Vuoden vaihtuessa

Uure vuore ohjei:
Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.

Heli Laaksonen


Rakettien räiskyessä en tee uudenvuodenlupauksia, vaan päätän antaa itselleni ohjeita, hienovaraisia, mutta määrätietoisia. Lupaus kaikessa juhlavuudessaan on herkkä suhdannevaihteluille, ohje puolestaan selkeän arkinen ja siksi helppo toteuttaa. Mihinkään suureen elämänmuutokseen ei ole aihetta, mutta pientä viilattavaa aina löytyy.

Pyykkäri

Meni pesukone vaihtoon. Vanha Ignis-merkkinen lähti kierrätykseen palveltuaan 17 vuotta. Kone oli ensimmäinen iso ostos yhteiseen kotiin ja siksi merkittävä. Hyvin valittiin, vaikka tärkein kriteeri opiskelijabudjetilla oli halpa hinta. Kaksi kertaa pitkän pesu-uran aikana tarvittiin korjaajaa. Ensimmäinen kerta johtui silkasta huolimattomuudesta. Rintsikoiden metallinen kaarituki pääsi rummun tuolle puolen ja sai aikaan tuhoisalta kuulostavan äänen, joskaan ei tuhoisaa. Kun korjaaja poisti vierasesineen, pesuri oli jälleen entisensä. Vahingosta viisastuneena aloin pestä pikkupyykin pesupussissa. Toisella kerralla kone lakkasi lämmittämästä vettä. Asia huomattiin vasta, kun luulemassamme puhtaassa päivittäispyykissä alkoi olla vekkuli haju. Termostaatti vaihtoon ja pyykki raikastui jälleen. Viimeiseen leposijaan veivät linkousvaivat.

Vuosi sitten kun aamuhämärissä aloin tyhjentää konetta, vedet tulivat jaloille. Jatkossa riskin tiesi ja osasi varoa luukun avaamista. Useimmiten kone kuitenkin poisti veden, mutta linkosi miten sattui. Viime kuukausina kone on suostunut linkoamaan vasta, kun pyykki on ensin käsin väännetty kuivemmaksi ja syötetty rumpuun kahdessa kolmessa erässä. Ongelmasta johtuen huuhtelutuloskaan ei ole ollut hääppöinen.

Mutta nyt on uusi pyykkäri hankittu ja kotiin kannettu. Boschista löytyy pesuohjelmia joka lähtöön, energiatehokkaana se osaa säätää vedenkulutuksen pyykkimäärän mukaan ja ajastin tuo iloa yösähkön käyttäjille. Ihan hirvittää tuollainen hienosäätövehje, paljon särkyviä komponentteja. Takuu on onneksi neljä vuotta, että luvassa ainakin sen verran huolettomia pesuja. Eikun pyykkivuoren kimppuun.

Pitua

Ladulla ei ole käyty yli viikkoon, syynä jouluaskareet, joulumökötys ja lumisateet. Pitihän sitä sitten tauon jälkeen saunalenkille.

Ei ole suksiini parasta pitoa tänä talvena löytynyt, vaikka samaisilla voitelunikseillä viime lumilla toimivat hyvin. Vaikuttaako syksyn pimeillä lihottu kolme kiloa menoon? Tuskinpa vaan. Lisäpainon luulisi saavan suksen tarraamaan entistä ärhäkämmin latuun. Entä onko hiihtoasento alkukauden luistelulenkkien jäljiltä liian etukeno? Ehkä. Matkan varrella yritin löytää pitävimmän potkutteluasennon ja pystympi runko tosiaan auttoi. Suurin vika lienee naisessa. Kun vain jaksaa ponnia reippaasti ylämäkiin pitoakin löytyy. Lääh. Tuli kokeiltua. Vielä ei jaksa.

Olemme itseoppineita hiihtotekniikan suhteen. Kirjoista ja lehdistä on yritetty opiskella ja soveltaa käytäntöön. Viime vuosina olen ammentanut myös Jarmo Punkkisen hiihtokilpailukommentoinneista ja tietysti kilpailijoiden sujuvasta menosta. Mutta joskus olisi kiva saada henkilökohtaista tekniikkaopetusta. Muutama kerta on vietetty talvilomaa urheiluopistossa, mutta hiihtotekniikan opettaja on lomaillut juuri samaan aikaan eikä muista ole ollut neuvojiksi. Lapin hiihtokeskuksissakin opetusta järjestetään, jos on valmis pulittamaan 20-40 euroa tunnilta. Katsomma.

Arkeen

Koska säästän kaikki liikenevät lomapäivät kevääseen, joulujen (lue: joulun ja uuden vuoden) välissä ei ole ylimääräisiä vapaita, kuten työtovereilla. Mikäs siinä, hiljaisessa talossa on hyvä tehdä tilastoja ja suunnitella kevään toimintaa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että juuri nyt olisin kipeästi loman tarpeessa. Tiukka joulunalusvääntö vei mehut sen verran tehokkaasti, että joulupäivänä räiskähti ikävällä tavalla. Olen rauhallinen itseni hillitsijä, viilipytty oikein, mutta kun käämi palaa, se palaa kunnolla. Ja mitä kielenkäyttöön tulee, niin kiltin ulkokuoren alla piilee aikamoinen rantajätkä. Hävettää.

Kyseenalaistin koko joulun, sillä seurauksella, että osa lahjoista on vieläkin avaamatta. Eilen illalla tohdin availla jo joitain. Kiireisen työviikon keidashetken lomassa saadusta pehmeästä paketista putkahti suloinen neulekissa, jonka nimesin Teemuksi.

Teemu-kissa on teemukissa. Eiköhän tämä morkkis tästä.

Piltin synnytti Betlehem

Joulutunnelmani rakennuspuihin kuuluu kolme laulua: Taas kaikki kauniit muistot, Tonttu ja Oi jouluyö. Ensimmäinen kipale soi joulurauhan julistuksen jälkeen radiossa ja vaikka se kaikkine äänenmuodostusmaneereineen on aikansa lapsi, muistot tulvivat mieleen. Tontussa on kuvattu maatalon elämää ja eläimiä sekä ajan virtaa, jonka pyörteissä ihmispolotkin vaeltavat, Finntrion tulkinta on yksinkertaisen kertova ja siksi paras. Kolmas suosikkini on hengellisin eli Adamin Jouluyö ja ehdottomasti Jussi Björlingin tulkitsemana. Tätä kolmikkoa odotan radiosta, levysoittimessa pyörii kertaalleen Rajattoman Joulu ja Timo Rautiaisen et kumppaneiden Tiernapojat. Mielibändini ovat muuten osanneet lopettaa leikin ajoissa. Levyhyllystä löytyy kaikki niin Rautiaisen pumpulta kuin Ultra Bralta.

Rautiainen kolahti ensi hetkestä lähtien. Radiossa soi Elegia ja havahduin uteliaana kuuntelemaan, miten tarinassa käy. Sitä vekoa oli ostettava kaikki levyt. Pateettistahan tuo on kuin mikä, suomalaista sankariheviä, josta ei sanomaa puutu, mutta menee kun kuuntelee riittävällä volyymilla. Ja sitten tuli kulttuuriteko Tiernapojat.



Alakoulun joulujuhlassa tiernapojat oli neljännen luokan poikien kunniatehtävä. Katsomossa jännitettiin, miten soolo-osuudet menisivät. Opettaja, pätevä ja monipuolinen musiikkimies harjoitutti esitykseen aina luokan parhaan aineksen, joten korkeat kohdat kajahtivat vain lievin otsan kohotuksin.



