Kylmää kyytiä

Kotoisen kuntoradan latujen hoito on jälleen kerran ollut vähän niin ja näin. Lumisateiden jälkeisiä tasauksia on saanut odottaa ja latu on huollon jälkeenkin ollut ikävillä makkaroilla. Eilen reistasi valaistus ja yllättävä pimeys oli tehdä tepposet alamäessä. Onneksi kyseessä oli ohimenevä häiriö eikä kaupungin säästötoimi, joten loppulenkki sujui valoisissa tunnelmissa.

Pakkanen ei meitä pelota. Takka viritetään valmiiksi ja kotiin tultua tuli tuoheen ja vesipannu kiehumaan niin arjen juhlahetki on valmis: kuumaa mehua hyisen lenkin jälkeen takkatulen loisteessa. Sulaa sormet ja sydämet, lämpimässä suihkussa loput.

Talven kemikaalilöytö on ollut Blistexin ProtectPlus -huulivoide. Valmistaja uskoo tuotteeseen, koska lupaa rahat takaisin tyytymättömille. Kuivuutta, kylmyyttä, kuumuutta, viimaa ja aurinkoa vastaan taistellaan luonnon omin antimin. Vehnänalkioöljy kosteuttaa, kehäkukkaöljy rauhoittaa, glyseriini palauttaa kosteustasapainon, candelinaöljy muodostaa viimalta suojaavan pinnan, kun vielä aurinkosuojakerroin on 30, kelpaa liikkua säässä kuin säässä. Ainakin pakkanen ja viima ihmeaineella talttuu.

Unilääke

Hiihto tuo terveen väsymyksen, tulee mentyä ajoissa nukkumaan, kun on ensin tunnin lykkinyt raittiissa ilmassa. Jos vain sää ja aikataulu sallivat, ladulle on pyritty joka ilta. Eikä olla ainoita. Kuntoradan parkkipaikka on pakkasen lauhduttua ollut täpösen täynnä autoja, notta sellaista ekoliikuntaa.

Kaksi ensimmäistä hiihtokertaa tuntuivat ihmeen helpoilta. Sitä jo toiveikkaana ajatteli, että kunto on selvinnyt kesän kiusauksista ja syksyn saamattomuudesta, vaan ei sentään. Harhakuva haihtui, kun pakkanen nihkeytti luiston ja lumisade pöhrytti ladun. Lujille ottaa, mutta ensimmäinen nykäisy ylöspäin on jo lähellä. Sadan kilometrin jälkeen homma alkaa yleensä sujua sutjakammin.

Työnantajalle kymmenen pistettä, kun keksi järjestää henkilökunnan jouluruokailun tammikuussa ja sijoitti kestityksen keskelle työpäivää. Lähes kaikki olivat päässeet paikalle. Ei ollut kinkkua eikä lanttulooraa, mutta kertakaikkisen maittava pitopöytä täytekakkukahveineen. Alkupalaksi nautittiin annos kotimaista elokuvaa Varaston muodossa. Hyvä veto sekin, joskin jotkut saivat tarpeekseen jo ensi minuuttien jälkeen. Sellaista se.

Jo oli aikakin

Nimittäin avata hiihtokausi. Töiden jälkeinen kauppareissu päättyi kuntoratakoukkaukseen, kun kutkutti käydä katsomassa, joskos baana olisi hiihdettävässä kunnossa. Oli siellä jo latupohjaa muutaman suksiparin voimin kulutettu, joten mekin siitä kotiin vaihtamaan vaatteet ja takaisin.

Mukavalta tuntui kauden ensimmäinen. Luisto oli hyvä ja vauhtikin tuli pidettyä maltillisena kiitos sieltä täältä pilkottavien kivien ja käpyjen. Pintaan pyrkivä maa-aines kiusasi vain muutamassa kohdassa, joten suurimman osan lenkistä saattoi sujutella rennosti ilman pelkoa kaatumisesta. Sää oli mitä mainioin ja maisema kuin postikortista. Huomenna taas.

Vuosi vanha vaipui hautaan

Minne uusi vie? Mihin kaartaa tie?

Yksi tavallinen vuorokauden vaihtuminen ja kuitenkin niin merkittävä. Ihmisrotu on kautta aikain haikaillut menneitä ja ennustellut tulevia. Erilaiset vuoden kiertoon liittyvät rajapyykit toimivat toivon luojina ”huomenna kaikki on paremmin, ensi keväänä onnistuu”. Elämässä tarvitaan uusia alkuja, sysäyksiä, liikkeellelähtöjä ja sitä ennen on vanha haudattava. Paljon on taas ympäri maailman tehty lupauksia ja sopimuksia minän ja muiden kanssa. Meidän torpassa ei lupailla, mutta menneeseen katsotaan lempeästi arvioiden.

Alkaako liikunta päästä elämäntavan asemaan? Viime vuonna oli vain yksi viikko, jolloin ei liikuttu aktiivisesti pientä hyötyliikuntaa lukuun ottamatta. Toki joukkoon mahtui sellaisiakin viikkoja, jolloin lenkille pyrähdettiin vain kerran, mutta pääosin hikoilu oli säännöllistä ja talvisin jopa päivittäistä. Uusi liikuntavuosi avattiin tunnin kävelylenkillä raikkaassa pakkassäässä. Testasin samalla uuden ulkoilu- ja väliasun, eikä tarvinnut katua, nappiostokset Haltilta ja Ruskovillalta.

Mitä työasioihin tulee niin erityinen havainto liittyy yhteisön voimaan. Keväällä puursin haastavassa työssä lähes yksin. Oli päiviä jolloin en nähnyt ketään neljästä työkaverista, jokaisella kun oli omat vastuualueensa ja vapaapäivänsä. Kun syksyllä siirryin suurempaan toimipisteeseen, jossa väkeä riittää, jaksan yllättäen paljon paremmin, vaikka työ on kuormittavampaa. Ja minä kun olen pitänyt itseäni yksin viihtyvänä erakkona. Aina sitä oppii uutta itsestään.

Mitä muuta menneestä vuodesta? Tärkein. Hyvää yhteistä arkea ja muutama mieliinpainuva reissu oman kullan kanssa.