tänään iltapäivällä olisi ollut tarjolla maksettu pikkujoulu teatterin ja hyvän ruoan merkeissä Hämeen linnassa. Aivan, linnassa. Työpäivä kuitenkin venähti ja jouduin toteamaan kilpajuoksun kellon kanssa mahdottomaksi. Soitto kotiin ja aina niin kiltti ja ymmärtäväinen puolisoni suostui menemään juhliin yksin. Onneksi iltaa on riittänyt yhteiseen kotipikkujouluunkin.

Startti

Ensimmäiset joulujuhlat tänään, jouluruokineen, joululauluineen. Tästä se lähtee! Pakko tsempata itseään vuoden työteliäimmän ajan edessä. Joulunalusaika tilaisuuksineen on suuri, epämääräinen möykky, joka on pakko lohkoa helpommin käsiteltäviin osiin. Viikko tai puolitoista on sopiva koko, helppo hahmottaa ja armollinen unohduksissa: vielä ehtii. Päivä kerrallaan eläminen ei onnistu, koska kaikki on juhlien osalta ennakoitava: on varattava tilat ja tarjottavat, hankittava esiintyjät, hoidettava ilmoitukset ja tilattava taksit. Päivittäisen perustyön ohessa muut joulumuistamiset, joulukortit ja joululehdet. Sanonpa kuin Arvo Turtiainen runossaan: ”Mikä uuvuttava rauhan pilvi, mikä eksyttävä onnentoivotusten sumu, mikä hyväntahdon lumipyry.” Kirkko saisi ottaa oppia ortodokseilta ja keskittyä pääsiäiseen.

No, kun nyt kuitenkin joulun alla kaikilla mieli on hyvä, lämmin, hellä ja kukkaron nyörit herkässä, turuilla ja toreilla järjestetään jos jonkinlaista hyväntekeväisyystapahtumaa. Minullakin on asian johdosta työviikonloppu. Perjantai ja lauantai menee seurakunnan lähetysmyyjäisvalmisteluissa ja adventtipyhä itse myyjäisissä. Minua ei sykähdytä niinkään lähetystyö kuin talkoohenki, joka pienessä maalaispitäjässä on voimissaan. On kuulkaas sukkaa, lapasta ja suussa sulavia karjalanpiirakoita!

”Ei sitä pie ostoa mitä tarvihtoo, mut vast sitä mitä ilma ei toimie tule”

Joulu on täällä taas. Kuvastoissa ja kaupoissa vuosi vuodelta aikaisemmin. Kurjaa ja kiusallista. Paraskin puhuja tässä. Sallimus armahtakoon minut kirkasvalolampulta, joka on jo vuoden päivät vaaninut ostoslistan liepeillä, ja muulta havittelemaltani roinalta.

Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi -kirjan (Atena 2006) kirjoittaja, taloustieteilijä Tatu Hirvonen on eräässä lehtihaastattelussa todennut: ”Kun perustarpeet on tyydytetty, jokaisen on itse osattava katkaista yhä vain lisää haluamisen kierre.” Siinäpä se. Aina tulee uusia, ”iik ihania!” tuotteita, kuten Iittalan mainoslause vastikään kuului, hyödyllisiltä tuntuvia, hyödyttömiä hyödykkeitä, joihin uskomme vahvasti vain siksi, että mainosvalojen markkinademonit salakavalasti muokkaavat tarpeitamme.

Pidän seitsemättä vuotta kirjaa tuloistani ja menoistani. Marttaliiton sivuilta löytyy oiva Exel-sovellus tarkoitukseen. On ollut varsin avartavaa seurata, paljonko kuukaudessa tai vuodessa kuluu ruokaan, ulkona syömiseen, makeisiin, alkoholiin, vaatteisiin jne. Taseissa on selkeästi nähtävissä kaksi heikkouttani: kirjat ja kodin hankinnat. Ostelen käsityökirjoja, taidekirjoja ja runokirjoja, milloin mitäkin. Kodin hankinnoista koukuttaa Iittala ja Arabia. Nytkin mielin punaista Teemaa, vaikka kippoja ja kappoja riittää yli oman tarpeen pinottavaksi asti.

