Syksy on minun vuodenaikani. Tänään iltalenkillä ilahdutti pieni tihkusade. Sateen lisäksi – syksyllä kuuluu sataa – iloa antaa pimeäksi tihentyvät illat, valot ikkunoissa, ensimmäiset kuulaat pakkasaamut, auringossa kylpevä ruska. No, totuuden nimissä on sanottava, että marraskuu tuntuu joskus ankealta ja lumeton joulukuu, ilmiö, joka viime vuosina on ollut valitettavan tavallinen. Mutta on ankeudessa jotain hyvääkin. Kun ulkona vihmoo räntää, sohvan kutsuun vastaaminen tuntuu lähes oikeutetulta: takassa tuli, käsissä hyvä lehti tai kirja - ja toti.
Vaan vielä riittää syyspuhdetta. Omalta pihalta löytyy edelleen satoa korjattavaksi ja metsät pullistelevat marjoja ja sieniä, joista jälkimmäisiä ei meidän huushollissa siedetä kiitos minun epäkurantin makuni. Mustikkametsässä kävin fiilistelemässä muutaman marjalitran verran, en ole mikään himomarjastaja, mutta vähän piirakkamarjaa tulee joka vuosi mättäiltä nypittyä. Tänään työpäivän päätteeksi mielin puolukkaa ja suuntasin, en metsään, vaan toimeliaan ja asiaan vihkiytyneen herran pakeille. Tuli jylhä tunne, kun kuulin tekeväni kauppaa maineikkaan Mannerheim-ristin ritarin pojan kanssa. Ämpärillinen komeaa, perattua puolukkaa vaihtoi omistajaa kahdella kympillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti