Vuoden vaihtuessa

Uure vuore ohjei:
Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.

Heli Laaksonen


Rakettien räiskyessä en tee uudenvuodenlupauksia, vaan päätän antaa itselleni ohjeita, hienovaraisia, mutta määrätietoisia. Lupaus kaikessa juhlavuudessaan on herkkä suhdannevaihteluille, ohje puolestaan selkeän arkinen ja siksi helppo toteuttaa. Mihinkään suureen elämänmuutokseen ei ole aihetta, mutta pientä viilattavaa aina löytyy.

Pyykkäri

Meni pesukone vaihtoon. Vanha Ignis-merkkinen lähti kierrätykseen palveltuaan 17 vuotta. Kone oli ensimmäinen iso ostos yhteiseen kotiin ja siksi merkittävä. Hyvin valittiin, vaikka tärkein kriteeri opiskelijabudjetilla oli halpa hinta. Kaksi kertaa pitkän pesu-uran aikana tarvittiin korjaajaa. Ensimmäinen kerta johtui silkasta huolimattomuudesta. Rintsikoiden metallinen kaarituki pääsi rummun tuolle puolen ja sai aikaan tuhoisalta kuulostavan äänen, joskaan ei tuhoisaa. Kun korjaaja poisti vierasesineen, pesuri oli jälleen entisensä. Vahingosta viisastuneena aloin pestä pikkupyykin pesupussissa. Toisella kerralla kone lakkasi lämmittämästä vettä. Asia huomattiin vasta, kun luulemassamme puhtaassa päivittäispyykissä alkoi olla vekkuli haju. Termostaatti vaihtoon ja pyykki raikastui jälleen. Viimeiseen leposijaan veivät linkousvaivat.

Vuosi sitten kun aamuhämärissä aloin tyhjentää konetta, vedet tulivat jaloille. Jatkossa riskin tiesi ja osasi varoa luukun avaamista. Useimmiten kone kuitenkin poisti veden, mutta linkosi miten sattui. Viime kuukausina kone on suostunut linkoamaan vasta, kun pyykki on ensin käsin väännetty kuivemmaksi ja syötetty rumpuun kahdessa kolmessa erässä. Ongelmasta johtuen huuhtelutuloskaan ei ole ollut hääppöinen.

Mutta nyt on uusi pyykkäri hankittu ja kotiin kannettu. Boschista löytyy pesuohjelmia joka lähtöön, energiatehokkaana se osaa säätää vedenkulutuksen pyykkimäärän mukaan ja ajastin tuo iloa yösähkön käyttäjille. Ihan hirvittää tuollainen hienosäätövehje, paljon särkyviä komponentteja. Takuu on onneksi neljä vuotta, että luvassa ainakin sen verran huolettomia pesuja. Eikun pyykkivuoren kimppuun.

Pitua

Ladulla ei ole käyty yli viikkoon, syynä jouluaskareet, joulumökötys ja lumisateet. Pitihän sitä sitten tauon jälkeen saunalenkille.

Ei ole suksiini parasta pitoa tänä talvena löytynyt, vaikka samaisilla voitelunikseillä viime lumilla toimivat hyvin. Vaikuttaako syksyn pimeillä lihottu kolme kiloa menoon? Tuskinpa vaan. Lisäpainon luulisi saavan suksen tarraamaan entistä ärhäkämmin latuun. Entä onko hiihtoasento alkukauden luistelulenkkien jäljiltä liian etukeno? Ehkä. Matkan varrella yritin löytää pitävimmän potkutteluasennon ja pystympi runko tosiaan auttoi. Suurin vika lienee naisessa. Kun vain jaksaa ponnia reippaasti ylämäkiin pitoakin löytyy. Lääh. Tuli kokeiltua. Vielä ei jaksa.