Rock-ikonien tiernapojat päättyy kiinnostavasti. Heti viimeisen joulutoivotuksen jälkeen sävellaji synkistyy duurista molliksi. Soiko jyrinässä suomalaiskansallinen kaiho vai jouluaaton särkyneet lelut ja sydämet? Kuuluuko kaikuja perhehelvetistä, yksinäisyyden vankilasta vai surun suljetulta osastolta? Varmaan kaikkea sitä. Toki sävelistä voi aistia myös kristillistä symboliikkaa. Kaukainen risti luo varjonsa ja miekka käy läpi sydämen. Sitten joskus. Pitkäperjantaina.

Me toivotam onnellista ja hyvää joulua!

Venyttelyn ihme

Viikonloppuna uuvahdin ladulla. Vaikka raskaalla työviikolla, vastasataneella lumella ja pito-ongelmilla oli oma osuutensa takkuiseen menoon, suurin syy taisi sittenkin olla venyttelemättömyys. Niin tärkeää kuin tuo itsensä hankaliin asentoihin saattaminen rasituksen jälkeen onkin, niin työstä se käy ja vaatii yleensä aikamoisia henkisiä ponnisteluja ryhtymisen suhteen. Kun lenkillä väsyy, mieluummin jättää lihakset rauhaan, ja kun ei venyttele, seuraava lenkki on tukkoistakin tukkoisempi. Aikamoinen noidankehä, joka on helppo katkaista venyttelemällä. Edes vähän. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja ähelsin olohuoneen matolla yli minuutin venytykset jokaiselle hiihdossa kuormittuneelle lihakselle. Laji on monipuolisuudessaan verraton ja siksi perusteelliseen vanutukseen meni lähes puoli tuntia. Palkka maksettiin tänään. Lenkki lykittiin leikiten, kun endorfiinit hyrräsivät hiihtohurmioon.

Siitä tuntee joulun...

...kun kiire saapuu ylivoimainen. Näin Kari Tuomisaaren joululaulussa, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Joulunalusaika on seurakunnassa aikamoista hullunmyllyä. Kuluneella viikolla oli neljä kahdentoista tunnin työpäivää, jotka pitivät sisällään kuusi joululaulutilaisuutta, kaksi kouluhartautta, neljä joulujuhlaa sekä jouluavustuksien ja joululehtien jakamista pitkin pitäjää. On kelattu joululauluja on, mutta tärkeissä paikoissa, vankilan osastoilla, vanhainkodissa ja paikallisessa pubissa. On syöty jouluruokia on, kaksi jouluateriaa, kuusi joulupuuroa sekä lukematon määrä joulutorttuja. Ensi viikolla otan ylityötunnit takaisin ja saan aikaa omille jouluvalmisteluille. Vielä siis innostaa? Maltillisesti kyllä. Vähän siivousta ja ruoanlaittoa, siinä se. Muistamiset on jo hankittu ja puolisoni haki eilen kuusen torilta. Olen yleensä ollut mukana puun valinnassa, mutta nyt en jaksanut lähteä. Uni on viikonloppuna maittanut ja ladullakin on ollut väsy. Töissä on onneksi juhlat juhlittu, mutta jouluisia kotikäyntejä riittää.

Roskaruokaa

Vuosia sitten olin kanttorina oman seurakunnan Tuomasmessussa, jossa vapaaehtoisina hääri paljon paikkakuntalaisia. Eräs perheenisä oli sanoittanut synnintunnustuksen, jonka luki messussa: ”Anna anteeksi, heitin tänään leipää roskiin.” Pyyntö havahdutti arkisuudellaan ja syöpyi mieleen. Ei ruoan poisheittämistä oikein minään osannut pitää, ei ainakaan kompostorin omistaja, pelkkä välttämätön luonnon kiertokulkuun kuuluva paha. Tai sitten ei.

Ruoan haaskausta on tutkittu ja asiasta heti tuoreeltaan uutisoitu useassa päivälehdessä. Suomalainen heittää viisi prosenttia ostamastaan ruoasta pois eli vuodessa jätesankoon päätyy noin 23 kg syötävää henkeä kohti. Syitä ovat ruoan pilaantuminen ja homehtuminen tai niiden epäily sekä vanha päiväys. Löytyy myös vähemmän mairittelevia syitä. Ruokaa päätyy roskiin, koska sitä valmistetaan liikaa, ei jakseta syödä tai ei haluta syödä. Jälkimmäinen kolmikanta lohkaisee 40% koko potista eli haaskuuseen menee valtava määrä täysin käyttökelpoista ruokaa. Sanattomaksi vetää.

Mitä roskiksiimme sitten päätyy? Alla eri ruoka-aineiden hävikki prosentteina kokonaishävikistä.


Eilen osallistuin hävikkitalkoisiin kahdella mädällä satsumalla ja kuivuneella juustonkannikalla, joka oli unohtunut jääkaapin perälle odottamaan raastamistaan. Juurekset nahistuvat, kaali mätänee, maito happanee, kyllä näitä tulee, mutta kohti nollalinjaa yritetään.

Oikeaa hiihtoa

Puolisoni on tilannut jo muutaman vuoden Kunto & Terveys -lehteä yhteiseksi iloksi. Viime numerossa kolumnisti pastori Markku Tynkkynen ihmetteli, minne suomalaiset ovat kadottaneet talvensietokyvyn. Viikko pari kylmää niin jo on valituskuorossa tunkua ja ulkoilureiteillä hiljaista. Me emme valita, vaan ladulle on lähdetty joka ilta kirpeästä pakkasesta huolimatta. Kerrospukeutuminen suojaa kropan, mutta sormet, varpaat ja kasvot joutuvat koville. Käteen rukkaset, jalkaan paksummat sukat ja kasvoihin, tämä on tärkeää, ei pakkasvoiteita, vaan tuhti perusrasvaus aamuin illoin niin tunti viimassa ei ole mitään. Pidemmille lenkeille ja kylmemmille keleille tarvitaankin sitten jo kommandopipo ja monon päälle vedettävät suojat. Ei pakkasen kanssa leikkimistäkään ole.

Ennätyksemme taitaa olla viidentoista vuoden takaa, jolloin laturetkiaamun pakkasmittari näytti -31 celsiusastetta. Emme häkeltyneet, vaan päätimme, että jos alle kolmenkymmenen laskee, ladulle lähdetään. Parin asteen pudotuksen jälkeen lähdettiin. En tiedä, onko laturetkillä yleensä pakkasrajaa, kuten kilpailussa, tuolloin ei ainakaan ollut. Syynä saattoi tietenkin olla se, että retki järjestettiin maalla, missä keliin kuin keliin on aina osattu varustautua asiallisesti ja turhia hötkyilemättä.

Oikeaa hiihtoa eli perinteistä tyyliä harrastettiin iltalenkillä ensikerran sitten Lapin keväthankien. Luistelu, vapaa tyyli tai miksi tuota kummallista suksilla vaappumista haluaa sanoa, on etenkin pakkasella raskasta ja kaiken lisäksi rumaa katsella. Mutta tekeepähän lajista monipuolisen, kun voi valita kahdesta etenemistavasta, ja variaatiot päälle.

Joulun tuoksua

Tänään oli leipomispäivä ja teemana joulun piparit. Työnjako perheessämme on, että minä kaulin ja paistan, puolisoni häärii muottien kanssa ja siirtää raakileet pellille. Taikina tehtiin edellisiltana jääkaappiin jähmettymään ja kirkonmenojen aikaan urakka alkoi, lähes kaksi tuntia siinä meni.

Paraisten piparkakut

1½ dl siirappia
2 tl kanelia
2 tl inkivääriä
2 tl neilikkaa
2 tl pomeranssinkuorta
250 g voita tai margariinia
2 dl sokeria
2 munaa
3 tl ruokasoodaa
8 dl vehnäjauhoja


Siirappi ja mausteet kiehautetaan ja jäähdytetään, yhdistetään voi-sokerivaahtoon, johon on lisätty munat. Vehnäjauhoihin sekoitettu sooda ja loput jauhot lisätään. Näin talouskoulun oppikirja. Paistetaan 175 asteessa noin seitsemän minuuttia.

