Vielä vaan

Olin kuin olinkin hiihtämässä, mutten suunnitellusti ykköshoitoluokan laduilla, vaan tutun hikiympyrän maisemissa. Että tasoihin kullan kanssa sano. Ei vaan houkuttaa saavutettavissa oleva kilometripaalu tuhatsata.

Hiihto ei ole mukavaa yksin. Vaikkemme paljon ladulla keskustelekaan, kaksi hiljaista hämäläistä, toinen on olemassa, mikäli haluaa kommentoida keliä, tunnelmia tai maisemia ja mikäli tarvitsee jaksamispusun. Ja onhan se turvallisuustekijäkin, kun toinen on myötä. Sinnittelin ystävättä 15 kilometriä. Keli oli raskaanpuoleinen, mutta ajattelin, että täytyyhän koneessa loman jälkeen virtaa olla. Jos huomenna hiihtää samaisen matkan paremmilla laduilla ja perjantaina kympin aamulenkin, niin tavoite on saavutettu ennen viikonlopun ”helteitä” ja monot voi hyvillä mielin vaihtaa lenkkitossuihin tai salikenkiin.

Se on siinä

Hiihtokausi nimittäin. Vai onko? Lunta tupruttaa taivaan täydeltä eikä kevät tunnu etenevän millään, kuntoratakin oli alkuillasta ihan siedettävässä hiihtokunnossa. Puolisoni sanoi lopettavansa kauden tähän, minua vielä kerran kutkuttaisi ottaa sukset mukaan töihin ja päivän päätteeksi kiertää paikallinen aina loistokunnossa oleva rata, mutta saa nähdä. Aikaisemmat ennätykset on rikottu eikä motivaatio ole enää huipussaan. Toisekseen mitä enemmän kilometrejä, sitä vaikeampaa ennätyksen rikkominen jatkossa on. Nyt saldo on 1061 km ja kullalla 50 km enemmän.

Viikonlopuksi luvataan reilusti lämpöasteita, joskos silloin kevät alkaisi. Valon ja lämmön toivossa kylvin ruukkuihin iltapuhteena hernettä ja rucolaa vihreydeksi lautaselle ja leivän päälle, kunhan ensin versovat, ja kissoille ohraa. Kissat viihtyvät jo ulkona ja popsivat kaikenmaailman öttiäisiä minkä oravan vaanimiselta ehtivät, joten oksetusruohon tarjoaminen on tärkeää samoin madotus. Tänään juksasin molemmat syömään matolääkkeen herkkunappien varjolla. Vihtori söi mukisematta, mutta Viljami hoksasi jekun ”tätähän en niele” ja taistelun jälkeen nieli kumminkin. Täytynee jatkossa piilottaa pilleri jauhelihapalloon, joka katoaa kissojen kitaan alta aikayksikön.

Lomalta paluu

Loma on hassusti lähellä. Työpäivän jälkeen ei uskoisi, että eilen aamulla kotiuduttiin. Ei ollut isompia ongelmia astua arkeen. Toki hieman turta fiilis koko päivän, mutta onneksi ei ollut asiakaskontakteja vaan pelkkää toimistotyötä päivitysten ja sähköpostien parissa sekä yksi palaveri. Huomenna sitten jaksaa kohdata piirien immeiset ja muut, paitsi että ohjelmat täytyy vielä kahteen kerhoon säveltää, askartelua ja tietokilpailuja esimerkiksi.

Meillä pidetään talossa ekolämpöä eli kärvistellään lämmityskaudella 18 asteessa. Pukeutumis- ja asennekysymyshän tuo on, joten turha mistään kärvistelystä on puhua. Lomakämpässä lämpö keikkui kahdenkymmenen paremmalla puolella. Aluksi varsinkin öisin oli tukalaa, mutta lämpöön tottui pian ja elo oli mitä mukavinta. Nyt on vaikea sopeutua kylmyyteen. Mikä pahinta kodin viileydessä makeanhimo yltyy. Lapissa ei paljon herkkuja syöty, muutaman kerran leipäjuustoa lakkahillon kanssa sekä pussillinen paikallista perinneleivonnaista kampanisua. Nyt haluaisin oikean ruoan sijasta mussuttaa pelkkää pullaa. Ja sehän seurakuntatyössä onnistuu.