Olemme itseoppineita hiihtotekniikan suhteen. Kirjoista ja lehdistä on yritetty opiskella ja soveltaa käytäntöön. Viime vuosina olen ammentanut myös Jarmo Punkkisen hiihtokilpailukommentoinneista ja tietysti kilpailijoiden sujuvasta menosta. Mutta joskus olisi kiva saada henkilökohtaista tekniikkaopetusta. Muutama kerta on vietetty talvilomaa urheiluopistossa, mutta hiihtotekniikan opettaja on lomaillut juuri samaan aikaan eikä muista ole ollut neuvojiksi. Lapin hiihtokeskuksissakin opetusta järjestetään, jos on valmis pulittamaan 20-40 euroa tunnilta. Katsomma.

Arkeen

Koska säästän kaikki liikenevät lomapäivät kevääseen, joulujen (lue: joulun ja uuden vuoden) välissä ei ole ylimääräisiä vapaita, kuten työtovereilla. Mikäs siinä, hiljaisessa talossa on hyvä tehdä tilastoja ja suunnitella kevään toimintaa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että juuri nyt olisin kipeästi loman tarpeessa. Tiukka joulunalusvääntö vei mehut sen verran tehokkaasti, että joulupäivänä räiskähti ikävällä tavalla. Olen rauhallinen itseni hillitsijä, viilipytty oikein, mutta kun käämi palaa, se palaa kunnolla. Ja mitä kielenkäyttöön tulee, niin kiltin ulkokuoren alla piilee aikamoinen rantajätkä. Hävettää.

Kyseenalaistin koko joulun, sillä seurauksella, että osa lahjoista on vieläkin avaamatta. Eilen illalla tohdin availla jo joitain. Kiireisen työviikon keidashetken lomassa saadusta pehmeästä paketista putkahti suloinen neulekissa, jonka nimesin Teemuksi.

Teemu-kissa on teemukissa. Eiköhän tämä morkkis tästä.

Piltin synnytti Betlehem

Joulutunnelmani rakennuspuihin kuuluu kolme laulua: Taas kaikki kauniit muistot, Tonttu ja Oi jouluyö. Ensimmäinen kipale soi joulurauhan julistuksen jälkeen radiossa ja vaikka se kaikkine äänenmuodostusmaneereineen on aikansa lapsi, muistot tulvivat mieleen. Tontussa on kuvattu maatalon elämää ja eläimiä sekä ajan virtaa, jonka pyörteissä ihmispolotkin vaeltavat, Finntrion tulkinta on yksinkertaisen kertova ja siksi paras. Kolmas suosikkini on hengellisin eli Adamin Jouluyö ja ehdottomasti Jussi Björlingin tulkitsemana. Tätä kolmikkoa odotan radiosta, levysoittimessa pyörii kertaalleen Rajattoman Joulu ja Timo Rautiaisen et kumppaneiden Tiernapojat. Mielibändini ovat muuten osanneet lopettaa leikin ajoissa. Levyhyllystä löytyy kaikki niin Rautiaisen pumpulta kuin Ultra Bralta.

Rautiainen kolahti ensi hetkestä lähtien. Radiossa soi Elegia ja havahduin uteliaana kuuntelemaan, miten tarinassa käy. Sitä vekoa oli ostettava kaikki levyt. Pateettistahan tuo on kuin mikä, suomalaista sankariheviä, josta ei sanomaa puutu, mutta menee kun kuuntelee riittävällä volyymilla. Ja sitten tuli kulttuuriteko Tiernapojat.



Alakoulun joulujuhlassa tiernapojat oli neljännen luokan poikien kunniatehtävä. Katsomossa jännitettiin, miten soolo-osuudet menisivät. Opettaja, pätevä ja monipuolinen musiikkimies harjoitutti esitykseen aina luokan parhaan aineksen, joten korkeat kohdat kajahtivat vain lievin otsan kohotuksin.



Rock-ikonien tiernapojat päättyy kiinnostavasti. Heti viimeisen joulutoivotuksen jälkeen sävellaji synkistyy duurista molliksi. Soiko jyrinässä suomalaiskansallinen kaiho vai jouluaaton särkyneet lelut ja sydämet? Kuuluuko kaikuja perhehelvetistä, yksinäisyyden vankilasta vai surun suljetulta osastolta? Varmaan kaikkea sitä. Toki sävelistä voi aistia myös kristillistä symboliikkaa. Kaukainen risti luo varjonsa ja miekka käy läpi sydämen. Sitten joskus. Pitkäperjantaina.