Joulumyynti on jo monta vuotta sammonnut ennätystuloksia. Ehkäpä tänä vuonna kasvukäyrä taittuu ja pudotus tavarataivaasta maanpinnalle alkaa. Maahan tömähtäminen tekee kipeää, mutta koska palataan juurille tutkitusti onnellistavaan kohtuuteen, kipu on ohimenevää. Luontokin kiittää. Karjalainen kansa sen jo viisaudessaan sanoiksi virkki. Tarpeita tulee ja menee, todella tarpeellista on vain vähän.

Pyhäinmiestenpäivä

Päivä kului ruopsutellessa viimeisiä lehtiä pihalta. Varpaita paleli saappaissa, mutta asian kanssa pärjäsi, kun otti välillä rivakamman tahdin ja kävi sisällä kahvittelemassa. Urakkaa jäi huomiseksikin.

”hiljainen tie
haalistuneet värivalot vaivoin valaisee
mun askeleet on kauan sitten tätä maata
ensi kertaa astelleet”

Haudoilla kävin tavan vuoksi. En ole hautausmaakultin ystävä ja jos kehtaisin, polttaisin muistokynttilää vain kotona. Muistot ovat sydämessä, eivät kivipaasien juurella. Ymmärrän toki niitäkin, joille hetki rakkaan haudalla on tärkeä. Tai niitä, jotka haluavat liittyä sukupolvien ketjuun sytyttämällä kynttilät isovanhempien ja isoisoisovanhempien haudalle.

”mä kävelen pitkin pyhäinmiestenpäivän iltaa
kauas takaisin
sen minkä taakseen jättää löytää edestään
se kai vanhemmiten kuuluu elämään”

Kynttilöin valaistu hautausmaa on vaikuttava näky, sen myöntää esteettinen minäni. Ja on liekkimeressä jotain pyhääkin. Tärkein kuitenkin välittämisen liekki jo eläessä, ajatus ja aika toiselle.

”olin kauan kuvitellut kaikenlaista
kauan uneksinut paremmasta
kunnes huomasin sen nyt vasta
olen onnellinen”

Kuulas syyspäivä, kaunis ja kirpeä. Maa jäässä, marras. Kirkkomaalla kynttilöiden lämpö.

Lainaukset Neljän Ruusun biisistä Pyhäinmiestenpäivä.

Ei mitään päällepantavaa

Viime lauantaina vietin monta tuntia - kehtaako tätä edes sanoa - maakunnan kulutusmekassa Ideaparkissa ja tositarkoituksella vielä. Meininki oli hankkia päällepantavaa kalenterissa uhkaavasti lähestyvään iltajuhlaan, vaatekaapissa kun ei ollut mitään sopivaa. Mikä siinä onkin, että tiukan paikan tullen naisen vaatekaapissa käy mystinen kato. Yritys oli hyvä. Siitä huolimatta kymmenien liikkeiden ja vaaterekkien jälkeen en löytänyt mitään edes sovitettavaksi kelpaavaa. No, makuni on varsin konstikas. Kiitos ja kumarrus mekkaan päin ja kotiin ärtyneenä. Parin päivän päästä katsastamaan oman paikkakunnan tarjonta ja johan tärppäsi. Mustaa pellavaa ja villaa. Oli jotakuinkin nolo olo turhasta ostosreissusta. Tai ei turhasta sentään, Lempäälästä löysi tiensä kirjahyllyyn yksi Virtanen ja kaksi Kristodulia.

Nakkihomma

Hartauskirjoitusvuoro paikallislehteen on tämän työn varjopuolia. Sanottava vähenee sitä mukaa kun hartailu lehden palstalla lähestyy. Kaava on tämä: viikko ennen deadlinea otan vielä rennosti, paria päivää ennen aihehapuilua ja hätääntynyt vilkaisu kalenteriin. Kirkkovuoden tekstit auttavat harvoin alkuun, muutaman kerran jutun juuri on löytynyt virsikirjasta, mutta yleensä suollan jotain vuodenaikaan sopivaa ympäripyöreän humaania, ja - tätä en koskaan opi - aina viimeisenä iltana. Aamulla vielä hätäiset korjaukset tekstiin ja sitten helpottunut huokaus. Tällä kertaa minut pelasti reilun kaupan viikko.