Alkuperäisessä ohjeessa pomeranssinkuorta on ruokalusikallinen, mutta olen yhdenmukaistanut määrän eli mittaan kaikkia mausteita 2 tl. Taikina on sitkeää ja helppo kaulia ohueksi. Paraisten piparkakut ovatkin suussasulavan mureita ja lehteviä eivät mitään puolensentin hampaantyöllistäjiä. Koko annoksesta tulee kymmenen pellillistä hyvää. Kissaystävät auttoivat tiskauksessa.

Hammaslääkärissä

Syke ei eilisen hiihtolenkin jälkeen laskenut peruslukemille levossakaan, ei ainakaan sen jälkeen, kun unta yrittäessäni muistin tulevan hammaslääkäriajan. En ole käynyt tutkituttamassa purukalustoani viiteentoista vuoteen, joten mielikuvituksissani odotin mitä tahansa kauheaa. Lopetin hammaslääkärikäynnit aikanaan kuin seinään, kun tuli ehdotus viisaudenhampaiden poistosta. Yksi on poistettu ja se riitti. En minä kipua pelkää, päinvastoin se auttaa pitämään pään klaarina, vaan puudutusneuloja ja tukehtumista. Jälkimmäinen pelko on aivan käsittämätön, mikä lie paniikkihäiriön esiaste. Lieviä kohtauksia on tullut niin kosmetologilla kuin hierojalla. Kauneuskäsittelyssä tunteen laukaisi kasvoille asetettu liina, hierojalla voimakas keuhkot litistävä yläselän käsittely. Ensimmäisestä tilanteesta selvisin keskittymällä rauhoittaviin mielikuviin, jälkimmäisessä oli noustava istumaan ja pyydettävä kevyempää otetta. Miten kävisi hammaslääkärissä?

Täyttelin odotushuoneessa esitietolomaketta ja jännitys näkyi kirjoitusvirheinä. Sitten sisään ja maineeltaan helläkätisen hammaslääkärin hoiviin. Vastaanottohuone oli kuuma ja ehdin jo miettiä vaatetuksen vähentämistä, päätin kuitenkin pitää neuleen ylläni ja istahdin tuoliin. Herra varjele. Istuin kallistui kallistumistaan ja minä tikkana pystyyn pyytämään, ettei päätä laskettaisi niin alas "koska tulee helposti huono olo”, oikeasti olisi pitänyt sanoa ”tulee helposti paniikki”. Ensimmäiset sekunnit olivat kauheita. Oli koko ajan "pakko nielaista" -tunne, mutta en pystynyt, kurkku oli kuin halvaantunut. Keskittyminen auttoi ja rauhoituin. Käynti meni loppujen lopuksi hyvin, reikiä nolla. Helmikuussa vielä poistattamaan hammaskivi, jota ei ollutkaan turmiollisen paljon. Silloin tavoitteena rento olo alusta asti.

Hiihtokauden avaus

Tänään ensimmäistä kertaa ladulla. Paikallinen kuntorata oli hiihdettävässä kunnossa niin vapaan kuin perinteisenkin tyylin lykkijöille, ja väkeä riitti täyden parkkipaikan verran. Kummasti kahden ja puolen kilometrin lenkki kätkee isonkin joukon sujuttelijoita, vain muutama hiihtäjä nähtiin. Me valitsimme avaukseen vapaan tyylin, koska ladun kunnosta ei kotoa lähtiessä ollut tietoa.

Ensimmäinen kerta lumella sekoittaa pään. Kun suksi luistaa, vauhti kasvaa enemmän kuin alkukauden kunto kestäisi. Jo ensimmäinen kierros nostaa sykkeen pilviin, vaikka kuinka päättää aloittaa maltillisesti. Hengästyminen pakkasessa raastaa henkitorvea eli veren maku suussa mennään. Loppulenkki menee sykettä tasoitellessa ja kun viimeisellä kierroksella keuhkot jo alkavat tottua rääkkiin, on lihasten vuoro tiltata. Jalat ja kädet pyytelevät ylämäissä armoa, ristiselkä tasamaalla. Siitä huolimatta hiihto on kivaa. Alku on hankalaa, mutta keväällä kiitetään.

Liikkuminen kesällä ja syksyllä on perin yksipuolista, hölkkää enimmäkseen ja silloin tällöin kuntosalia. Muutama kesä sitten tuli rullaluisteltua sauvojen kanssa, mutta kova vauhti ja asfaltti oli yhdistelmä, joka sai sydämeni tykyttämään pelkästä kaatumisen pelosta. Toki varusteena asianmukaiset polvi- ja kyynärsuojat sekä kypärä, mutta silti. Ei minun lajini, vaikka olisikin hyvää harjoitusta hiihtoa silmällä pitäen. Mutta jotain täytyisi keksiä, ettei kuntokäyrä olisi ainaista vuoristorataa.

Jos lunta riittää, voipi päivitykset harventua. Ulkoilu menee aina koneella istumisen edelle.

Itsenäisyyspäivä

Aamu alkoi juhlavasti, kun lumen ulkona hippuillessa istuuduttiin sinivalkoisesti katettuun pöytään nauttimaan Hyvää Suomesta -aamiaista. Tankkaamisen jälkeen puolisoni kipusi yläkerran työsoppeensa päivittämään eri harrastusryhmien verkkosivuja ja minäkin istahdin netin ääreen. Ylen Areenassa klikkauksen päässä Åke Lindmanin Tali-Ihantala, joten seuraava parituntinen oli lukkoon lyöty. Kaksi vuotta sitten filmi pyöri rautatieharrastajain saunaillassa, mutta noissa kemuissa en työviikonlopun vuoksi ollut. Totisesti itsenäisyyspäivään sopiva elokuva.

Päivä on kulunut kotona hiljaisesti hissutellen. Kullalla oli kevyenä puhteena suksien kunnostus ja minulla korjausompelu, yhdessä tehtiin ruoka ja talven ensimmäiset lumityöt. Iltakuudelta poltettiin perinteisiä kynttilöitä ikkunoilla ja ulkonakin juhlan kunniaksi tuikkii kolme lyhtyä. Linnan juhlien vahtaaminen ei kuulu itsenäisyyspäiväperinteisiimme, radio on toki ollut koko päivän auki, ja koska sielläkin suora juhlalähetys, täyspaitsiosta ei voi puhua.

Teetä ja sympatiaa

Meidän huushollissa pidetään paastoa aina kirkollisten juhlien alla. Ei sillä mitään henkistä tai hengellistä avartumista haeta, vaan kyseessä on pelkkä terveellinen tapa jättää alkoholi, kahvi, suklaa, karkit ja sipsit ruokavaliosta hetkeksi pois, tapa, joka rytmittää mukavasti vuotta. Kuten vanhoissa paastoperinteissä myös liha ja kananmuna kuuluvat kartettujen listalle, perusproteiinit, joita eniten ikävöin. Sijaan paljon maitotuotteita ja papuja.

Tänä adventtina kahvista luopuminen ei aiheuttanut päänsärkyä, koska älysin vähentää koukuttavaa juomaa vähitellen. Aamutkin piristyvät kahvittomuuden myötä, vaikkei uskoisi. Elimistö kai tottuu kahvitujaukseen niin, ettei herää luonnollisesti, vaan vasta höyryävän piristemukillisen jälkeen. Nyt on toista.

Teetä siis kuluu ja kaapissa on makuja joka lähtöön. Tämän syksyn löytö on ollut Clipperin maustetee, jossa kaneli, sitruunankuori, kardemumma ja neilikka muodostavat maistuvan liiton. Eksoottinen juoma peittoaa sokeriset glögit mennen tullen.