Me toivotam onnellista ja hyvää joulua!

Venyttelyn ihme

Viikonloppuna uuvahdin ladulla. Vaikka raskaalla työviikolla, vastasataneella lumella ja pito-ongelmilla oli oma osuutensa takkuiseen menoon, suurin syy taisi sittenkin olla venyttelemättömyys. Niin tärkeää kuin tuo itsensä hankaliin asentoihin saattaminen rasituksen jälkeen onkin, niin työstä se käy ja vaatii yleensä aikamoisia henkisiä ponnisteluja ryhtymisen suhteen. Kun lenkillä väsyy, mieluummin jättää lihakset rauhaan, ja kun ei venyttele, seuraava lenkki on tukkoistakin tukkoisempi. Aikamoinen noidankehä, joka on helppo katkaista venyttelemällä. Edes vähän. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja ähelsin olohuoneen matolla yli minuutin venytykset jokaiselle hiihdossa kuormittuneelle lihakselle. Laji on monipuolisuudessaan verraton ja siksi perusteelliseen vanutukseen meni lähes puoli tuntia. Palkka maksettiin tänään. Lenkki lykittiin leikiten, kun endorfiinit hyrräsivät hiihtohurmioon.

Siitä tuntee joulun...

...kun kiire saapuu ylivoimainen. Näin Kari Tuomisaaren joululaulussa, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Joulunalusaika on seurakunnassa aikamoista hullunmyllyä. Kuluneella viikolla oli neljä kahdentoista tunnin työpäivää, jotka pitivät sisällään kuusi joululaulutilaisuutta, kaksi kouluhartautta, neljä joulujuhlaa sekä jouluavustuksien ja joululehtien jakamista pitkin pitäjää. On kelattu joululauluja on, mutta tärkeissä paikoissa, vankilan osastoilla, vanhainkodissa ja paikallisessa pubissa. On syöty jouluruokia on, kaksi jouluateriaa, kuusi joulupuuroa sekä lukematon määrä joulutorttuja. Ensi viikolla otan ylityötunnit takaisin ja saan aikaa omille jouluvalmisteluille. Vielä siis innostaa? Maltillisesti kyllä. Vähän siivousta ja ruoanlaittoa, siinä se. Muistamiset on jo hankittu ja puolisoni haki eilen kuusen torilta. Olen yleensä ollut mukana puun valinnassa, mutta nyt en jaksanut lähteä. Uni on viikonloppuna maittanut ja ladullakin on ollut väsy. Töissä on onneksi juhlat juhlittu, mutta jouluisia kotikäyntejä riittää.

Roskaruokaa

Vuosia sitten olin kanttorina oman seurakunnan Tuomasmessussa, jossa vapaaehtoisina hääri paljon paikkakuntalaisia. Eräs perheenisä oli sanoittanut synnintunnustuksen, jonka luki messussa: ”Anna anteeksi, heitin tänään leipää roskiin.” Pyyntö havahdutti arkisuudellaan ja syöpyi mieleen. Ei ruoan poisheittämistä oikein minään osannut pitää, ei ainakaan kompostorin omistaja, pelkkä välttämätön luonnon kiertokulkuun kuuluva paha. Tai sitten ei.

Ruoan haaskausta on tutkittu ja asiasta heti tuoreeltaan uutisoitu useassa päivälehdessä. Suomalainen heittää viisi prosenttia ostamastaan ruoasta pois eli vuodessa jätesankoon päätyy noin 23 kg syötävää henkeä kohti. Syitä ovat ruoan pilaantuminen ja homehtuminen tai niiden epäily sekä vanha päiväys. Löytyy myös vähemmän mairittelevia syitä. Ruokaa päätyy roskiin, koska sitä valmistetaan liikaa, ei jakseta syödä tai ei haluta syödä. Jälkimmäinen kolmikanta lohkaisee 40% koko potista eli haaskuuseen menee valtava määrä täysin käyttökelpoista ruokaa. Sanattomaksi vetää.