Loma liikkumisineen, syömisineen, juomisineen ja nukkumisineen oli oikea terveysloma. Nyt täytyy pitää itsensä ruodussa. Täytyy. Erityisen tärkeää tuo on hiihtokauden lähestyessä loppuaan. Eilen kokeiltiin, miltä meno kotikuntoradalla maisemalatujen jälkeen maistuu. Nihkeää oli eikä kympin lenkin jälkeen katsottu tarpeelliseksi edes venytellä. Into hiipuu. Eipä silti, viimeinen lenkki Lapissakin oli aikamoista rähjäämistä. Ohut lumikerros ladulla teki kelistä niin tahmean, ettei luistoa ollut kuin nimeksi ja alamäet oli "hiihdettävä" vauhdikkaiden tasatyöntöjen sijasta. Hyvä maku jäi suuhun ainoastaan latukahvilassa syödystä munkista ja siitä, että lenkki tuli kaikesta huolimatta tehtyä. Kevät etenee ja sukset päätyvät pian kesäteloille. Etsintäkuulutetaan motivaatio sulan maan lajeihin.

Iltamenoja

Päivä on pidentynyt silmissä. Eilen sen huomasi, kun kävelimme luonto- ja kulttuuri-illasta kämpälle ja vertasimme viikon takaiseen pimeyteen. Nyt auringonkajo vielä valaisi tunturien takaa ja katulamput syttyivät empien. Kevät.

Täällä on lomasesonkina sentään muutakin ajanvietettä kuin ulkoilu ja ravintolaelämä. Luontokeskus Kellokkaassa on viikoittain asiantuntijoiden alustuksia paikallisista aiheista, luonnosta enimmäkseen. Pääsymaksu sisältää kahvin ja piirakkapalan. Viime viikolla puolisoni istuessa seminaarissa olin kuulemassa tunturipöllön elämästä.

Inarilainen luontokuvaaja Martti Rikkonen on seurannut tunturipöllöjä yli 30 vuoden ajan. Tuohon jaksoon on mahtunut vain kolme onnistunutta pesintää. Tunturipöllö onkin Suomessa luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Pesiä on vaikea löytää, koska haravoitava alue on laaja ja vaikeakulkuinen, mutta onneksi linnut ovat paikkauskollisia ja yrittävät yleensä jatkaa sukua samoilla mäennyppylöillä. Asiantuntija huomaa jo pesälle saapuessaan onko toivoa uusista pöllöistä. Jos lintuvanhemmat eivät yritä häätää kuvaajaa pois, peli on menetetty. Laiskat vanhemmat ovat myös laiskoja ruokinnassa ja poikue menehtyy. Mutta sitten on niitä pöllöjä, jotka naarmuttavat pesälle pyrkijän ja jotka eivät murehdi huonoa sopulivuotta vaan neuvokkaina pyydystelevät jälkikasvulleen vaikkapa sitten muiden lintujen poikasia. Originellin valokuvataiteilijan alustus oli värikäs ja antoisa puhumattakaan upeista kuvista.

Eilen sain kullan kaveriksi, kun esitelmänpitovuorossa oli tutkija Mikko Jokinen, joka kertoi Lapin matkailun mielikuvista, elinkeinoista ja arkitodellisuudesta. Paljon mielenkiintoisia tutkimustuloksia siitä, miten paikalliset ihmiset kokevat luontoasiat ja matkailun alueellaan. Iloisinta oli huomata, ettei kyseessä ollut vain tutkimus tutkimisen vuoksi, vaan yritys vaikuttaa alueen toimijoihin siten, että matkailu pysyy jatkossakin kestävällä pohjalla. Lapissa Lapin tavalla.

Hiihtoa hiihtoa

Vielä kaksi hiihtopäivää ja sitten jo ajatuksin siivin etelään ja sunnuntaina kukonlaulun aikaan oikeasti. Mutta eikö lomaan ole muuta mahtunut kuin hiihto? No toki. Puolisoni istui viime viikolla kolmena päivänä työhönsä liittyvässä seminaarissa ja tällä viikollakin on hoitanut viestimin monenmoista etätyötä. Eh. Minulla on työn suhteen nollatoleranssi, mutta ei se estä, etteivätkö työasiat silloin tällöin kävisi mielessä. Mutta loma. Kropan rasittaminen rennosti ladulla ja leppoisat illat, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään eli kiireettömyys 24 tuntia vuorokaudessa, on mitä parhainta lomaa.