Eri reilua

Kahvinkeitin porisee kutsuvasti keittiössä, ihana tuoksu leviää makuuhuoneeseen asti ja houkuttelee nousemaan. Unen lämpö jäsenissä, valon vasta virittäessä aisteja kuppi kuumaa herättelee parhaiten. Kotien aamiaispöydissä valmistaudutaan päivän puuhiin. Monelle aikuiselle aamun lehti kahvikupillisen kera on arjen luksusta, hyvä hetki, jolloin päivän murheet ovat kaukana edessäpäin.

Toisessa maapallon kolkassa nainen on jo kauan ollut hereillä. Hänellä on huoli omasta ja lastensa jaksamisesta. Koko perhe käy työssä kahviviljelmällä. Palkka on pieni ja riittää hädin tuskin toimeentuloon. Aamuväsyneet lapset aloittavat työpäivän nälkäisenä. Nuorin lapsista on sairas, mutta mahdollisuutta terveydenhoitoon ei ole. Työolot ovat huonot. Viljelyssä käytetään lannoitteita ja torjunta-aineita, joita työntekijät joutuvat käsittelemään ilman asianmukaisia suojavarusteita.

Aamukahvikupillinen suomalaisessa kodissa on yllättäen saanut kitkerän ja karvaan jälkimaun, samoin ne lukuisat kahvikupilliset, joita vuoden aikana kotona, kylässä ja kahviloissa nautitaan. Olemme kahvinjuojakansaa: paahdetun kahvin vuosikulutus asukasta kohden on jo pitkään pysynyt kymmenen kilon hujakoilla.

Ensi viikolla vietetään kirkkojen ekumeenista vastuuviikkoa rinnakkain reilun kaupan viikon kanssa. Vastuuviikon nostaessa esiin ihmiskaupan ongelmat marraskuulle asti jatkuvat reilun kaupan viikot pureutuvat maailmankaupan epäkohtiin.

Reilun kaupan merkki kahvipaketin kyljessä takaa tuotteen reilun alkuperän: kauppaa käydään ilman välikäsiä suoraan kehitysmaiden tuottajien kanssa. Viljelijät saavat kahvistaan oikeudenmukaisen, tuotantokustannukset kattavan korvauksen ns. takuuhinnan, joka on monen pientilan pärjäämisen edellytys. Muita konkreettisia hyötyjä ovat tarkat ympäristösäädökset, turvalliset työskentelyolot, lapsityövoiman käyttökielto sekä työntekijöiden saama asiallinen palkka ja oikeus liittyä ammattiyhdistyksiin. Reilusta kaupasta hyötyy yli miljoona kehitysmaiden pienviljelijää ja työntekijää. Osa reilun kaupan tuloista käytetään koko yhteisöä hyödyttäviin hankkeisiin kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen.

Jos ja kun ensi viikolla mietit päivän hyvää työtä, muista reilun kaupan tuotteet. Entä käytänkö itse reilun kaupan kahvia? Vuodessa ostan paketin tai pari. Auttaako se ketään? Olen tietoisesti yrittänyt pyristellä irti kyynisyydestä, passivoivasta ajatuksesta, jonka mukaan yhden ihmisen panos maailmanparannustalkoissa olisi mitätön ja turha. Teemme joka päivä ostopäätöksiä, jotka vaikuttavat vähäpätöisiltä, mutta joilla on maailmanlaajuisia vaikutuksia. Kristuksen esimerkki rohkaiskoon meitä kantamaan vastuuta lähimmäisistämme ja yhteiskunnallisista asioista. Meidät on kutsuttu toivoon. Saamme reilusti uskoa, että jokainen reilun kaupan tuote, joka päätyy ostoskoriimme, on askel kohti oikeudenmukaista maailmaa.

