Siivouksesta

Joulu tulla jolkottaa. On lähellä jo. Mitäpä ei ihminen tekisi, jotta voisi välttää joulusiivouksen, siis sellaisen suuroperaation, jossa normisiivouksen lisäksi kolutaan kaapit ja laatikot, nuohotaan katot ja seinät, pestään ikkunat, vaihdetaan verhot... Minä keksin ruveta ompelemaan. Syntyi tyynyliinoja, trikoopaitoja ja hameita sekä erinäinen joukko korjattuja vaatteita. Keskiviikko ja torstai tuossa meni. Perjantaina palasin ruotuun ja pesin ikkunat, koska sää oli sopivan leuto. Eilen oli suunnitellusti petivaatteiden vaihto tuuletuksineen ja samalla innostuttiin siivoamaan yläkerran huoneet. Jälkipuhteeksi suunniteltu saunan siivous poiki muiden kellarikerroksen tilojen siivoamisen, joten varsinaiseen siivouspäivään eli huomiseksi jäi vain kaksi huonetta ja keittiö, eteinen, wc ja kuisti. Voiton puolella siis.

 

Paremmat piparkakut

Tänään leivonta jatkui eikä yhtään harmittanut ylimääräinen vaiva, sillä kahteen pekkaan uurastaen puolikas annos taikinaa oli hetkessä pipareina. Näissä voilla leivotuissa on juuri oikea paraislainen maku ja rapeus! Nyt meillä on sitten kahdenlaisia pipareita, joista toiset syödään itse ja toiset tarjotaan vieraille.

Paraisten piparkakut

Alakoulun lukukirjassa oli satu nimeltään Ketun piparit, jonka juju oli hyvissä ja pahoissa pipareissa. Leipuri Jänis opetti oppipojalleen taikinanteon saloja, luetteli runomittaan voit, siirapit ja mausteet, pippuriakin hyppysellinen, ja lopuksi - tämän runopätkän minä muistan -  "sitten taikinaasi kauhot varovasti vehnäjauhot, kokonainen kilo niitä kaada tähän taikinaan, sitten pääset leipomaan!" Leipurimestarin pipareista tuli suussasulavia. Kun oli oppipojan vuoro leipoa, hän muisti ohjeen väärin ja laittoi taikinaan kilon pippuria ja hyppysellisen jauhoja. Tulipa kettu sitten leipomoon ja ilkitöillä uhaten vaati saada piparit ilmaiseksi. Viisas leipurimestari antoi maistiaiseksi pippuripiparin ja ketun yskiessä pahaa makua suustaan sanoi maun johtuvan ainoastaan varastamisesta. Kettu ei asian laitaa uskonut, mutta suostui lopulta kokeilemaan rehtiä kauppaa. Maksettuaan herkkunsa hän sai aiemmin leivotun herkkupiparin ja uskoi. Repolainen poistui nolona eikä vähään aikaan ketkuillut.    

Pipariksi meni

Piparinleipomispäivän ennakkovalmistelu alkoi eilen taikinan teolla. Otin jo aamulla margariinin ja kananmunat huoneenlämpöön, mutta ryhdyin toimeen vasta, kun menoiltani ehdin. Aikataulu oli kireä ja kiire senkun lisääntyi, sillä siirappia oli purkin pohjalla vain tilkkanen, joten oli pakko lähteä kauppaan. Lähikauppareissun jälkeen siirappi kattilaan ja mausteet esiin. (Paraisten piparit -ohjeessa siirappi ja mausteet kiehautetaan ja lisätään muihin aineisiin.) Vaikka piparimausteita neilikkaa, inkivääriä ja pomeranssinkuorta käytetään vain kerran vuodessa, nekin loppuvat joskus. Uutta kauppareissua en joutunut tekemään, sillä olin tietoinen vajeesta ja ostanut luomulaatuiset joulumausteet jo ajat sitten Ruohonjuuresta. Koska oli kiire, ajattelin jättää lasisten maustepurkkien täyttämisen tuonnemmaksi ja kaataa makuaineet pussista suoraan mittalusikkaan ja siitä kattilaan, kaksi teelusikallista kutakin sorttia. Homma hoitui, mutta neilikkapussi holautti komeasti yli äyräiden ja määrä tuli varmasti tuplana. En ruvennut kaapimaan ylimäärää siirapin seasta, vaan jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten alkoi kännykkä häiritä. Kellon uhkaavasti tikittäessä piti vastailla useisiin tekstiviesteihin ja yhteen puheluun. Kun taikina oli vihdoinkin valmis, oli nopsasti vaihdettava vaatteet ja kiiruhdettava seuraavaan paikkaan. Tänään leipomisurakan puolessa välissä tajusin, että kaiken sähellyksen keskellä olin unohtanut soodan! Neilikkapiparit eivät siis kohonneet, mutta ihan syötäviä niistä tuli.

Ps. Hetki sitten tein puoli annosta priimataikinaa, joten huomennakin on leipomispäivä.

Liikuntakärpänen

Otus on vakiovieras huoneissamme, tietoisuus siitä, että liikunta on hyväksi sielulle ja ruumiille ja säännöllisesti harjoitettuna säästää monelta vaivalta. Pörrääjä on vain kovin laiska, lentelee kyllä ja muistuttaa olemassaolostaan, mutta harvoin puraisee ja saa "uhrinsa" liikkeelle.