Kelit ovat suosineet, joskin maanantaina oli lämpöasteita ja paikkapaikoin sen verran herkkä suksi, että pito piti hakea hartioin ja käsivarsin. Käy työstä. Eilen oli kiusana lumisateen jälkeen pöhryinen latu, mutta muuten on luistoa ja pitoa riittänyt. Huomenna sään salliessa meininki uusille reiteille, ensin bussikyydillä Aakenustunturin kupeeseen ja sieltä hiihtäen takaisin.

Elämyksiä

Kun iltatuuli eilen ajoi pilvet kauas tunturin taakse ja almanakka lupasi täysikuuta oli aivan pakko lähteä toistamiseen ladulle nyt tunnelmalliselle kuutamohiihdolle. Olimme niin malttamattomia, että matkaan lähdettiin jo kahdeksan aikoihin, jolloin kuu vasta nousi. Alun seitsemän kilometriä Tunturijärvelle oli valaistua latua, joten matka joutui. Huomasi, että pakkanen oli kiristymässä, koska hiihtoviima nipisteli naamaa. Tunturijärvellä joimme lämmintä mehua ja käännyimme pimeään metsään. Kuu valaisi sieltä täältä puiden lomasta, mutta enimmäkseen oli luotettava latuun. Hyvin tuo onnistui paitsi alamäissä, joissa vauhti tahtomattakin nousi liikaa. Jarrutellen mentiin. Mutta suo-osuudet olivat yhtä juhlaa. Kuu valaisi, hangella kahden hiihtäjän varjot, hiljaisuus ja tähtitaivas. Kotiuduttua pakkanen oli kivunnut viiteentoista asteeseen, mutta lämmin suihku karkotti kylmän.

Tänään aurinko paistoi täydeltä terältä, joten päätimme kiertää Kukastunturin ylittävän maisemalenkin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Matkalla törmäsimme kevättä soivaan metsoon, joka oli käheyttänyt komeimman äänensä ohi hiihtäville rementäessään. Rouvankipeä lintuherra oli hermostunut ja hyökkäili hiihtäjiä kohti, mutta vain näytösluonteisesti. Ladulla oli oikea kuvaussuma.

Huomioita

Vilkkailla laduilla kulkee jos jonkinlaista retkikuntaa. On parrakkaita perinnepukeutujia ja kilpakalleja trikoissaan, pariskuntia identtisine asuineen ja perheitä vauva-ahkioineen. Tuhannet tyylit ja vauhdit risteilevät laduilla sulassa sovussa keskenään. Lehdistä on luettu australialaisesta sauvoitta hiihtäjästä ja sokeasta englantilaisesta, jolta sujuu niin perinteinen kuin luistelutyylikin. Jälkimmäinen nähtiin alkuviikosta, kun hän oppaansa kanssa valmistautui jatkamaan latukahvilalta matkaa eikä kyseessä ollut mikään pikkulenkki.

Oli meno millaista tahansa yhteistä kaikille on liikkumisen ilo. Muutama päivä sitten aurinkoisella aamulenkillä vastaan hiihti ulkomaalaisen näköinen kaveri autuas hymy kasvoillaan. Saatoin kuvitella tuon sisikunnassa läikähdelleen tunteen. Eddie ihmemaassa.

Ihmemaa tämä upeine maisemineen ja hulppeine latuverkostoineen totisesti on. Totisesti. Joskus liiankin. Paikallislehdestä tuli luettua sekin tosiasia, että pipon kireys on suoraan verrannollinen talvella hiihdettyjen kilometrien määrään. Ikävä tunnistaa tuo itsessään. Tänään oli hermo mennä tuulen roskaamiin latuihin. Kaarnaa, neulasta ja oksanpätkää oli paikkapaikoin niin paljon, että jarruttivat menoa ja tietenkin alamäissä. Harmitti sekin, ettei älytty valita lenkille luistelusuksia, joilla olisi päässyt pois roskarännistä. Seitsemäs päivä on leirielämässäkin kriisialtis, joten ehkä tämä tästä, ja suksi kulkee taas hymyssä suin.