Vapaapäivä

Ihana arkivapaa. Viime viikkoina on ollut sen verran huolta ja härdelliä, että tuntuu hyvältä rauhoittua kotiin, siivota kaikessa rauhassa, puuhailla pihalla, leipoa ja tehdä ruokaa, mikä nyt sattuu huvittamaan. Yhtä hyvin voi vain olla möllöttää, kuluttaa aikaa koneella ja kuhkia pyjamassa puoleen päivään. Viikonloppuna vapaa jatkuu. Huomenna on meininki Tampereelle, ei shoppailemaan, vaan kuljeksimaan kirpputoreille ja kahviloihin.

Kissa on perheenjäsen. Tuntuu vaikealta ajatella sitä kertakäyttöhyödykkeenä, luonnon karmassaan karmaisevan lain toteuttajana. Kun kissa tapaturmaisesti loukkaantuu, maalla se tarkoittaisi viimeistä tervehdystä pyssyn suusta. Tottakai kituva eläin täytyy lopettaa, mutta kun toipumisennuste on hyvä ja kissa kuin ystävä, apua hakee silläkin uhalla, että hoitojen jälkeen kissan nimeksi sopisi parhaiten Konkurssi. On huikean kallista, kun leikellään ammattitaidolla - huikealla sellaisella - ja tarkkaan. Pienen Vihtori-kissan leikkaus kesti kolme tuntia. Hattulan Vethausin Anssi-tohtori korjasi murtuneen lantion raudalla ja räätälöi myös polven ristisidevamman kuntoon.

Toipilas voi hyvin. Se saa jo käyskennellä tasaisella, mutta hypyt ja loikat on kielletty. Valvontaa tarvitaan, kun kissa totuttelee normaaliin elämään. Ei vain hypyt vaan myös tappelupukaria vailla olleen Viljami-veljen raisut leikit täytyy estää. Kuntoutus on vasta alussa. Päiväohjelmaan kuuluu jumppaa ja autettua takajaloin kävelyä pienissä erissä. Vihtori ei vielä varaa kipeälle jalalleen. Vaurioituneiden lihasten kuntoutus kestää pitkään eikä alkutaivalta helpota pakarassa ja reidessä kiristävät pitkät leikkausarvet. Kipulääkkeen voimalla mennään päivä kerrallaan.

Taseita

Viides vuosikymmen pyörähti käyntiin syksyisellä museojunamatkalla Keski-Suomessa. Lystiä riitti, seura oli suotuisaa, ruoka hyvää ja alla, ah, niin nostalginen menopeli sähkömoottorijuna Sm 2. Aikanaan noilla penkeillä tuli hikoiltua työkseen, kun kanttoriopiskelijana reissasin päivittäin Tampereelle ja takaisin. Ennen lukkarikoulua samat hikiset penkit matkalla talouskouluun ja terveydenhuolto-oppilaitokselle. Keski-ikäisen tilitystä tässä, elämän tähänastinen tase opiskelujen osalta.

Retkellä oli kuvauspysähdyksiä pitkin matkaa. Juna seis ja porukka pitkin pengertä räpsimään kuvia päivän päätähdestä.

Minäkin aloittelin kuvaajan uraa rautatieharrastajana, joskin kiinnostuksen kohteet taisivat poiketa tavanomaisesta (alla).


En tiedä johtuuko keski-ikään kypsymisestä vai mistä, mutta viime päivinä töissä on ollut huimaa nostetta. Jokainen aamu on ilo. Johtuneeko siitä, että en ole puoleen vuoteen kajonnut urkuihin. Erään kaukaisen ystävän vuosia sitten rohkaisemana ja nyttemmin sattumien summana olen saanut hääriä tutussa työyhteisössä seurakuntasisarena. Kuvaava sana tuo vanha, ja kertoo työstä paljon enemmän kuin nykyään käytetty diakoni, diakonissa tai diakoniatyöntekijä.