Joutsenlampi

Yhdentoista päivän työrupeaman jälkeen neljä päivää vapaata. Eilen siivosin pitkän kaavan mukaan ja nautin kotoilusta, tähän päivään on mahtunut shoppailua äidin kanssa, joulukorttien kirjoittamista, kuntosalilla huhkimista ja koti-iltaa.

Taannoin oli meininki kirjoittaa kokemastani kulttuurielämyksestä, mutta aikomus tallautui työn jalkoihin. Nyt on aikaa.

Kaksi viikkoa sitten olin elämäni ensimmäistä kertaa baletissa, kun Kansallisbaletti Joutsenlampineen teki vierailun Tampereelle. Olihan se kaunista katsella, mutta niin liikuttavan vanhanaikaista. Tanssiosat olivat kuin erillisiä ohjelmanumeroita, joiden päätteeksi tanssijat kumarsivat ja ottivat aplodit vastaan. Muut lavalla olijat pönöttivät symmetrisesti kulisseissa, jotka nekin olivat symmetriset. Koska sanoja ei baletissa käytetä, näytteleminen oli kuin vanhoissa melodramaattissa mykkäfilmeissä, itseään toistavaa ja liioittelevaa. Musiikki on ikiaikaista, joten vastinetta rahalle olisi saanut vaikka silmät kiinni. Yleisössä oli paljon lapsiperheitä. Tsaikovskin musiikkisatu tuntui uppoavan eikä kitinöitä pitkän esityksen aikana kuulunut. Ja nyt itse tarinaan.


Kuva: Suomen Kansallisooppera

Kuningas on kuollut. Pikkuprinssi suree, mutta tukena on hyvä ystävä, ja elämä jatkuu. Pojat kuulevat sadun metsälammesta ja kauniista prinsessasta, jonka velho on kirouksella muuttanut joutseneksi. Sadun onnellinen loppu jää avoimeksi: prinsessa pelastuu, jos ja kun velho joskus ammutaan. Ystävykset varttuvat ja on aika tarttua miehuuden haasteisiin. Prinssin on määrä etsiä itselleen puoliso ja periä kruunu. Mutta hoviin on luikerrellut kavala käärme, ministeriksi naamioitunut velho, joka haluaa kuningattaren puolisokseen ja samalla koko valtakunnan. Prinssi on raivattava tieltä. Morsiankokelaita riittää ja tanssiaisten humussa velho antaa prinssille jousen, tosimiehen aseen, jota illan tullen on lähdettävä testaamaan lintulammelle. Velho tyrkkää prinssin veteen, mutta onni on myötä, taru joutsenlammesta onkin totta. Lumotun prinsessan taika särkyy tunnin ajaksi keskiyöllä ja alaston neito pelastaa hukkuvan prinssin. Rakkaus leimahtaa. Tunti kuluu ja pian prinssi huomaa syleilevänsä höyhenpukua. Rakastunut kruunupää jää lammelle ja estää muiden metsästäjien aikeet ja haaveet joutsenpaistista. Ystävälleen prinssi kertoo löytäneensä puolison. Nuorukainen tulee surulliseksi ja pyytää velhon apua, ettei joutuisi eroon avioon aikovasta ystävästään. Velho muuttaa pyytäjän mustaksi joutseneksi ja vie tämän prinssin kihlajaisjuhliin. Prinssi kosii joutsenhahmoista ystäväänsä, koska luulee tätä mielitietykseen. Ystävä saa ihmisen hahmon takaisin ja petos kaikessa noloudessaan paljastuu. Kihlajaisväki poistuu tuohtuneena paikalta ja kuningatar pyörtyy. Ainoa keino selvitä sotkusta on surmata velho. Joutsenlammella ystävän onnistuukin haavoittaa tätä kuolettavasti. Nuoli rinnassaan velho tekee vastarintaa ja on jo viemässä prinsessan mukanaan lammen syvyyksiin, kunnes prinssin ystävä hyppää veteen ja pelastaa neitokaisen. Uhrautuva pelastaja hukkuu itse, samoin velho. Kirous raukeaa. Prinssi saa prinsessansa ja muistaa lapsuuden sadun. Sen pituinen se.

Jos satua, niin paljon ajankohtaistakin. Pahis ministerin valepuvussa. Skandaali hovissa. Poikarakkaus kivenä yksilön ja yhteiskunnan kengässä. Mutta oli se kertakaikkisen upeaa ja taiturillista tanssimista. Ja musiikkia.

Toisinto

Eilen polonen - autossa ei elonmerkkiä vieläkään - tänään ompelukone. Iltapuhteena valmistelin huomisen työpäivän askarteluosuutta väsäämällä punaisesta vohvelikankaasta joulupussukoita, jotka kirjotaan alakoulun tapaan - muistattehan nuo käsityötuntien nostalgiset vohvelityöt? Kirjastosta hain oppaaksi ja inspiraation lähteeksi Aino Ollilan Vohvelitöitä -kirjan.

Suristelin koneella maltillisesti pelkkää suoraa- ja siksakommelta, mutta silti vanhemmilta 20-vuotislahjaksi saatu Pfaff alkoi kangistua jo urakan puolivälissä. Ensiavuksi rasvaa liikkuviin osiin, vaan ei auttanut. Ohjekirja on muutoissa kadonnut, joten nettiin taas. Ei sieltä merkkikohtaisia hoito-ohjeita konevanhukselle löytynyt, mutta Marttaliiton keskustelupalstalta suositus purkaa jämähtäneen puolakotelo osiin, ja puhdistaa ja öljytä perusteellisesti. Tein työtä käskettyä, ensimmäistä kertaa koneen historiassa. (Pyhä huolettomuus on hyve, mutta joissain asioissa olen liian huoleton.) Syväpuhdistus auttoi ja kone tikkaa iloisesti taas.

Kohmeessa

Yhdeksän pakkasastetta, kalsea koillistuuli, ja auto hyytyy risteykseen. Uusi kokemus minulle. Kyseessä oli laina-auto, äidin VW polonen, joka oli juuri herätelty pitkän ulkosäilytyksen jälkeen tylysti suoraan startaten, tyhmyyden huippu, mitä nyt lukkosulalla, harjalla ja raapalla vähän kutkuteltiin. Hyvin tuo hörähti käyntiin, mutta parinsadan metrin ajon jälkeen kojelaudassa jo öljy- ja akkuvalo kilvan tuikkivat, ja kohta ei tuikettakaan eikä inahdusta. Ei vieläkään, ei vieläkään, eikä vielä. Soitto kullalle pelastusoperaatioon. Siinä odotellessani kolmen nuoren miehen porukka ja yksi perheenisä tarjosivat apuaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

Akku antoi elon merkkejä, mutta muuten kone yskähteli sen verran kankeasti, että katsottiin parhaaksi hinata kangistunut kotiin autotalliin sulamaan. Siinä onkin vitsit vähissä, kun yrittää kylmässä ja pimeässä vieraasta autosta löytää tarvittavat apuvälineet, hansikaslokeron lukitussalpakin oli jäässä ja ohjekirja sen takana. Ei kun kotiin nettiin ohjeita etsimään, ja oma hinausköysi mukaan. Olin ensikertalainen hinaushommissa, joten puolisoni kokeneena istui hinattavan rattiin, ja kotiin päästiin. Työnnettiin polonen autotallin lämpöön ja annettiin kunnon bensahörpyt iltapalaksi, joskos tuo aamuksi tokenisi ajokuntoon.

Tuomiolla

”Vihan päivä kauhistava” on yksi lempivirsistäni. Moodissa mennään, ja kun urkujen jalkiossa parahtaa bassopasuuna ainakin tällä lukkarilla ”sydänjuuret värähtää” kuin virressä ikään. Tuomiosunnuntain tekstissä ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin, sen mukaan, mitä on tehty tai tekemättä jätetty.