Myllyhiihto

"Jo kolme vuosikymmentä ylläsläiset suksenkärjet ovat keskiviikkoaamuisin kääntyneet määrätietoisesti kohti pohjoista, 47 kilometrin myllylenkki vaatii asennetta." Matkailuesitteen houkuttamana päätimme ottaa haasteen vastaan ja sujutella tuon totuttuun verrattuna mammuttimatkan. Mukavalta meno maistui, paljon uusia latuosuuksia, joissa sopivassa suhteessa nousuja ja laskuja, kumpuilevaa maastoa ja leppoisaa tasamaata. Tai no leppoisaa ja leppoisaa. Pitkä järviosuus, jossa taannoin paiste puraisi, oli nyt oikea tuulentuiverrustanner armottoman vastaisen pyryttäessä ladun lähes umpeen. Hiihdän yleensä edellä vauhdin säätäjänä, mutta tässä kohtaa puolisoni herrasmiehenä tarjoutui tuulenhalkaisijaksi. Kilttiä. Hänen selkänsä takana oli suloista sujutella. "Koti" lähestyi, omia rajoja oli koeteltu pitkällä laturetkellä ja se tuntui väsymyksenä, mutta jotain puuttui. Viidenkympin tolppa oli liian lähellä, vain kolme lisäkilometriä ja luku komistuisi tuntuvasti. Viimeiset mehut naamariin, kunniakierros Äkäslompolon jäällä ja kuninkuusmatkan hiihtäminen ensi kertaa elämässä oli tosiasia. Tänään sitten onkin jalka painanut.

Palauttavia toimia

Kolmas kokonainen päivä leirielämässä vaikkapa riparilla on pahin, sanotaan. Päivärutiinit ovat tulleet tutuksi ja niitä pitäisi sietää vielä viikko, tympäisee ja koti-ikävä vaivaa. Eräänlainen leiri on tämä lomakin. Rutiinit ovat rakentuneet ja kantavat päivästä toiseen, mutta miten estää fyysinen ja psyykkinen uuvahtaminen päivittäiseen hiihtämiseen?

Illat otetaan rennosti, nukkumaan mennään ennen kymmentä ja nukutaan niin pitkään kuin uni maittaa yleensä seitsemään kahdeksaan. Runsas aamupala ja ladulle kymmenen jälkeen. Evääksi termarillinen kuumaa mehua, ruisleipää ja välipalapatukoita. Kämpille tultua kourallinen suolapähkinöitä ja vettä, suihkun jälkeen tuhti päivällinen - neljän hengen annokset syödään kahteen pekkaan - ja vettä. Ruokalevon jälkeen perusteellinen venyttely ja vettä. Illalla hartiahieronta, hieromme toistemme yläselän, koska venyttely ei tepsi kaikkiin kiristyksiin, ja vettä. Vielä iltapala ja - ei enää vettä vaan piikkimatolla makoilua. Lääkkeenä jaksamiseen on siis lepo ja tankkaus, jossa vesi, leipä ja suola tärkeässä osassa, sekä lihashuolto. Näillä mennään kohti huomista ja lenkkiä, joka vaatii myös asennetta. Ans kattoo.

Ympäri mennään

Pohjoisen "raideleveys" on muuttunut sitten viime lumien. Alamäissä suksien urat on ajettu etäämmälle toisistaan, jotta tasapainon säilyttäminen vauhdissa olisi helpompaa. Napinaa on tästäkin kuulunut. Mikäli paikallislehti Kuukkelin mielipidekirjoituksiin on uskominen, uusi käytäntö kipeyttää lasten ja lyhyiden ihmisten lonkat. Oli miten oli leveämpi laskuasento kieltämättä tuo vakautta vauhtimäkiin.

Loman alkupäivät on keskitytty tuntureiden kiertämiseen. Eilisen ympyrän sisään jäi kolme kaunista Kesänki, Lainio ja Kukas. Uusia uriakin matkan varrelle mahtui, mukavia metsälatuja ja neljän kilometrin järvipätkä, joka sujuteltiin vasten aurinkoa. Aurinkolasit on välttämätön kapine keväthangilla, mutta että aurinkorasvakin. No, täytyisihän tällaisen herkästi palavan pisamanaaman se tietää. Pikkuisen ehti poskiin puraista. Mikäli pilvettömät päivät jatkuvat on ostettava aurinkovoidetta kunnon suojakertoimella.

Liekö viikonlopunvietto venähtänyt latuhoitajilla pitkäksi, kun tänään Yllästunturin kierroksella suurin osa laduista oli öisen lumisateen jälkeen ajamatta. Jos jotain hyvää haluaa asiassa nähdä, niin ainakin vauhti pysyi lumipöhryssä maltillisena, sliipatut hiihtobaanat kun innostavat herkästi liian kovaan menoon. Hyvää harjoitusta tuleviin haasteisiin, joissa maltti on valttia.