Keski-iän kynnyksellä

Syksy tuo kalenteriin tutut rutiinit. Säännöllinen toiminta käynnistyy niin töissä kuin harrastusrintamalla ja kiirettä riittää. Onneksi sentään viikonloppuisin on omaa aikaa. Eilen alkoi neljäs vuosi työväenopiston taiji-ryhmässä. Alkukipinän tuolle lempeälle liikkumiselle sain kesällä 2005, kun puolisoni houkutteli minut kanssaan viiden päivän intensiivikurssille Viittakivi-opistolle. Kiinalainen aamuvoimistelu oli kaunista katsella ja tutustumisen jälkeen vei sydämen. Muoto eli liikesarja on jotakuinkin hallinnassa neljän vuoden hiomisen jälkeen, mutta uutta haastavaa opittavaa löytyy jatkuvasti. Taijissa puhutaankin kymppitonnin säännöstä. Tarvitaan vähintään 10000 toistoa ennenkuin jokin asia toimii.

Mielelle ja ruumiille oivaa terveysliikuntaa hyvässä seurassa vaikka kotipihassa. Yhteiset harrastukset ovat mukavia ja ovat, niin ainakin uskon, yhteisten arvojen ja huumorintajun lisäksi parisuhteen parasta liimaa.

Kirkko strategioissaan määrittelee nuoret aikuiset 18-39-vuotiaiksi. Kun lauantaina astun juhlallisesti keski-ikäisten kastiin, nuoruus on tuon määritelmään mukaan mennyt paitsi tietysti korvien välistä. En ole juhlaihmisiä, joten matalalla profiililla mennään ja lähdetään vaivihkaa reissuun. Odotettavissa päivänsankarin näköistä extremeä elämäni ykkösihmisen kanssa.

Kun saapuu syys

Syksy on minun vuodenaikani. Tänään iltalenkillä ilahdutti pieni tihkusade. Sateen lisäksi – syksyllä kuuluu sataa – iloa antaa pimeäksi tihentyvät illat, valot ikkunoissa, ensimmäiset kuulaat pakkasaamut, auringossa kylpevä ruska. No, totuuden nimissä on sanottava, että marraskuu tuntuu joskus ankealta ja lumeton joulukuu, ilmiö, joka viime vuosina on ollut valitettavan tavallinen. Mutta on ankeudessa jotain hyvääkin. Kun ulkona vihmoo räntää, sohvan kutsuun vastaaminen tuntuu lähes oikeutetulta: takassa tuli, käsissä hyvä lehti tai kirja - ja toti.

Vaan vielä riittää syyspuhdetta. Omalta pihalta löytyy edelleen satoa korjattavaksi ja metsät pullistelevat marjoja ja sieniä, joista jälkimmäisiä ei meidän huushollissa siedetä kiitos minun epäkurantin makuni. Mustikkametsässä kävin fiilistelemässä muutaman marjalitran verran, en ole mikään himomarjastaja, mutta vähän piirakkamarjaa tulee joka vuosi mättäiltä nypittyä. Tänään työpäivän päätteeksi mielin puolukkaa ja suuntasin, en metsään, vaan toimeliaan ja asiaan vihkiytyneen herran pakeille. Tuli jylhä tunne, kun kuulin tekeväni kauppaa maineikkaan Mannerheim-ristin ritarin pojan kanssa. Ämpärillinen komeaa, perattua puolukkaa vaihtoi omistajaa kahdella kympillä.

Sähköä ilmassa

Keittiö on jo viidettä päivää kuin pieni elintarviketehdas. Perjantaina serkkupojan viljelmiltä saadut avomaankurkut päätyivät lauantaina purkkeihin ja Mehu-Liisa heruttaa yö toisensa jälkeen talven varaa. Meillä pestään pyykit ja tiskit, keitetään mehut ja rokat yöllä, kun sähkö on rahtusen halvempaa kuin päiväsaikaan. Minä kuhkin mieluusti illasta valveilla ja puolisoni kiireettömien aamujen ystävänä herää arkisin jo viideltä, joten yösähkön optimaalinen käyttö on helppo järjestää.

”Näin hyvään tarjoukseen kannattaa tarttua heti” julisti ankean näköinen mainoslappunen tänään postilaatikon ainoana antina. Sisältö oli sopivasti sähköinen. Tarjolla kahden vuoden Täysvesi- tai Täystuulisopimus, sähköyhtiön uutuustuotteet. Toinen tulee varmasti valittua, koska jo vuosien ajan on suosittu jonkin sortin vihreää sähköä. Hintakin putoaa mukavasti nykyiseen NorppaSähköön verrattuna.