Anthony de Mello, intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti väittää tekoihin, hyviin ja pahoihin, perustuvaa arvomaailmaa ontoksi ja valheelliseksi, koska hänen mukaansa kaikki hyvätkin teot tehdään itsekkäistä syistä joko oman kruunun kiillottamiseksi tai syyllisyyden välttämiseksi. Kirjassaan Havahtuminen hän tuo tuomiokertomuksen vuohien ja lampaiden kohtaloon uuden käänteen. Tuomio ei tulekaan tekemättä jättämisistä, nuo raukat eivät edes tienneet laiminlyönneistään, vaan tuomiolle joutuvat ne hyvikset, jotka tiesivät tehneensä hyvää.

Minä myönnän valitettavan usein kuuluvani tuohon jälkimmäiseen joukkoon, jolla omakätiset aplodit raikuvat sisimmässä, tuo kielikuva on jostain runosta, kun päivän hyvä työ on tehty. Ja kilttinä tiedän senkin, miten monesti alkusysäys hyvän tekemiselle on pelkkä velvollisuudentunto ja joskus jopa syyllisyys. Jesuiittaveli antaa toivoa näillekin kurjille. Kun ihminen havahtuu tajuamaan, että on pelkkä omahyväinen ääliö, hän vapautuu pisteiden keräämisestä ja kaksinaamaisuudesta, muiden mielipiteistä siis, ja myötäsyntyinen hyvä nousee esiin. De Mello totisesti antaa ajattelemisen aihetta.

Illan lähes kolmetuntisessa kulttuuripläjäyksessä paha sai loppumetreillä palkkansa, mutta siitä toiste lisää.

Sarastaa

Kaksi vuotta meni harkitessa, nyt yöpöydällä hehkuu sarastuslamppu, joka herättää lempeästi enenevällä valollaan ja luonnon äänillä. Tänään herättiin linnun lauluun. Olin jo päättänyt tulla toimeen ilman moista vempainta, mutta tämän syksyn aamuväsymykset ja pommiin nukkumiset saivat pyörtämään päätöksen. Nähtäväksi jää kuulunko niiden joukkoon, 80% käyttäjistä, joiden aamuja lamppu todella virkistää.

Pikkusormen mentyä oman osuuskaupan alepäiviltä kotiin päätyi myös sievä työpöydän valaisin, kahvakuulat isännälle ja emännälle, nuotiopannu, joka kesällä jäi hankkimatta, kaksi muumimukia, kenkäteline, ulkolämpömittari, vaatetta ja ruokaa, monenlaista tarpeellista ja tarpeetonta siis. Tarpeeton sentään pääosin kotimaista ja kierrätettävää, jos nyt jotain puolustuspuhetta näin tuomiosunnuntain aattona yrittää.

Tähän päivään on mahtunut petivaatesulkeisia (vaihdettiin paksummat talvitäkit), kissojen matolääkintää vähemmän mukavine sivuvaikutuksineen (pissa- ja oksennuspyykkiä), väsähtänyttä kuntosalilla rehkimistä, saunomista ja hyvää kotiruokaa.

Bingo!

Eilisen avainlippuleivän kotimaisuus jäi mietityttämään, koska leipomon verkkosivuilla kotimaisuutta ei mitenkään erityisesti korostettu. Laitoin sähköpostilla kyselyn maalaisruislimpun jauhojen alkuperämaasta, mutta vielä ei ole vastausta tullut.

Kaksi silmäparia näkee enemmän kuin yksi. Tänään tutkailin kaupan leipähyllyn rukiista antia puolisoni kanssa, ja bingo, täysin suomalainen ruisleipä (kuvassa) löytyi, ja vieläpä lähiruokaa. Taikina valmistetaan Pirkanmaan pelloilla kasvaneesta viljasta, jauhetaan Ylöjärven myllyssä ja paistetaan Aallon Leipomon arinauunissa samassa pitäjässä. Eikun maistelemaan.

Ruista ranteeseen

Eilinen Maaseudun Tulevaisuus kysyi, miksi suomalaiset kuluttajat, jotka nostivat kauhean äläkän ruotsalaisesta maidosta, eivät ole kiinnostuneita ruisleipänsä alkuperästä. Suurin syy välinpitämättömyyteen on lehden mukaan ruisleivän mieltäminen niin supisuomalaiseksi, ettei ajatus leipomoiden käyttämästä virolaisesta tai puolalaisesta rukiista juolahda mieleenkään.

Suomalainen ei usko näkemättä. Tutkin asiaa kauppareissulla ja sain kierrellä leipähyllyllä pitkän tovin ennenkuin ensimmäinen täysin suomalainen, mikäli avainlippuun on uskominen, ruisleipä löytyi. Uotilan maalaisruislimppu. Ihan joka leipälaatikkoa en kehdannut penkoa. Tähän asti olen kantanut kotiin paalikaupalla Suomen suosituinta ruisleipää, Suomessa suomalaisin käsin ja konein ulkolaisesta rukiista leivottua.

Usko suomalaiseen viljaan -seminaariväki tivasi viime viikolla kaupan edustajilta, milloin täysin kotimainen leipä saadaan myymälöihin. Vastaus oli "sitten kun kuluttajat vaativat". Niinpä. Sitä tehdään, mikä menee kaupaksi, ja suomalaiset harvoin kyselevät leivän alkuperän perään. Kaikkea muuta sen sijaan kysellään, kuten sitäkin, milloin markkinoille tulee täysin hiilihydraatiton leipä. Seminaari nosti pienleipomot, jotka monet jo nyt käyttävät kotimaista ruista tuotteissaan, avainasemaan kuluttajien herättelemisessä: "Me tehdään oikeasti kotimaista leipää - kaikki eivät tee!"

Jauhohyllyssä kotimaisuusaste on korkeampi, mutta tarkkana saa sielläkin olla. Ei sillä, että tässä leipuriksi ryhtyisin. Tumma leipä ostetaan jatkossakin, mutta ehkä enemmän eri vaihtoehtoja punniten kuin ennen.

Valvokaa

Kirkkovuodessa lopun lähestyessä valvotaan. Tarinassa viisaat ja tyhmät neitsyet sähläävät öljylamppujensa kanssa, ylkä saapuu ja suvaitsee hääiloon vain valovoimaisimmat neidot. Karitsan hääateria alkaa. Joskus sitä kielikuvien keskellä miettii, että millä vuosisadalla tässä oikein eletään. Kirkolliskokous on sentään päivittymään päin, koska hyväksyi rukouksen homoliittojen puolesta. Rukouksen, oikeuden, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta askel oikeaan suuntaan kuitenkin.

Tänään herättiin tavallisesta pyhäaamusta poiketen aikaisin ja suunnattiin kotikirkkoon messuun sekä vaaliuurnille. Valvomisen sunnuntaina nukkuneiden puolue ei saanutkaan minusta jäsentä, vaan pitkän harkinnan jälkeen kannoin ääneni kekoon. Paikallisen lähetyslounaan jätimme väliin, koska meininki oli salille rautaa nostelemaan, oikeampi termi kai olisi rautaa kiskomaan, sillä renkumme lähinnä laitteissa, joissa painopakka keikkuu hihnan päässä. Kropan rasittamisen ja hyvin syömisen jälkeen ilta on kulunut kotoillen.

Säveltäjä itte

Eilen oltiin pitkästä aikaa - taskusta löytyi lippu, joka kertoi, että viimeksi neljä vuotta sitten - Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmassa oli uusinta uutta ja taattua peruskauraa. Lavantäysi soittajia lupasi hyvää illan Suomen ensiesityksestä "tästä varmasti tykkään". Monipolvinen eri soitinryhmiä hyödyntävä vangitseva ja tiivistunnelmainen parikymmenminuuttinen, Kalevi Ahon Minea-teos hurjine loppuineen jytisytti lattian kautta koko kehoa. Kunnon kättenläpytystaputusten jälkeen säveltäjä itte kutsuttiin yleisön joukosta lavalle kukitettavaksi. Tavallisen oloinen suomalainen mies.