Talviloma

Nyt on sitten loma. Yöjunassa tuli nukuttua paremmin kuin koskaan, joten puolenpäivän aikaan Kolariin autoutui kaksi virkeää matkalaista. Tämänkertainen "mökki" on pieni saunallinen kaksio uudenkarheassa huoneistohotellissa. Ei kiva. Tai siis tottakai kiva, mutta tunnelmassa ja kodikkuudessa jää toiseksi, kodinkoneetkin niin vaikeakäyttöisiä, että ilman ohjekirjoja ei ole selvitty. Juu ja pussilakanat metkasti sivusta auki, en ole sellaisiakaan ennen nähnyt. Mutta niin tai näin, kaksi ihanaa lomaviikkoa edessä, hiihtoa ja oleilua sopivassa suhteessa.

Majoittumisen jälkeen teki mieli saunalenkille. Valittiin reitti, jossa "Isomettän nousu", lähes kahden kilometrin tiukka ylämäki heti kärkeen ja loppuosuus mukavaa alamäkilykkimistä. Kun alun voimattomuudesta selvisi, meno maistui. Tätä huomenna lisää.

Menolippu

Yksi uneton yö ja seuraavan päivän väsy sai liikunnallisen loman hiihtokeskuksessa tuntumaan luotaan työntävältä. Kaksi viikkoa rääkkiä - tahtoo jäädä kotiin. Hassua, miten kunnon uni viime yönä sai matkakuumeen nousemaan ja nyt sormet syyhyävät pakkaamaan. Vaikka töissä on kiireinen viikko, iltatöitäkin, en stressaa lomalle lähdön kanssa. Pikkuhiljaa tekemällä kaikki on ajoissa valmiina, kun pikajuna pohjoiseen perjantaina lähtee.

Taannoin mainitsin, että hain VR:ltä korvauksia junan myöhästymisestä. Eilen oli summa tullut tilille, neljäsosa lipun hinnasta eli reilut 13 euroa. Homma hoitui näppärästi nettilomakkeella. Rakentavaa palautettakin annoin, jotta sählingistä opikseen ottaisivat.

Menolippu oli Joensuuhun ja ennen Pieksämäkeä kuulutettiin, että myöhästymisen vuoksi matka jatkuisi bussilla, joka lähtisi rautatieaseman edestä. Mitään bussia ei tietenkään ollut eikä kukaan tiennyt milloin tulisi. Epätietoiset matkustajat viittilöivät jokaisen linjallaan kulkeneenkin auton perään. Hämminkiä aiheutti myös se, että väkeä oli kahden linja-autollisen verran. Kun bussi kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen saapui, kylmissään värjötelleet ihmiset ryntäsivät sisään etu- ja takaovesta niin että kuski jäi sisälle mottiin eikä päässyt avaamaan matkatavaraluukkuja kuin vasta kunnon ärräpäiden jälkeen. Väki sulloutui autoon ja puolet patsasteli osattomana ulkopuolella. Sitten ilmoitettiin, että bussi ajaa suoraan Joensuuhun eikä kulje väliasemien kautta, joten kaikki Varkauteen, Heinävedelle, Vihtariin ja Viinijärvelle menijät joutuivat keräämään kimpsunsa ja kampsunsa autosta ja jatkamaan odotusta. Nousin bussiin tässä vaiheessa. Hämäläisestä hitaudesta ellei peräti harkinnasta on joskus hyötyäkin.

Rokkaa ja aariaa

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, vaikka rokkikin tilalle sopisi ainakin eilen Tampere-talossa kuullun ”Elvis elää” -huudon perusteella. Mutta rokasta ensin. Laskiaista silmällä pitäen perjantain myöhäisillassa laitettiin viiden litran kattilallinen hernekeittoa hellalle porisemaan. Potkaahan siinä pitäisi ytynä olla, jauhelihaa vähintään, mutta mepä jätettiin jäähyväiset lihalle saman tien eli keitto on kasvisversio, jossa herneiden kaverina uiskentelee porkkanaa ja sipulia. Hitaasti hautuva ruoka kypsennettiin yösähköllä ja valmista olisi ollut vuorokauden vaihtuessa, mutta uni yllätti ja rokka porisi aamuneljään. Kissaystävät herättivät. No, onpahan maukkaaksi muhinutta keittoa.