Asuntomessuilla

Tuli sitten käytyä ensimmäistä kertaa asuntomessuilla. Kun messut järjestettiin sopivan lähellä ja puolisoni näytteilleasettajana järjesti vapaalipun niin täytyihän tilaisuus hyödyntää.

Kävimme muutamassa perustalossa, jollaisilla Valkeakosken asuntomessut on itseään markkinoinut: tavallisia taloja tavallisille ihmisille. Sellaisia on kuulemma messujen prameaksi paisuneessa lähihistoriassa kaivattu. Kuitenkin pisimmät jonot kiemurtelivat lukaalien ympärillä. No, suodaan toki asuntomessuilla unelmat. Me 50-lukulaiseen asumistyyliin tottuneena kiersimme jonot kaukaa. Pieni on kaunista ja oma maku on jo tässä iässä sen verran selkiintynyt, ettei trendisisustaminen innosta. Toisekseen kodin tekevät ihmiset (ja eläimet) ei mikään ulkoinen.

Siitä huolimatta pidän sisustamisesta. Tekstiileillä saa tarvittaessa ihmeitä aikaan. Ikean kausihuonekaluja ei kaivata, kun mööpelit ovat taattua ja ajatonta kotimaista ja verhoilla ja matoilla tehdään loppusilaus. Huoneen tyyli ja tunnelma vaihtuu hetkessä ja kangaspuillekin riittää töitä.

Paljon oli messutaloissa silmälle kaunista. Vinkein tuttavuus oli tamperelaisen muotoilijan Riia Paasosen nippusiteistä ja papiljoteista loihtimat ilmavat valaisimet. Pienen ja pyöreän nippusidepallon voisin ottaa olohuoneeseen. Puolisoni risti sen Ebola-virukseksi.

Myös kierrätysideat sykähdyttivät. Sääksmäen seurakunta oli onnistuneesti sisustanut Lintukodon kaksion kierrätysmateriaalein. Löytyi kurkkupurkeista tehtyä kenkätelinettä, betoniharkoista koottua hyllykköä, siirtolavoista nikkaroitua sohvapöytää ja muuta pientä kekseliästä ja persoonallista. Modernin seinävaatteen virkaa ajoi patjan metallirunko. Minä tuskin ripustaisin seinälle pölynkerääjäksi. Ainoa floppi oli makuuhuoneen ikonijuliste. Ei sillä, etteikö ikonitaiteen helmi Kristus Pantokrator sopisi sängyn yläpuolelle, mutta suurena ja tökerösti kehystettynä se poikkesi liikaa juurevan kierrätysmateriaalin linjasta. Puulle painettu nuhjuinen matkamuistoikoni olisi vielä menetellyt.

Messuravintolan ruoka oli maittavaa ja Ingmanin pehmis suli suuhun. Mukava lomapäivä.

Kesä jatkuu

Loma vietettiin ennakkosuunnitelmista poiketen suurimmaksi osaksi kotona. Loman aluksi hain maaseudulta kaksi uutta eläinperheenjäsentä, jotka vaativat sen verran huolenpitoa, että katsottiin parhaaksi poistua kotoa vain ulkoilemaan.

Kissaveljekset ovat vielä vailla nimeä, vaikka asia on hautunut kohta kolme viikkoa. Pojiksi tulee puhuteltua tai värin mukaan keltaiseksi ja harmaaksi. Ehkäpä asia ratkeaa kissojen nimipäiväkalenteria selaamalla.

Loma oli rentouttava, vaikka kisut aiheuttivat aluksi päänvaivaa muun muassa vessan valinnallaan. Kun hiekka vaihdettiin samaan laatuun kuin syntymäkodissa, yhteisymmärrys löytyi. Toteutumattomat lomareissut siirretään tuleville viikonlopuille ja kesä jatkuu. Ylihuomenna on meininki asuntomessuille ja syksymmällä Kotkaan.