Viime talvi oli hiihdon kannalta surkea, joten liikunta jäi minimiin. Kesällä aktiivisuus jonkin verran lisääntyi, kun ohjelmassa oli tavoitteellista kävelyä ja pyöräilyä. Syksyn myötä ainoaksi kunnon ylläpitotoimekseni on jäänyt hyötyliikunta, kuten haravointi, siivous, kudonta ja satunnaiset kauppareissut.

Eilen sitten liikuntakärpänen puraisi. Olimme paikallisella kuntosalilla sitten huhtikuun, puolisoni toki treenaa työpaikkansa salilla viikottain, ja treeni tuntui niin hyvältä, että tänään halusin hölkkälenkille sateen raikastamaan pimeään iltaan. Sekin tuntui hyvältä. Ehkäpä vuodenvaihteen liikuntaloma on saanut kärpäsen aktivoitumaan. En halua hangen rahistessa suksen alla nikertyä heti alkumatkasta. Siksi pieni kuntokuuri on paikallaan.  

Mattoja

Mattosavotta tuli vihdosta viimein valmiiksi, kun keskiviikkona sain viimeisetkin hapsut solmittua. Tosiharrastaja kuulemma prässää matot, mutta minä en moiseen ryhdy, vaan annan mattojen silitä käytössä jalkojen alla.

Loimesta tuli kuusi mattoa, pisin kaksi ja puolimetrinen käytävänmatto, lyhin metrinen joulukuusenmatto, muut siltä väliltä. Itse leikatut kuteet menivät lähes kaikki, neljä kerää jäi, joista saa hyvän alun seuraavalle mattoprojektille. Leikattavia rätei ja lumpui näet riittää. Miten niitä kertyykin! Vaatteiden laatu on mielestäni heikentynyt, vaikka kuinka yrittäisi ostaa laadukasta. Nansonkin kanssa saa olla tarkkana, ettei ostoskoriin päädy helposti kuluvaa tai nyppyyntyvää sekoitemateriaalia. Vika voi tietysti olla myös vaatteen käyttäjässä tarkemmin pesijässä, minä nimittäin pesen täyspuuvillavaatteet aina kuudessakympissä neuvoo pesuohjelappu lämpötilaksi mitä hyvänsä, poikkeuksena printtipaidat. 

Mutta vielä tuohon kudontaan. Ainoastaan vihreissä matoissa käytin lisänä ostokudetta, koska ilman tummaa raitaa mattojen väri olisi jäänyt epäkäytännöllisen vaaleaksi. Kudoin koko loimen samalla poljennalla, koska tykästyin aaltokuvioon eikä edes uteliaisuus tai vaihtelunhalu saanut kokeilemaan muuta. Mainio malli myös sinisävyiseen mattoon kuistille... Mutta ennen sinisiä mattoja on muiden käsitöiden vuoro.

Marraskuun iloja

Talvi lähestyy. Kaikki syystyöt on saatu hyvissä ajoin tehdyksi, joten tervetuloa lumi ja pakkanen! Jotain pientä nyt jää aina roikkumaan, kuten ämpärillinen punajuuria, jotka täytyisi säilöä. Syynä saamattomuuteeni lienee se, etten erityisemmin pidä punajuuren mausta. Rosollissa menettelee, ja Lindströmin pihveissä, mutta mikään etikkapunajuurilisäke lautasen reunalla ei innosta.

Syksyn henkeen kuuluu ulkotöistä sisätöihin siirtyminen. Minun syyspuhteenani on kymmenen metrin mattoloimi, johon aion hyödyntää itse leikkaamiani kuteita. Sidoksena on pohjalainen kilpikangas, joka saa maton raidat "lainehtimaan". Ensimmäinen matto syntyi kahdesta pussilakanasetistä, yhdestä aluslakanasta ja lukuisasta joukosta mustia trikoovaatteita. Pian alan sommitella seuraavaa.

Kutominen on palkitsevaa puuhaa.

Välillä on hyvä pitää tauko.

Paluu

Blogi oli telakalla lähes kaksi kuukautta ja nyt se uudistuneena lipuu verkkoon kuin vesille. Elämän ristiaallokossa mennään uudella ulkoasulla, mutta vanhalla sisällöllä. Luvassa kotoilua, ekoilua ja luonnon ihmeitä.

Olen viimeiset pari vuotta päivittänyt blogiani perin harvoin. Siitä huolimatta kirjoittamista oli ikävä, tai jos ei kirjoittamista niin kirjoittamisen mahdollisuutta. Pieniä merkityksellisiä ja jakamisen arvoisia asioita alkoi tapahtua heti, kun kiukun ja turhautumisen puuskassa poistin blogini. Onneksi bloggerin suuren suuri virtuaaliroskis antaa kolmen kuukauden harkinta-ajan, joten saatoin palauttaa tekeleeni. Toinen asia, mitä tauon aikana kaipasin oli blogiarkisto. Mistä muualta voi yhtä helposti tarkistaa menneiden tapahtumien päivämääriä, reseptien ainesosaluetteloita, tai vain palauttaa mieleen hyvien hetkien tunnelmia kuin täältä. Jatkan siis kokemusteni ja ajatusteni satunnaista arkistoimista.

Kimppu kotipihasta. Komeamaksaruohoa ja lumimarjaa.

Toukka

Perhosteema jatkuu, mutta vaihteeksi toukan muodossa. Eilen herukoita poimiessa kulta löysi pensaasta veikeän mittarimadon, jolla oli kerrassaan mainio suojaväri. Täytyihän tuosta elävästä oksasta kuva ottaa. Sade keskeytti poiminnan, joten urakka jatkui tänään, ja kas, toukka oli edelleen tallessa. Joku mittariperhonen tuosta aikanaan tulee.