Mitä roskiksiimme sitten päätyy? Alla eri ruoka-aineiden hävikki prosentteina kokonaishävikistä.


Eilen osallistuin hävikkitalkoisiin kahdella mädällä satsumalla ja kuivuneella juustonkannikalla, joka oli unohtunut jääkaapin perälle odottamaan raastamistaan. Juurekset nahistuvat, kaali mätänee, maito happanee, kyllä näitä tulee, mutta kohti nollalinjaa yritetään.

Oikeaa hiihtoa

Puolisoni on tilannut jo muutaman vuoden Kunto & Terveys -lehteä yhteiseksi iloksi. Viime numerossa kolumnisti pastori Markku Tynkkynen ihmetteli, minne suomalaiset ovat kadottaneet talvensietokyvyn. Viikko pari kylmää niin jo on valituskuorossa tunkua ja ulkoilureiteillä hiljaista. Me emme valita, vaan ladulle on lähdetty joka ilta kirpeästä pakkasesta huolimatta. Kerrospukeutuminen suojaa kropan, mutta sormet, varpaat ja kasvot joutuvat koville. Käteen rukkaset, jalkaan paksummat sukat ja kasvoihin, tämä on tärkeää, ei pakkasvoiteita, vaan tuhti perusrasvaus aamuin illoin niin tunti viimassa ei ole mitään. Pidemmille lenkeille ja kylmemmille keleille tarvitaankin sitten jo kommandopipo ja monon päälle vedettävät suojat. Ei pakkasen kanssa leikkimistäkään ole.

Ennätyksemme taitaa olla viidentoista vuoden takaa, jolloin laturetkiaamun pakkasmittari näytti -31 celsiusastetta. Emme häkeltyneet, vaan päätimme, että jos alle kolmenkymmenen laskee, ladulle lähdetään. Parin asteen pudotuksen jälkeen lähdettiin. En tiedä, onko laturetkillä yleensä pakkasrajaa, kuten kilpailussa, tuolloin ei ainakaan ollut. Syynä saattoi tietenkin olla se, että retki järjestettiin maalla, missä keliin kuin keliin on aina osattu varustautua asiallisesti ja turhia hötkyilemättä.

Oikeaa hiihtoa eli perinteistä tyyliä harrastettiin iltalenkillä ensikerran sitten Lapin keväthankien. Luistelu, vapaa tyyli tai miksi tuota kummallista suksilla vaappumista haluaa sanoa, on etenkin pakkasella raskasta ja kaiken lisäksi rumaa katsella. Mutta tekeepähän lajista monipuolisen, kun voi valita kahdesta etenemistavasta, ja variaatiot päälle.

Joulun tuoksua

Tänään oli leipomispäivä ja teemana joulun piparit. Työnjako perheessämme on, että minä kaulin ja paistan, puolisoni häärii muottien kanssa ja siirtää raakileet pellille. Taikina tehtiin edellisiltana jääkaappiin jähmettymään ja kirkonmenojen aikaan urakka alkoi, lähes kaksi tuntia siinä meni.

Paraisten piparkakut

1½ dl siirappia
2 tl kanelia
2 tl inkivääriä
2 tl neilikkaa
2 tl pomeranssinkuorta
250 g voita tai margariinia
2 dl sokeria
2 munaa
3 tl ruokasoodaa
8 dl vehnäjauhoja


Siirappi ja mausteet kiehautetaan ja jäähdytetään, yhdistetään voi-sokerivaahtoon, johon on lisätty munat. Vehnäjauhoihin sekoitettu sooda ja loput jauhot lisätään. Näin talouskoulun oppikirja. Paistetaan 175 asteessa noin seitsemän minuuttia.

