Lähisähköä

Töpseleistä on jo muutaman päivän virrannut paikallista ekosähköä. Tai no lähes paikallista, energia jauhetaan tehtaanpiippujen juurella naapurikaupungissa. Kaksivuotinen sähkösopimus Vattenfallin kanssa päättyi viime viikolla ja ensimmäisen kerran omakotiasumisemme historiassa päätettiin vaihtaa sähkön myyjää. Ei sillä, että vanhan toimissa jotain valittamista olisi ollut, vaan silkkaa uteliaisuuttamme. Säästöä ei tule kuin parikymppiä vuodessa, mutta jääpähän edes osa sähkösatasista tälle talousalueelle ruotsalaisen ottaessa omansa virtaa verkoissaan siirtäessään. Myyjän vaihto onnistui helposti. Valkeakosken energia hoiti käytännön toimet ja lähetti uuden sähkösopimuksen postitse asiallisesti muovitaskuun pakattuna. Nyt sitten odotellaan ensimmäistä laskua.

Jo pitenee varjot

Saunalenkillä huomasi, miten varjot olivat kesästä venähtäneet. Aurinko laski ja vaikka sää oli miltei helteinen, valossa oli aavistus talvea. Luonnossakin värit alkavat kauhtua, maisema on kaunis murrettuine sävyineen, mutta ennakoi korjuuta ja kuolemaa. Haikeaako? Eihän toki. Vuodenkierto tällä leveysasteella on rikkaus vailla vertaa.

Olen syntynyt syyskuussa ja pidän syksystä, jos nyt asioilla mitään yhteyttä on. Moni ystävänikin on syksyn lapsi. Lahjapulma tuli ratkaistua tänään Hämeenlinnassa, kun ostoskoriin päätyi kaksi metsäpalstaa. Paikallinen Punnitse ja säästä -keidas nimittäin myy Luonnonperintösäätiön metsälahjakortteja, joilla suojellaan vanhoja ja uhanalaisia suomalaisia metsiä. Säätiö hankkii aina kulloisenkin metsän omistukseensa ja rauhoittaa sen pysyvästi luonnonsuojelulain nojalla. Näitä ikimetsän palasia voi sitten kuka tahansa ostaa itselleen tai lahjaksi.

Pyhänä pihalla

Tuulessa on jo syksyn vire ja keltaisia lehtiä kukkii nurmella muistuttamassa vuodenkierrosta, väistämättömästä tosiasiasta, joka kesän lopulla soittaa mieliä perin alavireisesti. Me yritimme etsiä syksyn iloisempaa säveltä sadonkorjuusta. Herukkapensaat poimittiin tyhjäksi, kun varjossa kasvaneidenkin tertut olivat kypsyneet mehukkaiksi. Viimeisensä antoivat myös herne ja sipuli. Maissi ja kesäkurpitsat tuottavat vielä, vaikka suurin osa sadosta otettiin jatkojalostukseen.

Päivälliseksi syötiin ämpärillinen perunaa. Kesän kokeiluna oli nimittäin perunan ruukkuviljely ja ruukuksi valikoitui talven jäälyhtytehtailussa pohjastaan haljennut 10 litran muoviämpäri. Kiviä salaojaksi, pala vanhaa pyyhettä suodatinkankaaksi, kerros turvemultaa ja mukula. Ämpäriä täytettiin mullalla perunan kasvaessa. Sen verran runsas ja laadukas oli sato, että ensi vuonna uudestaan. Sitä paitsi koska ämpäri mahdollistaa myös sisäviljelyn, sadon voi halutessaan aikaistaa vaikka juhannukseksi.


Perhosten ja mesipistiäisten iloksi potagerissa kasvaa kolme auringonhattua, joista ainakin punahattu on perhosten mieleen. Yllä työn lomassa kuvattu amiraali, alla nokkosperhonen.

Ruotuun

Koulu alkoi, joten meilläkin on palattu ruotuun mitä säännölliseen elämään ja lenkkeilyyn tulee. Kevyt kesälenkki maalaismaisemassa vaihtui valaistuun taajamavitoseen eli reittiin, jota voi tarvittaessa hölkätä myös pimeään aikaan ja liukkaalla kelillä. Tavoite on palauttaa hyväksi havaittu kolme kertaa viikossa liikkumisen rytmi.