Perhosia

Elokuussa piha tarjoaa sadon lisäksi paljon kauneutta ja iloa. Hauskasti kukkiva auringonhattu on perhosten mieleen. Tähän mennessä aterioimassa on nähty nokkosperhonen, neitoperhonen ja amiraali, ja tänään uutuuslajina sitruunaperhonen. Koska en ole perhosharrastaja, lajinmäärityksessä täytyi turvautua Perhosten mailla -kirjaan.

Kevään airuena tunnetun lajin koiraan tunnistaa jo kaukaa kirkkaankeltaisesta väristä, mutta vaaleanvihertävä naaras on hyvä nähdä läheltä. Paras tuntomerkki on siipien muoto, joka esiintyy vain sitruunaperhosella.

Mesitankkausta.

Naamiohuveja.

Kesäkuvia

Heinäkuu mennä heilahti. Laitan kuvakoosteen kuukauden kohokohdista, pienistä reissuista, joita ehdimme kaiken "pakollisen" lomapuurtamisen, ullakon ja ulkorakennuksen raivauksen, siivouksen, matonpesun, puutarhanhoidon ynnä muun mukavan lomassa tehdä.

Yksi alkukuun päivä kului mukavasti Okra-maatalousnäyttelyssä Oripäässä. Kovasti meitä taas yritettiin sovittaa tilallisen saappaisiin, vaikka olimme vain asiasta kiinnostuneita suomalaista maataloutta arvostavia messuvieraita. Hämäläisiä kun olemme, jo pitkään suunnitellut porakone- ja saumurihankinnat, joista taannoin kirjoitin, tuli tehtyä vasta näyttelyssä.

Söpö vaaleanpunainen lehmä.

Vähemmän söpö kalkkuna.

Kihlajaispäivänämme suuntasimme Parolannummelle perinnepäivään panssarivaunujoukkojen 95-vuotisjuhlallisuuksia seuraamaan. Ohjelmassa oli kenttähartaus, sotilasmusiikkia, kaluston ohimarssi ja esittelyä sekä taistelunäytös. Olin varma, että isänmaan virsi kajahtaisi komeammin kuin koskaan, mutta jouduin pettymään. Varusmiesten laulu oli vaisua, mutta huuto säväytti: "Meillä ei säikytä, meillä ei surra - iske ja murra!"

Varusmiessoittokunnan tahtiin.

Moottoriongelmia ohimarssissa.

 Hiekka pöllyää taistelunäytöksessä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin... tai ei sittenkään. Lopuksi vähemmän sotainen kuva kotipihasta.

Metsä hoitaa

Metsän kutsu soi niin voimakkaana, että eilen sateesta välittämättä suuntasin kulkuni Kirveslammin Natura-suojelualeelle Viialan ja Vesilahden rajalle. Kaivoin paikallislehdestä leikkaamani ajo-ohjeen esiin, puin sadevaatteet ylleni ja lähdin kohti "satumetsää". Parinkymmenen minuutin automatkan jälkeen samoilin pari tuntia metsässä, ensin merkittyjä ulkoilureittejä pitkin sitten kartan ja kompassin turvin omia polkuja tallaten.

Kirveslammin ydinosa on hienoa vanhaa metsää, jossa lukuisat lahopuut luovat mainiot elinolosuhteet rikkaalle eliöstölle aina liito-oravasta lähtien. Monipuolinen on itse aluekin, aarniometsän lisäksi löytyy lehtomaisia osia, soita, kallioita ja kuivaa kangasmetsää. Minua sykähdyttivät eritoten kuusivoittoisen metsän vanhat haapayksilöt.

"Tuoksut vanamon...

...ja varjot veen."

Haapa taimena...

...ja elämää nähneenä vanhuksena.

Kesä koettelee

En ole koskaan ollut mikään kesäihminen. Toki nautin vehreydestä ja kukkaloistosta, mutta lämpö ja valoisuus alkaa yleensä pidemmän päälle käydä hermoille. Viime päivinä tuota ongelmaa ei ole ollut, koska sää on ollut lähes syksyinen. Mikä mainio syy kääriytyä vilttiin, tehdä ristikoita ja notkua netissä. Kolmeen päivään en ole pistänyt nokkaani ulos. Olo on kieltämättä nuutunut ja saamattomuus soimaa, mutta silti mikään ryhtiliike ei innosta. Tai innostaa yksi. Vaikka kesäkuun liikunnat tuli talsittua Tuusulassa alkukuusta ja luontoa ihmeteltyä kukkaretkellä viikko sitten, metsän kutsu soi vahvana, suunnaksi voisi ottaa vaikka Seitsemisen.

Metsässä samoilu vaikuttaa myönteisesti elintoimintoihin: verenpaine laskee ja lihasjännitys vähenee. Koska luonto vie huomion pois suorittamisesta, stressihormonin eritys vähenee, ihminen rauhoittuu ja rentoutuu. Myös luonnon yksityiskohtien havainnointi antaa mielihyvää. Metsä­retken jälkeen kyky selviytyä arjen haasteista paranee. 

Suopursu kukkii.