Loman aatto

Freelancertyöskentelyn haittapuolena on se, että lomaa on joko liikaa tai liian vähän. Tämän kesän kertynyt lomaoikeus on kokonaista viisi päivää. Vapaita hamstraamalla sentään mahdollistui kahden viikon yhtäjaksoinen paussi, ehdoton minimi, jolla nollata nuppi.

Tänään aamupäivällä hääräsin vielä pihamessussa. Juhannuksen jälkeisen yhdeksän päivän rippileirin kylkiäisenä saadun kesäflunssan rippeet saivat aikaan sen, että olo pappilan pihalla oli kuin orvolla pirulla. Eipä silti, tunne on tuttu matkan varrelta ja kalvaa aika ajoin.

Lomaa on hyvä suunnitella etukäteen, muttei liikaa. Äkkilähdöille on hyvä jättää tilaa samoin pelkälle olemiselle. Suurista hyveistä pyhä huolettomuus ja jalo joutilaisuus sopivat lomalaisen huoneentauluun. Rakkaani lomailee samaan aikaan, joten edellytykset hyvälle ja rentouttavalle lomalle ovat olemassa.

Mitä suunnitelmiin tulee niin ainakin liikuntaa, hölkkää, pyöräilyä ja taijia innon ja säiden mukaan. Mattopyykillekin mieli halajaa. Onko palkitsevampaa kuin pesun jäljiltä hehkuvat matot, mäntysuovan tuoksu ja kunnon kahvit urakan päälle! Jossain vaiheessa lomaa junalla Kotkaan, ehdottomasti vasta meripäivähumun laannuttua, siellä pari päivää merituulia haistellen ja nähtävyyksiin tutustuen. Vielä kaksi varmaa lomaan mahtuu: tädin hautajaiset Keski-Suomessa ja asuntomessut Valkeakoskella.

Ja nyt työkänny kahdeksi viikoksi kiinni.

Veturipullo

Tänään kartutin veturipullokokoelmaani kolmella uudella värillä. Kun samalla myyjällä oli useampi pullo kaupan ja hintakin kohtuullinen, tartuin tilaisuuteen tuplata kokoelmani.

Veturipullo on Erkkitapio Siiroisen suunnittelema ja Riihimäen Lasi Oy:n valmistama puristelasipullo, joka syntyi juhlistamaan Riihimäki-Pietari-radan satavuotista historiaa vuonna 1970. Riihimäen tehdas valmisti juhlapulloa kirkkaana, keltaisena, lilana, sinisenä, amberina ja ruskeana noin 15000 kappaletta. Tämän jälkeen pulloja tehtiin tuhannen tai parin tuotantoerissä vaihtelevin sävyin. Riihimäen Lasin toiminta päättyi vuonna 1990. Suupuhallus ja taidelasin tuotanto loppui jo 1976. Viimeisinä vuosina tehtaassa valmistettiin automaattisesti tehtävää käyttölasia, Kotilasia. Vuonna 1995 Siiroinen myönsi riihimäkeläiselle JL-Lasille oikeuden valmistaa rajoitetun 2000 kappeleen erän veturipulloja. Kumma kyllä, uusin tulokas on harvinaisin ja kallein.

Aluksi en edes pitänyt veturipullosta. Keräilin sinisiä pulloja kuistin ikkunalle ja koska halusin hankkia muutaman suomalaisen klassikkopullon kohentamaan alkuperältään Alko- ja Tiimari-voittoista rivistöä, veturipullokin tuli ostettua. Rumahan se oli eikä edes veturin näköinen, ei ainakaan suomalaisvalmisteisen veturin. Kun kuistin ikkunalaudat täyttyivät ja harrastus oli katkolla, huomasin kirjahyllyn päällä matalan pullorivistön mentävän tilan. Vain kaksi mallia tuli kysymykseen, veturipullo ja aurinkopullo. Valinta oli helppo. Meillä on aina harrastettu rautateitä, joten veturipullo sopi teemaan ja oli lompakollekin ystävällisempi keräilykohde. Kalleimmista aurinkopulloista on pulitettu jopa 1250 euroa.