Alkuperäisessä ohjeessa pomeranssinkuorta on ruokalusikallinen, mutta olen yhdenmukaistanut määrän eli mittaan kaikkia mausteita 2 tl. Taikina on sitkeää ja helppo kaulia ohueksi. Paraisten piparkakut ovatkin suussasulavan mureita ja lehteviä eivät mitään puolensentin hampaantyöllistäjiä. Koko annoksesta tulee kymmenen pellillistä hyvää. Kissaystävät auttoivat tiskauksessa.

Hammaslääkärissä

Syke ei eilisen hiihtolenkin jälkeen laskenut peruslukemille levossakaan, ei ainakaan sen jälkeen, kun unta yrittäessäni muistin tulevan hammaslääkäriajan. En ole käynyt tutkituttamassa purukalustoani viiteentoista vuoteen, joten mielikuvituksissani odotin mitä tahansa kauheaa. Lopetin hammaslääkärikäynnit aikanaan kuin seinään, kun tuli ehdotus viisaudenhampaiden poistosta. Yksi on poistettu ja se riitti. En minä kipua pelkää, päinvastoin se auttaa pitämään pään klaarina, vaan puudutusneuloja ja tukehtumista. Jälkimmäinen pelko on aivan käsittämätön, mikä lie paniikkihäiriön esiaste. Lieviä kohtauksia on tullut niin kosmetologilla kuin hierojalla. Kauneuskäsittelyssä tunteen laukaisi kasvoille asetettu liina, hierojalla voimakas keuhkot litistävä yläselän käsittely. Ensimmäisestä tilanteesta selvisin keskittymällä rauhoittaviin mielikuviin, jälkimmäisessä oli noustava istumaan ja pyydettävä kevyempää otetta. Miten kävisi hammaslääkärissä?

Täyttelin odotushuoneessa esitietolomaketta ja jännitys näkyi kirjoitusvirheinä. Sitten sisään ja maineeltaan helläkätisen hammaslääkärin hoiviin. Vastaanottohuone oli kuuma ja ehdin jo miettiä vaatetuksen vähentämistä, päätin kuitenkin pitää neuleen ylläni ja istahdin tuoliin. Herra varjele. Istuin kallistui kallistumistaan ja minä tikkana pystyyn pyytämään, ettei päätä laskettaisi niin alas "koska tulee helposti huono olo”, oikeasti olisi pitänyt sanoa ”tulee helposti paniikki”. Ensimmäiset sekunnit olivat kauheita. Oli koko ajan "pakko nielaista" -tunne, mutta en pystynyt, kurkku oli kuin halvaantunut. Keskittyminen auttoi ja rauhoituin. Käynti meni loppujen lopuksi hyvin, reikiä nolla. Helmikuussa vielä poistattamaan hammaskivi, jota ei ollutkaan turmiollisen paljon. Silloin tavoitteena rento olo alusta asti.

Hiihtokauden avaus

Tänään ensimmäistä kertaa ladulla. Paikallinen kuntorata oli hiihdettävässä kunnossa niin vapaan kuin perinteisenkin tyylin lykkijöille, ja väkeä riitti täyden parkkipaikan verran. Kummasti kahden ja puolen kilometrin lenkki kätkee isonkin joukon sujuttelijoita, vain muutama hiihtäjä nähtiin. Me valitsimme avaukseen vapaan tyylin, koska ladun kunnosta ei kotoa lähtiessä ollut tietoa.

Ensimmäinen kerta lumella sekoittaa pään. Kun suksi luistaa, vauhti kasvaa enemmän kuin alkukauden kunto kestäisi. Jo ensimmäinen kierros nostaa sykkeen pilviin, vaikka kuinka päättää aloittaa maltillisesti. Hengästyminen pakkasessa raastaa henkitorvea eli veren maku suussa mennään. Loppulenkki menee sykettä tasoitellessa ja kun viimeisellä kierroksella keuhkot jo alkavat tottua rääkkiin, on lihasten vuoro tiltata. Jalat ja kädet pyytelevät ylämäissä armoa, ristiselkä tasamaalla. Siitä huolimatta hiihto on kivaa. Alku on hankalaa, mutta keväällä kiitetään.