Sulle ja mulle

Kuinka sattuikin, että puolisoni tarvitsee uuden akkuporakoneen juuri, kun minä poden saumurikuumetta. Ei, tämä ei ole mitään tasa-arvonapinaa miesten ja naisten töistä, ei tahtojen taistelua hankintojen tärkeysjärjestyksestä, vaan kiintoisa huomio mielen liikkeistä. Se, että kulta tarvitsee porakoneen, tekee minun hankintani jollain oudolla tavalla oikeutetuksi ja toisin päin. Kaupoille voi mennä hyvillä mielin, kun tietää, että toinenkin saa haluamansa. Viime päivät olemme suorastaan yllyttäneet toisiamme ostoksille.

Pari viikkoa sitten innostuin ompelemaan itselleni vaatteita, mitä ei ole tapahtunut opiskeluaikojen jälkeen. Pellavatunikan ompelu sujui vielä hyvin, mutta trikoovaatteiden loputtoman pitkältä tuntuvia saumoja huolitellessa tuskastuin ja aloin haikailla saumurin perään. Ja tässä sitä ollaan, viikonloppuna tutkin saumauskonetarjontaa netissä, nyt lähden Tampereelle erikoisliikkeisiin.

Piippuköynnös

Ulkorakennuksen varjoisalla seinällä on jo vuosia menestyksekkäästi kasvanut piippuköynnös kera pikkusydänten. Köynnös hakee rehevyydessä vertaistaan ja edellyttää kunnon tukirakenteet, joita pitkin suikertaa kohti korkeuksia. Tänä vuonna tukiristikkoa jatkettiin yläpäästä, koska köynnöksen kasvuvoima on vuosi vuodelta lisääntynyt. Pitäisiköhän lopettaa kompostin antaminen? Viime kesänä kasvi ilahdutti ensimmäisellä kukallaan ja tänä vuonna noita piipunmuotoisia kummajaisia on avautumassa lähes kaksikymmentä! Kyseinen istutus on mielestäni yksi pihamme onnistuneimmista. Vielä kun saisi jonkun varhaisen sipulikukan menestymään joukossa, niin olisin tyytyväinen. Lumikelloa olen yritänyt, mutta sipulit eivät jostain syystä kuki kunnolla. 

Piippuköynnös ja pikkusydämet viihtyvät puolivarjossa.

Köynnös on saanut nimensä piippumaisesta kukastaan.

Tuulta päin

Kello herätti viideltä. Reilun aamupalan jälkeen polkupyörän selkään ja rovastikunnan seitsemää kirkkoa kiertämään. Säätiedotus lupasi navakkaa tuulta ja puoliltapäivin sadetta, joten varusteet valittiin sen mukaan eli tuulen- ja vedenpitävää päästä varpaisiin. Kevyempi vaatetuskin olisi ehkä riittänyt, sillä varsinainen sade alkoi vasta viimeisellä etapilla ja silloin olisi jo koti häämöttänyt.

Varsinainen riesa oli tuuli. Ysitiellä Hakkilan suora ja Naulin aukea oli aikamoista puskemista eikä toiseksi jäänyt meno Valkeakoskellekaan. Kulta uhrautui tuulenhalkaisijaksi, joten minun oli kevyt pyöräillä takana. Tai no kevyt ja kevyt. Yli 90 km:n lenkki alkaa loppumatkasta painaa, vaikka mitä tekisi. Ihmeesti kuitenkin energiaa riitti, kiitos mehutankkauksen ja säännöllisen harjoittelun. Liekö myös erään stressaavan asian loppuun saattaminen eilen antanut fyysistä potkua.

Kotona saunottiin ja otettiin sohvalla makoisat tirsat ennen kuin lähdettiin syömään kunnon pihviateria. Ensi viikon lauantaina on seuraava fyysinen koitos, Kesäyön marssi, jossa kunnon ohella mitataan myös jalkapohjien kestävyys.

Kynnet kauniiksi

Olen laiska lakkaamaan kynsiäni. Ehkä pari kolme kertaa vuodessa piristän itseäni kynsiväreillä etenkin, jos on juhlat tiedossa, tosin vähintään häät pitää olla, että viitsin vaivautua. Mistä moinen laiskuus? Se arki, se arki. Siivoaminen, tiskaaminen ja pihatyöt käyvät kynsien päälle, joten lakkaa pitäisi sutia ja poistaa alvariinsa, mikäli haluaisi olla edustuskunnossa. Lohkeileva ja kulunut kynsilakka on ikävä näky. Suojaavia hanskoja en osaa askareissa käyttää, paitsi kitkiessäni ohdakkeita, joita silloin tällöin savimaapohjaiseen nurmikkoon ilmestyy.

Mutta kynsilakoista piti puhumani. Inventoin tuossa päivänä eräänä kynsilakkani, joista suurin osa on kaukaa menneisyydestä. Kolme Lumenea ja viisi Yves Rocheria sekä pieni ja sirkeä Max Factor, jonka sain lehtitilauksen kylkiäisenä. Yhdessä pullossa komeilee markkamääräinen tarjoushintalappu ja toisessa parasta ennen päiväys 06/2002, lähes kymmenvuotiaita ovat muutkin paitsi kaksivuotias ilmaislakka. Kynsilakkojen säilyvyydestä ollaan montaa mieltä, nettikeskusteluissa haitari liikkuu yhdestä vuodesta lähes ikuiseen. Max Factorin etiketissä lakan luvataan säilyvän kolme vuotta avaamisen jälkeen.