On sitten rouvallakin ikioma rautatieharrastuksensa satunnaisen veturitallilla hääräämisen lisäksi. Suomalaisen puoliantiikin osto- ja myyntiliike Laatutavara luokittelee tuotteet eri kategorioihin ja veturipulloon on liitetty määreet ”merkkituote, keräilyesine, näyttelyesine” sekä ”erityisesti naisille”. Mitä tuohonkin sanoisi?

Lukkari ja rakkaus

Lukkarinrakkaus. Siis mikä? Erityinen jopa hyvinkin puolueellinen kiintymys johonkin asiaan, ihmiseen, paikkakuntaan tms. Sanaparin esikuvana on ranskalainen amour de clocher, kotiseudun rakkaus nurkkakuntaisuudeksikin käännetty. Ruotsinnos klockarkärlek, josta sana on suomenkieleen muokattu, perustuu clocher-sanan väärään tulkintaan. Clocher merkitsee kotiseutua tai kotikylää, ei lukkaria.

Olen muuttanut elämäni aikana neljän kilometrin säteellä. Onko se lukkarinrakkautta sanan alkuperäisessä merkityksessä? Eihän toki. Suomesta löytyy monta paikkaa, jossa voisin kuvitella asuvani. Skaala on laaja ulottuen Kainuun vaaramaisemista tehdaskaupunkien keskuspuistojen liepeille. Ainoastaan lakeus ja pääkaupunkiseutu kuuluvat kahdesti harkittavien listalle. Eipä silti, puolensa kaikissa.

Vaikka maakuntien välillä on eroja, joka puolelta maata löytyy samankaltaisia sanontoja. Esimerkiksi kutoja, joka ”ottaa lukkarin viereensä yöksi” tai ”joutuu lukkarin viereen makaamaan”, jos työ ei ota sujuakseen, on tuttu niin idässä kuin lännessä. Lukkari tarkoittaa tässä yhteydessä kangaspuissa olevaa tukkia, jolle kangas kiertyy. Sen ruotsinkielinen esikuva sana klockare tai klockarstock on syntynyt tukin päässä olevan lukituslaitteen äänen mukaan. Tukin kiertyessä lukko kilkuttaa iloisesti.

Ihminen muistaa aisteillaan. Kangaspuiden rytmikäs louskutus ja tukin kilkutus ovat kuuluneet päiviini jo taaperona. Ujo lapsi suurine silmineen äidin kanssa kansalaisopiston kudontapiirissä sai aluksi kiitosta kiltteydestään. Kun tädit tulivat tutuiksi ja rohkeus karttui, kudontasalista löytyi kiinnostava maailma polkusineen, vipuineen, nyöreineen, lankoineen ja kuteineen. Ja millainen karuselli luomapuissa! Kudonnanopettaja kielsi ilonpidon vaarallisena, mutta vinha pyöriminen jatkui salaa aina kun aikuisten silmä vältti. Kun muutimme omakotitaloon, äiti osti omat kangaspuut ja tuttu äänimaisema siirtyi olohuoneeseemme. Vuosien saatossa minäkin aloin ymmärtää kutomisen päälle. Tarkkuutta ja fyysistä voimaakin vaativasta harrastuksesta on iän myötä luovuttava. Pelastin äidin kangaspuut sukuun kuusi vuotta sitten kaupan ilmoitustaululta enkä ole katunut. Kutomisen äänet soivat nyt minun toimestani.

Vanhemman väen puhekielessä lukkari tarkoittaa kanttoria, kirkkomuusikkoa, joka pyhäaamuisin tämmää uruilla eloa jumalanpalvelukseen. Sitäkin tässä ollaan. Viimeiset viisitoista vuotta olen tämmäillyt freelancerina kotirovastikunnan alueella, tosin on vuosiin muutakin työtä mahtunut. Mutta mikä saa lukkarin jäämään kotiseudulleen? Tietysti rakkaus. Mon amour.

Tässä kootut selitykset bloginimelle, joka saattaa äkkiseltään kuulostaa kielteiseltä. Taustat tuolle väärin tulkitulle sanaparille löytyivät täältä.

Luvassa kirjoituksia lukkarin arjesta ja tärkeäksi kokemistaan asioista. Ja kudontajuttuja sitä mukaa kuin valmista syntyy.