Orkesteri pieneni lähes puoleen, kun illan viuluviikari astui lavalle. Olihan se mielipuolisen taiturillista stradivariuksen sahaamista kuin Paganinin aikoina konsanaan, mutta ei väräyttänyt tuntokarvoja samoin kuin kotimainen jytinä. Koska musiikki ei vanginnut, visuaalisuus vei voiton. Oli mukava seurata, miten sivun käännöt oli organiseerattu, miten soittajat kommunikoivat keskenään elein ja katsein, miten joku eli soitossaan niin, että oli tuolilta pudota, kun taas joku soitti coolisti ilmeenkään värähtämättä. Ja kapellimestarin ja solistin tanssahtelu sitten, tuo villi musiikissa ja musiikista eläminen. Viulisti taputettiin vielä sooloilemaan. Iljalla on totisesti taito hyppysissä.

Väliajan lämpiöjaloittelun jälkeen luvassa oli 50 minuuttia klassista esiromanttista perusmättöä by Beethoven. Orkesteri kasvoi muutamalla soittajalla. Paatoksellista, mutta juuri sitä klassista, johon nuorena ihastuin, kohtalonsinfonia ja sen kaverit. Tänään vuorossa kaveri numero kolme lisänimeltään Eroica. Vaihtelevan tunteikasta - tyyntä ja myrskyä, iloa ja surua - teos kuin elämä itse. Ja ne minuuttien mittaiset kadenssit, jauhaa ennen loppua, ja vieläkin jauhaa. Taputaputapu, ja vielä kerran tapu, kapellimestari kutsuttiin neljästi lavalle pokkaamaan, Lintu, symppis tyyppi.

Konsertti on kuultavissa ylen ykkösellä sunnuntaina.

Talvimoodi

Eilen tuiskutti tuimasti. Aamulehden pieni ajankohtaisjuttu muistutti Autoliiton suulla "talvimoodissa" ajamisesta. Ensin auton tsekkaus, talvirenkaat, valot, pissapoika, ja sitten liikenteeseen, jossa riittävä peli- ja kelivara vie turvalliseti tuiskunkin halki.

En ollut kuullut aikaisemmin talvimoodi-sanaparia. Lukkarille moodi on keskiaikainen kirkkosävellaji, joka soi nykykorvaan itämaisen kiehtovasti. Pidän kaikista kirkkosävellajeihin kirjoitetuista virsistä, joita muutamia etenkin virsikirjan juhlapyhäosastoista löytyy. Jouluna ja pääsiäisenä ihmiset kaipaavat tuttuja säveliä, joten keskiaikaiset virsikummajaiset jäävät valitettavan usein juhla-ajan tilaisuuksissa laulamatta. Sävelmät koetaan vieraiksi ja vaikeiksi, ja noidankehä on valmis. Koska outoja virsiä ei lauleta, niitä ei opita ja seuraava virsikirjauudistus, pahaa pelkään, heivaa käyttämättömät sävelaarteet hiiteen.

Mutta ajellaan, ystävät, kelinmukaisesti talvimoodissa, ettei jouduta ennenaikaisesti enkelikuoron moodeja veisailemaan.

Allerseelentag

Hämärtää. Poispäin kävelee
hartiat kyyryssä
metsämies. Yksinäinen sydän.
Sinun? Minun? Vai jonkun heistä
joille toimme kynttilän?
En ehtinyt nähdä kasvoja.

Niin tyhjä, viileä ja vapaa
on mieli. Mäntyjen alla
kanervikko jatkuu loputtomiin, ja haudat.
Kuolema jatkuu
niin kuin elämä. Yksinäisyys
jatkuu niin kuin läheisyys, rakkaus.
Ei niille mitään voi. Voit vain
sytyttää kynttilän
kuolleille, eläville,
vieraille, läheisille.
Kaataa lasin viiniä,
murtaa palan leipää,
kaivata. Ja sammuttaa kaipauksen
kuin janon.

Yön pimeydessä taivaan holvi on täynnä
tiheinä pisaroivia kuiskauksia, katseita,
kadotetun läsnäoloa. Palaamattoman paluuta.

Lassi Nummi


Lassi Nummen Joulukonsertto-runoteos lähtee liikkeelle syksystä, ajasta ennen joulun odotusta: "On hyvä tajuta marraskuu, jotta varmasti tajuaisi joulun". Vastakohdat täydentävät toisiaan, kontrasteista syntyy selkeys ja kenties uusi näkökulma, joka kantaa kevääseen asti.

Tänä vuonna kaikkienpyhienviikonloppu pusersi mehut niin töissä kuin kotona, joten tänään iltapäivällä oli pakko hyvien tapojen vastaisesti tehdä oharit. Kaksi päällekkäistä tilaisuutta, joista valitsin työtoverin luona naisellista hömppää sisältävän epävirallisen, sitä kun naiivina luulin, että verkostomyynti-ilta jotenkin keventäisi oloa. Toisaalla yksi seurakunnan kuoroista juhlisti satavuotista taivaltaan konsertein ja vastaanotoin.

Silmälääkärissä

Sain ensimmäiset silmälasit opiskeluaikana kaksikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen olin jo pari vuotta yrittänyt tihrustaa niin oppitunneilla kuin liikenteessä. Nyt on kolmannet silmälasit menossa eli käytän kakkulat jotakuinkin loppuun ennen kuin hankin uudet. Näön vuoksi ei ole tarvinnut laseja uusia eikä ulkonäönkään, koska suosin yksinkertaisia aina käypiä kehysmalleja.

Tähän asti optikko on tarkastanut näköni, mutta koska yli nelikymppisen on hyvä istahtaa myös silmälääkärin tuoliin, varasin ajan paikkakunnan ainoasta ketjuuntuneesta liikkeestä. Hyvältä näytti: silmänpohjat ok, silmänpaineet ok, näkö lähes ennallaan ja vain pientä iän mukanaan tuomaa taittovikaa, silmän kaari kun lässähtää vanhemmiten siinä missä kroppakin.

Ei ollut fiilistä jäädä heti valitsemaan uusia laseja. Kokemuksesta tiedän, että valinta on konstikasta puuhaa. Joukosta erottuu pari kolme kivaa mallia, joiden välillä päätös on tehtävä. Ja sitten aina tämä: Entä jos valitseekin pöntösti ja katuu lasit saatuaan? Silmälasit on liian kallis hutiostos.

Marraskuun etukorttitarjouksena liike tarjoaa kahdet silmälasit yksien hinnalla tai aurinkolasit vahvuuksilla kaupan päälle. En pidä markkinoinnista, jossa kannustetaan kuluttamaan turhuuteen. Aurinkolasit eivät ole turhuutta, mutta tuplalasien ”arkeen ja juhlaan” -pointti mielestäni on. ”Hei, käännytään takas, mä unohdin vaihtaa mun bilerillit.” Mutta liha on heikko ja ajatus kaksista laseista kutkuttaa etenkin kun aurinkolasit tuli toissa keväänä hankittua. Tässä kun ilta ehtii niin puntariin tuplakaupan plussat ja miinukset.

+ Lasien hinta puolittuu
+ Saan lasit 14 vuodeksi (vaihtoväli ollut noin seitsemän vuotta)
+ Kaksi valintaa ei voi mennä pieleen
+ Uskallan valita myös sähäkän mallin

- Lähinäkö alkaa heiketä 45 ikävuoden jälkeen ja lasit on uusittava
- Trendimalliin kyllästyy äkkiä, mutta olisi tylsyyden huippu valita kahdet samanoloiset "varmat" kehykset

Ensimietinnän tuloksena enemmän plussaa. Pyhäinpäivän työhukista johtuen perjantai on vapaapäivä, joten teen valintani silloin. Yhdet tai kahdet.