Itse olen tavannut käyttää vanhaa lakkaa, jos se on juoksevaa ja levittyy kynnelle hyvin. Mihinkään lantrausyrityksiin en pulloon jähmettyneiden suhteen ole ryhtynyt. Olen huomannut ikäloppujen koostumuksessa myös muutoksia. Ne kuivuvat hitaammin ja ovat väkevöityneet. Minun muinaismuistoni ovat niin tujuja, että käytön jälkeen koko huusholli haisee vuorokauden liuottimille eikä haju poistu kynsistäkään moneen päivään. Vaan ihmekös tuo. Synteettisen värin lisäksi kynsiäni kaunistaa tolueeni, kampferi, ftalaatit, formaldehydi ja parabeenit, vain joitain arveluttavia aineita mainitakseni. Kynsilakkojen syvimpään olemukseen perehdyttyäni olen siirtynyt ekokynsilakan käyttäjäksi ja myrkkylakat aion kiikuttaa seuraavaan ongelmajätekeräykseen.

Sokoksen alepäiviltä ostin kaksi Benecosin kynsilakkaa, luomiväripaletin ja huulikiillon, hinnaltaan yllättävän huokeaa ekokosmetiikkaa. Liekö muiden sarjojen korkeampi hinta tae luomummasta tuotteesta, mene ja tiedä, mutta Benecosilla on ainakin hyvä aloittaa meikkipussin viherryttäminen. Laatuun olen ollut todella tyytyväinen, kynsilakka kesti kulumatta jopa taimien istutuksessa.

Ps. Tämä kirjoitus on ollut valmiina jo pitkään ja odottanut lähinnä käyttökokemuksia uusista meikeistä. Koska lauantaina vihdosta viimein lakkasin kynteni, ja koska tuoretta tekstiä ei pihakiireiden ja muun härdellin vuoksi tunnu syntyvän, julkaisen tämän nyt.
 

Kevätkukkia

Lämpö ja sade on saanut ihmeitä aikaan. Narsissit, tulppaanit, helmihyasintit, pikkusydämet, kullero, kultatyräkki, kirsikka ja herukkapensaat kukkivat pihassa - ja tietysti aurinkoinen voikukka! Lumikellot, sinililjat ja villitulppaanit ovat jo lähestulkoon kukkineet. Suurin osa kylvöistä ja istutuksista on tehty, mutta lämpöä vaativien herneen ja kesäkurpitsan kanssa täytynee malttaa vielä vähän aikaa.

 

Luontoretkellä

Varhaisesta keväästä johtuen perinteinen kylmänkukkaretki toteutettiin tavoista poiketen jo huhtikuussa. Puolelta päivin nokka kohti Hattulaa tutuille mäntykankaille harvinaisuutta etsimään. Upeasti olivat kukassa ja esiintymätkin vahvistuneet sitten viime vuoden, jolloin vain yksi kaunotar hehkui retkeläisten ilona. Kotimatkalla koukattiin vielä Jutikkalan lintutornin kautta ja nähtävää riitti sielläkin, lukuisia sinivuokon värimuunnoksia ja satakunta joutsenta pulisemassa rantaruovikossa.

Hämeen kylmänkukka sinnittelee tutulla paikallaan.

Sinivuokon uudet vaatteet.

Laulujoutsenten torikokous.

Naamakirja

Eilen se sitten tapahtui, liityin Facebookiin. Saan kiittää tai syyttää oikustani Vaatevallankumousta, nimittäin kampanjan tiedot olivat enimmäkseen fesessä ja osattomuuteni jakaa tärkeä asia vaivattomasti harmitti. Päätös liittyä yhteisöön sinetöityi paikallisen käsityöyrittäjän, FinnLean putiikissa. Nyt on pää pyörällä, välillä ahdistukseen asti, mutta eiköhän sosiaalisuuteen totu myös netissä.

Iltapäivällä otin pitkästä aikaa tuntumaa urkuihin. Viisi vuotta on mennyt muissa töissä eikä viitseliäisyys ole riittänyt urkuparvelle kapuamiseen ja soittotaidon ylläpitämiseen. Pianoa olen kyllä pimputtanut niin kotona kuin kolme neljä kertaa kuussa vankilan kirkonmenoissa. Kyllä oli kankeaa aluksi, mutta parin tunnin tahkoamisen jälkeen yhteys selkäytimeen löytyi ja soitto alkoi kulkea. Sunnuntaina sitten tositoimiin.

Vaatevallankumous

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun vaatteita valmistanut Rana Plaza -tehdas romahti Bangladeshissa ja 1133 ihmistä kuoli. Kansainvälisen Fashion Revolution -päivän vanavedessä Suomessa järjestetään oma Vaatevallankumous-kampanja, jonka tarkoituksena on herätellä kuluttajat vaatimaan reilusti tuotettuja vaatteita. Kampanjaan osallistuvia rohkaistaan pukemaan jokin vaate nurinpäin ylleen symbolisoimaan vaateteollisuuden nurjaa puolta kaikkine ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksineen, ja siten herättää keskustelua. No, minä en aio kulkea nuttu nurin, mutta aion ryhtyä vallankumoukselliseksi omassa vaatekaapissani.