Aariakiintiö täyttyi lauantain ensi-illassa pitkäksi aikaa. En ole koskaan ollut oopperan ystävä, en varsinkaan kevyen, tarinaltaan sepitetyn, jossa onnellinen loppu, mutta hieno produktio lähellä sai tarttumaan tilaisuuteen. Mozartin Taikahuilu. Sitä paitsi täytyihän sellainen ooppera nähdä, missä lavalla Jaakko Ryhänen ja Jorma Hynninen sulassa sovussa Esko Roineen ja Heikki Kinnusen kanssa. Omien alojensa suurmiehiä kaikki. Hyvin näyttelijävelmut rooleistaan suoriutuivat ja duettokin, jossa pientä epävireisyyttä ja eriaikaisuutta orkesterin kanssa, harjaantuu vielä. Mutta monta helmeä illassa oli. Yön kuningattaren koloratuuriaaria sykähdyttää aina, samoin suloisesti soivat duetot ja hienot kuorokohtaukset, paljon kaunista oli myös silmälle. Tarinan päivittäminen muinaisesta Egyptistä 1930-luvun Las Vegasiin toimi mielestäni hyvin. Jaakko Ryhänen Sarastrona, ökyhotelli Luxorin ja herrakerhon johtajana oli henkivartijoineen, valkoisine pukuineen ja aurinkokäätyineen tosiaankin kuin Elvis tai siis kuin Elvis olisi saattanut harmaapartaisena ikämiehenä olla. Mutta kuten aluksi mieltymyksiini viittasin, kunnon oopperassa riudutaan ja kuollaan (huom. lavalla) eikä patsastella loppukohtauksessa jättimäisen hääkakun päällä. Siksi Rautavaaran Aleksis Kivi ja Bergin Woccek seuraavana suunnitelmissa.

Rokkaa tuli syötyä tänäänkin, kun työmaalla järjestettiin laskiaistapahtuma. Kirpputoria, rastirataa, arpajaisia, mäenlaskua ja sensellaista perhekivaa. Väkeä oli hyvin liikkeellä ja Yhteisvastuukeräyksen kassaan kilahti yli viisisataa euroa. Seudulla kerätään myös suuremmassa mittakaavassa sisäilmaongelmien vuoksi suljetun kirkon kunnostukseen. Aamulehti sohaisi tänään muurahaispesään sovittaessaan otsikossaan kauppakeskusta kirkkoon. Rokan ja arpojen myynnin lomassa sain toimia suivaantuneiden seurakuntalaisten sielunhoitajana. Keskiviikkona keskustelu jatkunee yleisötilaisuudessa, jossa mukana keräyksen suojelija emeritusarkkipiispa Jukka Paarma.

Lomaa odotellessa

Viikon päästä on pakkaamishärdelli kiihkeimmillään tai toivon mukaan jo voiton puolella, ja ihana loma alullaan. Taidan olla breikin tarpeessa, kun asiaa täytyy etukäteen käsitellä. Sitäkin, mutta lähinnä tämä on yksi järjestelmällisen minäni kotkotuksista. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Lapissa majoitumme latujen lähelle vuokrakämppään, josta löytyy kaksi tärkeää, sauna ja keittiö eli ruoka valmistetaan itse. Mitäs lomaa sellainen on, voi joku kysyä. Kun lyö kahden viikon ruokalistan jo kotona lukkoon ja varaa täsmäaineet mukaan, ei tarvitse pähkäillä mitä tänään syötäisiin eikä jonotella kaupassa, senkun vain laittaa padat porisemaan. Tiedän tasan tarkkaan montako sipulia, lanttua, perunaa, kiinankaalia, tomaattia ym. lomalla kuluu. Sama koskee säilykkeitä, puurohiutaleita, muroja, pastaa, riisiä, leipää ja maitotuotteita. No, ei me ihan kaikkea etelästä rahdata. Maitoa, leipää, vihanneksia ja muuta tuoretavaraa hankitaan tarpeen mukaan paikallisesta puodista. Konsepti on toiminut hyvin jokaisella talvilomareissulla ja säästää energiaa oleelliseen eli hiihtoon. Ruokailut eivät ole kelloon sidottuja ja listasta löytyy myös jouston varaa. Niin ja - hoksasin tämän vasta - koska pelataan perusruoilla, lisäaineiden saanti jää minimiin.