Trokkulointia

Kudontajuttuja sitä mukaa kuin valmista syntyy, joopa joo. Kangaspuut ovat olleet vaiti, ja ovatkin kunnes työmaalla tahti tasoittuu, mutta sentään puikot ovat kilisseet, joskaan kyseinen toimi ei kuulu suosikkeihini. Koulussa kuuluin niihin epätoivoisiin, joiden tekeleet äiti joutui viimeistelemään, koska kelpo jälkeä ei syntynyt hyvällä tahdollakaan. Jos sukan tai tumpun sai kovalla väännöllä ja opettajan kädestä pitäen neuvoilla pakerrettua viimeiseen silmukkaan niin into lopahti toisessa. Kun valmista ei syntynyt tunnilla, käsityön sai viedä kotiin. Tietää sen sitten.

Puikkojen heiluttelua eli virallisesti neulomista kutsutaan tällä murrealueella kutomiseksi, joten julkaisen kuvan viikonloppuna valmistuneista säärystimistäni. Lankana Novitan Nalle aloevera 100g, 3½ numeron puikoilla 64 silmukkaa, kaksi oikein kaksi nurin joustinneuletta.


Jottei liian auvoista kuvaa syntyisi, on kerrottava, että kaapissa on jo pitkään lymyillyt sukka ja puolikas. Keväällä päätin ottaa härkää sarvista ja kutimen kauniiseen käteen sitten kouluaikojen. Päätin hyödyntää lähetysompelupiirin taitajien osaamisen ja kysyä neuvoa heiltä, yksi työn luontaisetu sekin. Hienosti meni kavennuksiin saakka. Ongelmia tuli, kun kävi ilmi, että jokaisella ikänsä kutoneella sukkamestarilla on oma tapansa tehdä kanta- ja kärkikavennukset. Jos olisin noudattanut jokaista neuvoa, minun olisi pitänyt kutoa kymmenet sukat. Into lopahti tutusti ensimmäiseen sukkaan. Ehkä se toinenkin joskus valmistuu.

Lähetysompelupiiriläiset ovat keksineet oivan nimen viikoittaiselle aherrukselleen: trokkulakerho. Ruotsin tråckla-verbi harsii kokoon. Niinhän se on, jokainen tuo kerhoon oman persoonansa ja omat taitonsa, seurakunta sponsoroi langat ja tarjoaa kahvit, omia käsitöitäkin saa tehdä, tai olla tekemättä mitään, sillä tarinaniskijääkin tarvitaan. Kun pestini vajaan vuoden päästä loppuu, näitä taitavia, juurevia ja suorapuheisia naisia tulee ikävä. Kerho on trokkulointia myös sanan varsinaisessa merkityksessä, kaksi rouvaa esimerkiksi virkkaa langanlopuista pieniä värikkäitä tilkkuja, jotka kootaan suureksi tilkkupeitoksi. Ja rahaakin trokkuloituu kasaan, kun vuoden aikana syntyneet käsityöt myydään adventtimyyjäisissä.

Viikonlopun viettoa

Muutama kirpakka pakkasyö ja kovat tuulet ovat saaneet aikaan sen, että kaikki puut, myös kirsikoita ja omenoita oksillaan kannatelleet, ovat luovuttaneet lehtensä kiltisti yhtä aikaa. Koko viikonloppu on mennyt rennosti haravan varressa. Ja mikä on haravoidessa. Hyvissä ajoin ennen lehtisadonkorjuuta puolisoni nikkaroi komean, kaksiosaisen noin kymmenkuutioisen lehtikompostorin. Ohjeet Verlan ja Klamilan malliin löytyivät netistä, ja niitä hyödynnettiin soveltuvilta osin. Kompostikarsinan pohjalle asetettiin risukerros ilmanvaihdoksi, päälle on kärrätty lehteä ja puutarhajätettä, maatumista edistää ureatujaus, joka tulee säännöllisesti kissojen vessapelleteistä. Keittiöjätteitä syövä Biolanin pikakompostori höyryää vieressä eli multatuotantoa on omasta takaa.

Pihanpuuhastelun lisäksi viikonloppuun on mahtunut monenmoista muuta kivaa: perjantaina retki VR:n konepajalle Hyvinkäälle ja äidin syntymäpäivät.

Konepaja oli mielenkiintoinen kohde. Raskaansarjan miehinen maailma, jossa ei voinut kuin ihmetellä tekniikkaa ja erityisosaamista. Muutama nainenkin työhaalareissa hääri. Minulla oli jokunen vuosi sitten iili hakea naisten hitsauskurssille, mutta sitten seurakuntakeikka sai jatkoa ja aikomus jäi. Ehkä kummitädiltä saatu naisenmalli on jäänyt jonnekin mielenpohjalle muhimaan. Lapsena tärkeä juttu oli tunnistaa maisemasta "kummitädin tehtaanpiippu". Rakkaan ja rempseän tädin käsissä syntyi sorvilla ja hitsillä, mutta myös virkkuukoukulla ja kangaspuilla.

Lahja- eli senioripuhelinpähkäily ratkesi helposti. Kannatti kysyä tutun mutua asiasta. Ei hänellä näkemystä kännykkämallien paremmuudesta ollut, mutta kyseinen kapine vähän käytettynä ja tarpeettomana laatikossaan. Päivänsankari sai puhelimen ja lahjaksi kauneus- ja jalkahoitolan palveluita. Äiti siis täytti 80 vuotta ja juhli perhepiirissä tarjoten maittavat sapuskat joukolleen. Sota-aikana eläneet vanhemmat olivat kova juttu alakoulun historian tunnilla. Meitä oli vain kaksi, jotka viittasimme opettajan kysyessä asiaa. Onneksi se toinenkin, muuten käteni liike olisi ujouden vuoksi pysähtynyt hiplaamaan kaulaa tai korvalehteä.

Kirjastossa

Tänään käytin pitkästä aikaa kirjaston lehtisalin palveluita, kun tarvitsin tietoa seniorikännyköistä. Tekniikan Maailma testasi ja vertaili viime syksynä, Kuluttaja-lehti elokuussa, ja nih, molemmat lehdet tietysti lainassa. On siis pakko luottaa mutuun, tutun mutuun ja myyntimieheen, koska hankinta on perin juurin ajankohtainen. Puhelin tulee lahjaksi - äitiliini täyttää isoja pyöreitä perjantaina.

Ei kirjastoreissu turha ollut. Lueskelin muita Kuluttajia ja opin, että reilun kaupan kahvista hyötyy eniten suomalainen paahtimo ja että monen t-paidan kiva kuva on vähemmän kiva käyttäjälle ja luonnolle, terveydelle haitallisia ftalaatteja ja ympäristömyrkkyjä reilusti yli sallitun. Kauaa en moisista vääryyksistä murhetta kantanut, vaan lompsin poistohyllyn tarjontaa tutkailemaan. Runokirjarivistöt mykistivät ja 20 sentin kappalehinta. Onni valui virtana jäseniin. Hullunmyllyviikkojen keskellä ei ole hätäpäivää, jos jaksaa innostua itselle tärkeistä asioista. Aikaa ei ollut paljon, olin menossa kuoroharjoitukseen, joten valinta oli aikamoista hakuammuntaa. Illan kuluessa viidestä kirjasta kolme on osoittautunut oikeaksi helmeksi. Näitä on saatava lisää.

Vauhtiviikot

Kahdentoista päivän työputki ja oikea erityistapahtumien suma. Vasta kolmasosa takana. Tänään olisi ollut venäjän kielen taidosta hyötyä, kun ryhmä kontupohjalaisia tutustui aamusella kirkkoon. Varmuuden vuoksi valmistelin selkokielisen esityksen tulkkia varten. Retkikuntaan kuulunut herttainen ja kielitaitoinen rouva olisi tosin pystynyt vaikka simultaanitulkkaamaan monimutkaiset lauserakenteet ja kielikuvat. Kauaa en ehtinyt vieraiden kanssa olla, kun piti kiitää työttömien ruokailuun perunateatteriin ja bingoemännäksi. Eittämättä rikas päivä.