Kuukausi sitten ostin itselleni Hyvän mielen vaatekaappi -kirjan. Syksyllä 2013 julkaistu Rinna Saramäen teos on osoittautunut varsinaiseksi bestselleriksi ja kirjastojen varausjonot ympäri Pirkanmaata ovat kuukausien mittaiset. Kirja ei mässäile vaateteollisuuden epäkohdilla, ei provosoi boikotteihin, ei syyllistä pikamuotiin haksahtaneita - kirjoittaja on itsekin ollut koukussa vaatteiden osteluun - vaan kertoo faktat faktoina ja antaa selkeät ohjeet, miten koostaa hyvän mielen vaatekaappi, josta löytyy sopiva asu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja joka on sisällöltään mahdollisimman eettinen ja ekologinen. Pikantin lisän kirjaan tuovat lainaukset eri vuosikymmenten pukeutumisoppaista, jotka ovat yllättävän ajankohtaisia. Hyvän mielen vaatekaapin koostaminen on oikeastaan vapaaehtoinen paluu menneeseen aikaan, jolloin vaatteet olivat arvokasta omaisuutta ja saivat niille kuuluvan kunnioituksen.

Vaatteita tehdään, myydään, ostetaan ja heitetään pois maapallon kestokykyyn nähden aivan liikaa. Mallistoja ei välttämättä luoda enää neljännesvuosittain, vaan tavoite on saada kuluttaja ostamaan joka viikko jotain uutta. Vanhentuneet luomukset myydään kohta reilulla alennuksella ja viimeistään silloin kuluttaja on voimaton vastustamaan kiusausta. Hyvän mielen vaatekaapin ostajan oppaan alleviivatuin asia onkin: mitään ei pidä ostaa vain koska se on halpaa. Halpaa vaatetta ei kierrätetä, pahimmassa tapauksessa se ei edes kelpaa hyväntekeväisyysjärjestöille, ja pari kertaa päällä ollut riepu nakataan roskiin, koska "ei se maksanut kuin muutaman euron". Vuosittain kaatopaikoille päätyy reilut yhdeksän kiloa vaatetta jokaista suomalaista kohti. Liika vaatteiden määrä on ongelman ydin myös globaalissa mittakaavassa. Vaate- ja tekstiiliteollisuus on yksi maailman suurimmista teollisuudenaloista 80 miljardin vaatteen vuosituotannollaan ja todellinen ympäristö- ja ihmisoikeusongelmien hornankattila. Mutta miten käydä kertakäyttömuodista kohti vastuullista ja kestävää pukeutumista? Rinna Saramäen opeilla se onnistuu. 

Ensin pitää kartoittaa oma tyyli ja se, millaisissa vaatteista viihtyy, sitten miettiä millaisissa eri tilanteissa vaatteita tarvitsee ja suunnitella niihin sopivat asukokonaisuudet, laatia budjetti ja painua - ei kauppaan - vaan vaatekaappinsa kätköihin inventoimaan, luopua turhasta ja epäsopivasta ja viiden vuoden aikajänteellä hankkia laatuun satsaten puuttuva tarpeellinen ja lopulta nauttia huolettomasta pukeutumisesta vaatteitaan rakkaudella hoitaen.

Kevään herääminen

Pääsiäisen lämpöaalto on vauhdittanut kasvua pihassa ja vähän joka kulmalta pukkaa sipulikukkia, joskin harva vielä kukkii. Runsaimmin kukkivat ruukkuihin ja laatikoihin juhlan kunniaksi istutetut kaupan ruukkunarsissit. Maan alla talvehtineet tulppaanit, narsissit, idän sinililjat ja helmililjat vasta ojentelevat lehtiään valoon.

Myös hyötykasvimaalla tapahtuu. Ruohosipuli on ehtinyt jo syömämittaan ja raparperi ilahduttaa punaisella värillään.

Itse yritän ojentautua jalkeille viikon flunssan jälkeen. Tai olen minä jalkeilla ollut ja oireetonkin monta päivää eli elänyt ihan normielämää, mutta mieli mokoma ei tahdo pysyä priskaantumisessa perässä. Olo on ollut iloton ja innoton. Vasta tänään kevätilo otti kädestä kiinni ja sanoi "mennään". Ja niin mentiin.

Räsyä

Pääsiäinen on pian ovella. Paasto kieltäymyksineen on sujunut varsin mallikkaasti. Pari kertaa pakkokahvit ja pakkokarkit, kun en tarjottaessa kehdannut tehdä numeroa ja kieltäytyä, mutta ei mitään sisäsyntyisiä lankeemuksia.

Mitä ekopaastoon tulee kierrätyksen hengessä olen vihdosta viimein tarttunut käytöstä poistettujen trikoovaatteiden vuoreen tarkoituksenani silputa monenkirjava kokoelma matonkuteiksi. Pyjamat ja t-paidat kuluvat ja kulahtavat, vaikka kuinka ovat Nansoa tai Marimekkoa, ja niihin tulee ikäviä reikiä kissojen toimesta, joten materiaalia kertyy jatkuvasti. Aikaisemmin olen leikannut vain lakanoita ja tyynyliinoja, mutta nyt pyöröleikkuri ja alusta apunani kävin trikoiden kimppuun. Ensiksi saumat pois ja sitten miettimään, miten erikokoiset ja -muotoiset kappaleet saa helpoiten tasalaatuiseksi kuteeksi.

Testasin kolmea eri tekniikkaa. Ensin ajoin kappaleet, etuosa ja takaosa päällekkäin, leikkurilla viivainta apuna käyttäen 2,5 sentin levyisiksi soiroiksi, jotka ompelin toisiinsa siksakilla pitkäksi kuteeksi. Leikkaaminen oli nopeaa, mutta ompeleminen työlästä, joten päätin seuraavaksi testata tavan, missä soirot jätetään kiinni toisiinsa vuorotellen kankaan ala- ja yläreunassa ja lopuksi kulmat pyöristetään saksilla. Näin saadaan aikaan pitkä ja yhtenäinen kude.