Liikkuminen kesällä ja syksyllä on perin yksipuolista, hölkkää enimmäkseen ja silloin tällöin kuntosalia. Muutama kesä sitten tuli rullaluisteltua sauvojen kanssa, mutta kova vauhti ja asfaltti oli yhdistelmä, joka sai sydämeni tykyttämään pelkästä kaatumisen pelosta. Toki varusteena asianmukaiset polvi- ja kyynärsuojat sekä kypärä, mutta silti. Ei minun lajini, vaikka olisikin hyvää harjoitusta hiihtoa silmällä pitäen. Mutta jotain täytyisi keksiä, ettei kuntokäyrä olisi ainaista vuoristorataa.

Jos lunta riittää, voipi päivitykset harventua. Ulkoilu menee aina koneella istumisen edelle.

Itsenäisyyspäivä

Aamu alkoi juhlavasti, kun lumen ulkona hippuillessa istuuduttiin sinivalkoisesti katettuun pöytään nauttimaan Hyvää Suomesta -aamiaista. Tankkaamisen jälkeen puolisoni kipusi yläkerran työsoppeensa päivittämään eri harrastusryhmien verkkosivuja ja minäkin istahdin netin ääreen. Ylen Areenassa klikkauksen päässä Åke Lindmanin Tali-Ihantala, joten seuraava parituntinen oli lukkoon lyöty. Kaksi vuotta sitten filmi pyöri rautatieharrastajain saunaillassa, mutta noissa kemuissa en työviikonlopun vuoksi ollut. Totisesti itsenäisyyspäivään sopiva elokuva.

Päivä on kulunut kotona hiljaisesti hissutellen. Kullalla oli kevyenä puhteena suksien kunnostus ja minulla korjausompelu, yhdessä tehtiin ruoka ja talven ensimmäiset lumityöt. Iltakuudelta poltettiin perinteisiä kynttilöitä ikkunoilla ja ulkonakin juhlan kunniaksi tuikkii kolme lyhtyä. Linnan juhlien vahtaaminen ei kuulu itsenäisyyspäiväperinteisiimme, radio on toki ollut koko päivän auki, ja koska sielläkin suora juhlalähetys, täyspaitsiosta ei voi puhua.

Teetä ja sympatiaa

Meidän huushollissa pidetään paastoa aina kirkollisten juhlien alla. Ei sillä mitään henkistä tai hengellistä avartumista haeta, vaan kyseessä on pelkkä terveellinen tapa jättää alkoholi, kahvi, suklaa, karkit ja sipsit ruokavaliosta hetkeksi pois, tapa, joka rytmittää mukavasti vuotta. Kuten vanhoissa paastoperinteissä myös liha ja kananmuna kuuluvat kartettujen listalle, perusproteiinit, joita eniten ikävöin. Sijaan paljon maitotuotteita ja papuja.

Tänä adventtina kahvista luopuminen ei aiheuttanut päänsärkyä, koska älysin vähentää koukuttavaa juomaa vähitellen. Aamutkin piristyvät kahvittomuuden myötä, vaikkei uskoisi. Elimistö kai tottuu kahvitujaukseen niin, ettei herää luonnollisesti, vaan vasta höyryävän piristemukillisen jälkeen. Nyt on toista.

Teetä siis kuluu ja kaapissa on makuja joka lähtöön. Tämän syksyn löytö on ollut Clipperin maustetee, jossa kaneli, sitruunankuori, kardemumma ja neilikka muodostavat maistuvan liiton. Eksoottinen juoma peittoaa sokeriset glögit mennen tullen.

Joutsenlampi

Yhdentoista päivän työrupeaman jälkeen neljä päivää vapaata. Eilen siivosin pitkän kaavan mukaan ja nautin kotoilusta, tähän päivään on mahtunut shoppailua äidin kanssa, joulukorttien kirjoittamista, kuntosalilla huhkimista ja koti-iltaa.

Taannoin oli meininki kirjoittaa kokemastani kulttuurielämyksestä, mutta aikomus tallautui työn jalkoihin. Nyt on aikaa.