Fyysistä ja henkistä kuntoa syksyllä totisesti tarvitaan. Tällä viikolla olen jo saanut hieman maistaa uuden työpisteeni hektistä menoa. Asiakkaita on paljon, uusia nimiä, kasvoja ja elämänkokemuksia tukuittain, vaikkei edes kerhotoiminta ole alkanut. Työpäivät tuntuvat venyvän. No, alkukankeutta uusia toimintatapoja opetellessa. Työyhteisö sentään on tuttu, mikä varmasti helpottaa sisäänajoa.

Mutta strategia on tämä: kun pidän itsestäni hyvää huolta, nukun, syön ja liikun riittävästi sekä teen vapaa-ajalla mieleisiä juttuja, jaksan huolehtia muista.

Vielä kuitenkin muutamia työpäiviä tutusti maalla, toimiston siivousta, kotikäyntejä, kokouksia. Yli kahdeksan vuotta lähes yhtäjaksoisia sijaistuksia kanttorina ja diakoniatyöntekijänä, tutut kylänraitit ihmisistä puhumattakaan. Kyllä maar poru pääsee, kun ensi viikon torstaina tuttu tie vilistää viimeisen kerran työmatkamerkityksessä alla. Freelancerin etu tosin on, että jonkinlaista keikkaa voi seudulle jatkossakin tulla. Ainakin vankilaan musisoimaan.

Valmista on

Aamulla olo oli kuin jyrän alle jääneellä jäniksellä, lihakset olivat kipeät ja päätä kivisti. Tuskin edes iltavenyttely olisi vaivaa vähentänyt, koska jäykkyys johtui mitä todennäköisimmin liiasta venymisestä, kuten painavien laattojen kanssa pyllistellessä vääjäämättä käy. Mutta niin vain raihnainenkin kroppa vetreytyi työn alettua ja laatoituksen viimeinen kivi asettui iltapäivällä paikalleen. Pieni kasa laattakiviä jäi yli ja ne löytävät myöhemmin paikkansa toisaalta. Päätimme säästää aikaa ja rahaa, ja saumasimme laatat kivituhkan sijasta tähteeksi jääneellä asennushiekalla, vaikka tuo väriltään poikkeaakin oriveden liuskeesta. Pianhan sammal ja rikkaruohot kuitenkin värjäävät saumat uudestaan.

Sauna maistui urakan päälle. Kivipöly oli ujuttautunut vaatteiden läpi iholle ja sitä sai hangata toden teolla irti. Harmaan kerroksen alta paljastui aika joukko kivien kulmista syntyneitä pieniä mustelmia. Koivet ovat nyt kuin Peppi Pitkätossun hevosella. Eilen urakasta väsyneenä iltasyömiseksi haettiin Hesburgerin energiapitoisin mättö, vaan tänään juhlan kunniaksi päädyttiin kotiruokaan. Kulta teki fetasalaatin ja yhdessä urakoitiin valkosipuliperunat, aterian kruunasi pohjoisen mustaherukkaviini.

Kivitöitä

Liuskekiviröykkiöt ovat odottaneet jo kaksi kuukautta hetkeään ja tänään tuo hetki koitti. Jätettiin urakka tarkoituksella loman loppuun, jotta saatiin käyttöön kokonaisia päiviä, nimittäin kivi silloin toinen tällöin periaatteella ei pihaa rakenneta. Homma oli mukavan fyysistä ja aivoillekin riitti askaretta epäsäännöllisen muotoisia kiviä asetellessa. Huomenna on edessä lähes saman verran neliöitä, mutta sujunee rutiinilla. Sitten saumaus kivituhkalla ja pihakiveys on valmis. Tosin iloitsemme työmme jäljestä jo nyt.


Vielä kuva odotetusta kesävieraasta, joka viime viikolla piipersi pihallamme. Siilejä ei ole vuosiin näkynyt, joten yllätys oli melkoinen. Tervetuloa toistekin!

Mustikassa

Ei ole häävi mustikkasato tämän seudun vakipaikoilla, vaikka julkisuudessa puhutaan keskimääräistä paremmasta mustikkavuodesta. Soittelin jopa entisen kuntarajan tuolle puolen, josko viime vuoden mustikkamaa olisi paikallaan, mutta vesiperä sielläkin. Missä marjoja on, ovat pieniä ja kuivia. No, viime vuosi olikin poikkeus ja opetti liian nopeaan ämpärin täyttymiseen. Toki mustikoita on nytkin, kun vain viitsii kierrellä ja kurkistella jo poimittujen varpujen alle, mutta hitaasti käy työ. Vaan haitanneeko tuo mitään. Onhan metsä.

Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.

Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.