Hihojen kanssa kokeilin lenkkitekniikkaa. En poistanut saumaa, vaan paloittelin hihat käsivaralta noin 1,5 sentin levyisiksi lenkeiksi, jotka sitten pujottelemalla yhdistin jonoksi. Samaa tekniikkaa käyttäen matonkuteeksi muokkautuvat myös vanhat sukat ja sukkahousut.

On kiintoisaa nähdä miten eri tavoin työstetyt kuteen käyttäytyvät kudottaessa ja näkyvät valmiissa matossa, mutta siihen on vielä aikaa, räsyä näet riittää.

Avataan tästä

Jokin aika sitten kaupan maitotiskillä huomasin, että Valio on siirtynyt lähes kokonaan muovikorkillisiin pakkauksiin. Miksi hylätä perinteinen, toimiva ja ekologinen avaussysteemi, mietin, ja lähetin palautteen brändivertailussa ja luotetuin merkki -kisassa mainiosti pärjänneen yrityksen kuluttajapalveluun. Toki muovikorkki on käytännöllinen, ilmatiivis ja hygieeninen, mutta asiaa täytyy punnita myös globaalia ilmastovastuuta tuntien. Muovikorkki hankaloittaa tölkkien kierrätystä ja lisää entisestään maailman muovijätekuormaa. 

Ystävällinen vastaus tuli seuraavana päivänä sähköpostiini. Valio on siirtynyt muovikorkkeihin kuluttajien toiveesta syynä juuri käytön helppous ja hygieenisyys. Pakkaus sulkeutuu tiiviisti, mikä suojaa tuotetta vierailta mauilta ja hajuilta, ja sen voi vajaanakin säilyttää vaakatasossa. Kierrätyskään ei ole ongelma, koska tölkin voi korkkeineen päivineen viedä kartonkikeräykseen. Halutessaan korkin voi poistaa ja kiikuttaa energiajätteeseen. 

Valmistusprosessista kerrottiin rehellisesti. Vain neljä prosenttia korkeista on valmistettu uusiutuvasta materiaalista, loppuosa on öljypohjaista muovia. Vielä vihertävä imagon kohotus tavoitteessa lisätä uusiutuvan raaka-aineen osuutta pakkausmateriaaleissa ja kiitos palautteesta.

Korkkiasia on noteerattu myös Maaseudun tulevaisuuden mielipidepalstalla. Uudistuksen kritisoijia on pidetty lähinnä turhanaikaisina nipottajina. Minusta on hauska nipottaa ja jättää muovikorkilliset pakkaukset hyllyyn. Kun vaihtoehdot vähenevät, valintakin helpottuu. Muovikorkilta säästyivät luomumaidot, puolentoista litran perusmaidot ja Arki -maitojuomat.

Breikki

Viime viikon kierroslukemat kostautuivat ja tämä viikko alkoi armottomalla päänsäryllä. Stressiin ja kiireeseen liittyvä oire pysäyttää kerran pari vuodessa ja pakottaa hidastamaan tahtia. Todellakin pakottaa, sillä jyskytykseen ei auta kemia eikä luontaislääkintä ulkoiluineen, nukkumisineen. Päivänvalo vihloo ja unen jälkeen herää pää kipeänä leukaperät puristuksesta jäykkinä. Hartiahieronta sentään helpottaa oloa. Tämä kullalle kiitoksena mainittakoon.

Kuin tilauksesta minulle järjestyi paikka arkipäivän hiljaisuuden retriittiin kotiseurakunnan leirikeskukseen. Hissuttelu alkaa tänään illalla ja päättyy torstaina puolenpäivän jälkeen. Sopivan lyhyt, mutta kuitenkin tarpeeksi pitkä aika vain olla ja päästää irti.
 

     Paljoa et tarvitse:
     hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset,   
     järjestys on tämä 
     jotta luopuminen helpottuisi.

     Kysy hiljaisuudelta itseäsi, 
     kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut, 
     se vastaa kyllä kun maltat odottaa, 
     joskus vuosien, 
     joskus vuosikymmenien perästä.

     Helena Anhava

Älä elämää pelkää

Olipa rankka viikko, haastavia keissejä monella tapaa. Huolta äidistä, joka muutti vanhainkotiin reilu kuukausi sitten, lopullisuuden tuntua asunnon tyhjennyksestä, surua ja syyllisyyttäkin. Viikonloppuna kanttorina purkamassa kevään hautaussumaa. Tämänpäiväisestä muistotilaisuudesta jäi matkaevääksi Kaj Chydeniuksen säveltämä Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää -runo. Toive esittää kyseinen laulu tuli perjantai-iltana youtube-linkkinä, joten siltä istumalta PIKI-tietokantaan metsästämään nuottia ja värväämään kulta kuriiriksi. Hän haki minulle laulukokoelman Tampereen pääkirjastosta eilen, joten saatoin harjoittaa helmen esityskuntoon. Riipaisevat sanat osuivat heti. Huomaan monesti eläväni säästöliekillä unelmiani tukahduttaen, vaikka lähtö voi tulla milloin hyvänsä.

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
 

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
 

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

 
Mahtui viikkoon yksi ilonaihekin Angelique Kidjon konsertti. Kaksi tuntia tarttuvaa musiikkia ja tanssin riemua Tampere-talossa. Kanssajoraajan kuvaus energisestä illasta löytyy täällä.