Kaksi viikkoa sitten olin elämäni ensimmäistä kertaa baletissa, kun Kansallisbaletti Joutsenlampineen teki vierailun Tampereelle. Olihan se kaunista katsella, mutta niin liikuttavan vanhanaikaista. Tanssiosat olivat kuin erillisiä ohjelmanumeroita, joiden päätteeksi tanssijat kumarsivat ja ottivat aplodit vastaan. Muut lavalla olijat pönöttivät symmetrisesti kulisseissa, jotka nekin olivat symmetriset. Koska sanoja ei baletissa käytetä, näytteleminen oli kuin vanhoissa melodramaattissa mykkäfilmeissä, itseään toistavaa ja liioittelevaa. Musiikki on ikiaikaista, joten vastinetta rahalle olisi saanut vaikka silmät kiinni. Yleisössä oli paljon lapsiperheitä. Tsaikovskin musiikkisatu tuntui uppoavan eikä kitinöitä pitkän esityksen aikana kuulunut. Ja nyt itse tarinaan.


Kuva: Suomen Kansallisooppera

Kuningas on kuollut. Pikkuprinssi suree, mutta tukena on hyvä ystävä, ja elämä jatkuu. Pojat kuulevat sadun metsälammesta ja kauniista prinsessasta, jonka velho on kirouksella muuttanut joutseneksi. Sadun onnellinen loppu jää avoimeksi: prinsessa pelastuu, jos ja kun velho joskus ammutaan. Ystävykset varttuvat ja on aika tarttua miehuuden haasteisiin. Prinssin on määrä etsiä itselleen puoliso ja periä kruunu. Mutta hoviin on luikerrellut kavala käärme, ministeriksi naamioitunut velho, joka haluaa kuningattaren puolisokseen ja samalla koko valtakunnan. Prinssi on raivattava tieltä. Morsiankokelaita riittää ja tanssiaisten humussa velho antaa prinssille jousen, tosimiehen aseen, jota illan tullen on lähdettävä testaamaan lintulammelle. Velho tyrkkää prinssin veteen, mutta onni on myötä, taru joutsenlammesta onkin totta. Lumotun prinsessan taika särkyy tunnin ajaksi keskiyöllä ja alaston neito pelastaa hukkuvan prinssin. Rakkaus leimahtaa. Tunti kuluu ja pian prinssi huomaa syleilevänsä höyhenpukua. Rakastunut kruunupää jää lammelle ja estää muiden metsästäjien aikeet ja haaveet joutsenpaistista. Ystävälleen prinssi kertoo löytäneensä puolison. Nuorukainen tulee surulliseksi ja pyytää velhon apua, ettei joutuisi eroon avioon aikovasta ystävästään. Velho muuttaa pyytäjän mustaksi joutseneksi ja vie tämän prinssin kihlajaisjuhliin. Prinssi kosii joutsenhahmoista ystäväänsä, koska luulee tätä mielitietykseen. Ystävä saa ihmisen hahmon takaisin ja petos kaikessa noloudessaan paljastuu. Kihlajaisväki poistuu tuohtuneena paikalta ja kuningatar pyörtyy. Ainoa keino selvitä sotkusta on surmata velho. Joutsenlammella ystävän onnistuukin haavoittaa tätä kuolettavasti. Nuoli rinnassaan velho tekee vastarintaa ja on jo viemässä prinsessan mukanaan lammen syvyyksiin, kunnes prinssin ystävä hyppää veteen ja pelastaa neitokaisen. Uhrautuva pelastaja hukkuu itse, samoin velho. Kirous raukeaa. Prinssi saa prinsessansa ja muistaa lapsuuden sadun. Sen pituinen se.

Jos satua, niin paljon ajankohtaistakin. Pahis ministerin valepuvussa. Skandaali hovissa. Poikarakkaus kivenä yksilön ja yhteiskunnan kengässä. Mutta oli se kertakaikkisen upeaa ja taiturillista tanssimista. Ja musiikkia.