Kutrit kuntoon

Ennakkoluuloista päästyäni olen jo vuoden päivät etsinyt itselleni sopivaa ekoshampoota. Etsinyt ja löytänyt, etsinyt ja löytänyt, ja taas etsinyt. Mikä siinä onkin, että nappituotetta, joka hoitaa sekä hentoja pitkiä hiuksia että herkkää päänahkaa, on vaikea löytää. Periaatteeni on suosia suomalaista, joten kokeiluni on rajoittunut kotimaisiin hinnaltaan edullisiin tuotteisiin.

Ensiksi hurahdin Kaivolan tilan vuohenmaitoshampooseen. Ihanan täyteläinen aine vaahtosi ja pesi hyvin eikä hiusten selvittämisessäkään ollut ongelmia, mutta päänahka alkoi kutista eikä vaivaan auttanut edes siirtyminen shampoon turpeella terästettyyn versioon. Tai ehkä olisi auttanut, jos olisin jatkanut kokeilua, mutta shampoo loppui eikä tuotetta myyty lähikulmilla. Hiukset myös rasvoittuvat nopeasti ja vaativat pesua joka toinen päivä. Tiheä pesutahti, pieni pakkauskoko ja muovijätteen syntyminen oli iso miinus, mutta plussaa ropisi, kun tiesi shampoota ostamalla tukevansa suomalaista maatalousyrittäjää. Nykyään vuohenmaitokosmetiikkaa valmistaa Peevon tila Sastamalassa.

Kotimaisia ekoshampoita.

Tarjouksesta ostettu Flow-kosmetiikan palashampoo piilotteli pitkään pesuhuoneen peilikaapissa ennen kuin uskalsin tarttua kummajaiseen. Hennaa ja kehäkukkaa sisältävän Punatukka-shampoon parasta ennen päivä oli ohitettu, mutta koska pala oli ulkonäöltään ja tuoksultaan moitteeton, aloitin kokeilun. Ihastuin tuotteeseen heti. Pala oli kätevä reissuissa, vaahtosi hyvin, eikä tuottanut minkään sortin pakkausjätettä. Sen verran luottamuspulaa oli, että jatkoin rinnalla ei-ekologisen hiustenhoitoaineen käyttöä. Sitten alkoi päänahka kutista. Oliko syynä vanhentunut tuote, jokin ainesosa vai mikä, en tiedä. Käytin palan urheasti loppuun ja hankin kyseisen sarjan herkälle päänahalle tarkoitetun hamppu-turveshampoon, joskin palasin yhden pullollisen ajaksi vuohenmaitoshampoon käyttäjäksi.

Ennen uuteen palashampooseen siirtymistä päätin vielä testata Ole Hyvä -shampoot. Marssin Ruohonjuureen ja valitsin kahdesta päänahkaa hoitavasta tuotteesta turve-mäntyshampoon. Nokkos-yrttishampoo, jossa hoitavina yrtteinä muun muassa basilikaa, oreganoa ja timjamia, jäi hyllyyn, koska ajatus pizzalta haisevista hiuksista ei totisesti houkutellut. Tämä tuotekokeilu jäi lyhyeksi. Shampoo oli laihaa ja huonosti vaahtoavaa, joten sitä kului hulppeat määrät ja hiusten selvittämisen kanssa oli ongelmia. Ilahduttavaa sen sijaan oli shampoon metsäinen tuoksu ja pullon uudelleentäyttömahdollisuus. Shampoota on vielä puolet jäljellä, joten pidän sen hätävarana, mikäli muut shampoot loppuvat eikä luomukauppaan ole heti asiaa. Nyt olen palashampoon melko tyytyväinen käyttäjä.

Bonacuren hiusterapiaa.

Nettikeskusteluissa ihmiset kilvan kehuvat palashampoota, mutta samaan hengenvetoon varoittavat pesun jälkeen tahmeaksi jäävistä hiuksista, näin myös valmistaja ja myyjät sivuillaan. Tahmeuden tuntu johtuu hiusten kemikaalijäämistä, mutta vähenee, kun hiukset vapautuvat taakastaan. Minulla pesun jälkeinen tahmeus lienee ikuisuusongelma, koska käytän edelleen pyyhekuiviin hiuksiin suihkutettavaa Bonacuren hoitoainetta, ja kemikaalikuormaa lisää myös parin kuukauden takainen kampaamoväri. Permanenttia minulla ei ole ollut viiteen vuoteen. Hiukset ovat ilmavat kuin lievästi tupeeratut, takkuuntuvat ja sähköistyvät helposti, ja keräävät pölyä. Ja viitsin vielä käyttää moista shampoota? Viitsin. Nimittäin päänahka voi nyt hyvin ja pesutiheydeksi riittää kaksi kertaa viikossa, mikäli ei harrasta hikiliikuntaa. Seuraava askel kokeilussa on luopua hoitoaineesta. Se tosin ei käy kovin äkkiä, koska tehotököttiä on tullut ostettua joka koossa. Erilaiset luomuhuuhteet, kuten nokkonen, kamomilla, viinietikka ja sitruuna vähentävät palasaippuan ei-toivottuja vaikutuksia. Tutkaillaan ja testaillaan.

Kaiken järjen mukaan ihon ja hiusten pitäisi voida hyvin ilman kemikaaleja. Toisaalta aikojen alussa ei ollut ilmansaasteita eikä ohuen otsonikerroksen läpi kärventäviä auringonsäteitä, joten onko rankka ympäristö luonut tarpeen myös rankoille tuotteille? Tätä mietin saunapäivän iltana.