Yleensä pärjään sisäisen kalenterin kanssa, tiedän katsomatta, mitä viikon aikana tapahtuu ja olen ajoissa paikalla kaikki tarpeellinen mukanani. Nyt on ollut pakko kirjata menot yksityiskohtaisesti ja monenlaista hullunkuristakin sivuilta löytyy. Huomenna klo 11 leivät, klo 15 sillit, klo 20 possu, lauantaina klo 9 maito. Kyseessä ei ole mikään uutuusdieetti vaan toimenkuva lähetyslounaan lähestyessä.

Sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen seurakuntatalolla on tarjolla lounas, josta saa maksaa omantunnon mukaan. Tuotto menee lyhentämättömänä lähetystyöhön. Minun osani projektissa on lähinnä juoksutyttönä toimiminen. Ehtoisat vapaaehtoiset, joille lähetyslounas on kunnia-asia - vain soittokierros ja mukana ollaan - laittavat kystä kyllä pääosin lahjoitetuista elintarvikkeista. Jos emäntien värvääminen onkin helppoa, niin kaikenlainen lahjoitusten ruinaaminen, mikä myös työntekijälle kuuluu, aiheuttaa tällaiselle tinkimistäkin kavahtavalle hissukalle aikamoisia sydämentykytyksiä. Mutta niistäkin puheluista on selvitty ja hyvällä menestyksellä jopa. Kaunis kiitos lahjoittajille!

Oikeaa ruokaa

Rasvasta on kohuttu ja väännetty peistä jo jonkin aikaa. Vihreälanka osallistui keskusteluun julkaisemalla jutun Michael Pollanista, amerikkalaisesta ruokatoimittajasta, joka on kirjoittanut parikin manifestinomaista teosta terveellisestä ruokavaliosta. Hänen mukaansa keskustelun pyöriminen tietyn ravintoaineen ympärillä on aina elintarviketeollisuuden etu. Ehkä niin. Voi on pannasta päästyään kuulemma ollut tälläkin seudulla monesta kaupasta loppu.

Pollanin mukaan ydinongelma on se, että olemme hukanneet käsityksen siitä, mikä on oikeaa ruokaa. Markettien hyllyt notkuvat ruoankaltaisia ravintovalmisteita ja kevyttuotekehitelmiä, joiden äärellä kuluttajat otsa kurtussa vertailevat ravintosisältöjä, rasvan laatua ja kaloreita. Liian monimutkaista ja epäterveellistä. "Kun mietit, mitä laitat päivälliseksi, unohda ravintoaineet ja -tiede, älä anna ruokateollisuuden vääristää lautasesi sisältöä", kuuluu gurun neuvo.

Pari sukupolvea sitten ei tiedetty hivenaineista tai antioksidanteista mitään, ei ollut grammalleen laadittuja tuoteselosteita päivittäissaantisuosituksineen, mutta silti ihmiset söivät terveellisemmin kuin nyt. Paradoksaalista. Hätäilemme ravitsemuksesta enemmän kuin koskaan ja samalla olemme sairaampia kuin koskaan.

Pollanin väite ”suuri osa länsimaalaisista syö itsensä kuoliaaksi" on raflaava, mutta seuraavat teesit minäkin voisin allekirjoittaa:

• Vältä tuotteita, joiden aineksia ei löydy tavallisesta ruokakomerosta.
• Vältä tuotteita, joissa sokeri on kolmen tärkeimmän raaka-aineen joukossa.
• Vältä tuotteita, joissa on enemmän kuin viisi ainesosaa.
• Syö enimmäkseen kasveja.
• Syö vain pilaantuvaa ruokaa.
• Älä syö mitään, mitä isoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi.
• Kokkaa itse.

Jotkut teesit kiertävät oman elinpiirin sen verran kaukaa, etten niitä listaa, mutta vielä kaksi sellaista, jotka jäisivät allekirjoittamatta - jälkimmäinen ainakin.

• Vältä tuotteita, joilla väitetään olevan myönteisiä terveysvaikutuksia.
• Jätä aina ruokaa lautaselle.

Tulikin tässä nälkä. Mustikat ja maustamaton luonnonjugurtti iltapalana lienevät sitä oikeaa ruokaa.

Meitä viijään

Kissa järjesti aamuyllätyksen oksentamalla olohuoneen matolle heti yöjalasta kotiuduttuaan. Meillä kissaveljekset ruokitaan peruspurkkiruoan lisäksi tuoreella lihalla ja kalalla, välipalaksi on tarjolla kuivamuonaa, joka vielä kuukausi sitten oli sisäkissoille tarkoitetua etiketin mukaan karvapallojen muodostumista ja oksentelua ehkäisevää. Kun siirryttiin ylikansallisesta merkistä ruotsalaiseen tavalliseen, johan alkoi laatta lentää. Toki aikakin on otollinen, lauhassa syysyössä hiiriä riittää ylensyönniksi asti. Uskoako kissanmuropaketin lupauksiin vai ei?

Jo pitkään on mustin ja mirrin ruokahyllystä löytynyt räätälöityä syötävää junioreille ja senioreille, aktiivisille ja laiskoille, hampaiden ja turkin hoitoon ja moneen muuhun vaivaan ja vaivattomuuteen. Eivätkä täsmätuotteet ole vain lemmikkien omistajien ongelma - sanon ongelma, koska suhtaudun epäilevästi moiseen tuotteistamiseen - vaan tunkevat kaikkialle, missä kauppaa käydään. Rahat pois hyväuskoisilta.

Kauneudenhoitotuotteita, joita kotioloissa naamarasvoiksi kutsun, oli aikojen alussa kaksi ylitse muiden: hunaja ja vuohenmaito. Sitten tuli rasvapurkkibisnes, ensin ihotyypin mukaisine sisältöineen, sitten 30+, 40+, 50+ ja muine erityisominaisuuksineen muokkaamaan, kohottamaan ja kirkastamaan eli peittämään ja häivyttämään ajan patinaa. Minä pärjään yhdellä apteekin perusvoidetuubilla, joka talvisin, tähän on pohjoismaisittain herkän hipiän vuoksi ollut pakko myöntyä, saa seurakseen toisen ja kolmannenkin purnukan.

Siivouskomero sitten. Imuri, harja ja rikkalapio, muutama puhdistusaine, rättejä vanhoista pyyhkeistä ja pari mikrokuituliinaa. Parketti- ja laminaattipesuaine, joka saa vanhatkin lattiat kiiltämään, on hieman horjuttanut kyynisyyttäni täsmätuotteita kohtaan. Keväällä ostettiin uusi imuri ja myyjä kauppasi oheen lemmikkikotiin tarkoitettuja hajua syöviä pölypusseja. Eh, tuli tuohonkin sorruttua, mutta kokeilematta on. Pisti sitten kaupassa silmään paneeliharja, joka on suunniteltu erityisesti seittien ja pölyjen liuhdontaan puuseiniltä ja katoista. Voi pyhä yksinkertaisuus. Oma harja ja pesuaine joka pinnalle ja materiaalille - siivouskomeron on kohta oltava huoneen kokoinen. Meitä viijään, meitä viijään. Niin kauan kuin annetaan viijä.

Suurella sydämellä

Seurakunnissa on yhä enenevässä määrin suunnattu katse kohti kolmatta sektoria. Monenlaista yhteistyö- ja avunantosopimusta on solmittu paikallisten yhdistysten kanssa ja nyt on näkyvästi ryhdytty kilpasille yksittäisten ihmisten vapaa-ajasta tarjoamalla keikkaluonteista tai säännöllistä vapaaehtoistyötä. Tähän ajaa rahan ja työvoimaresurssien vähyys, mutta myös kaino yritys saada ihmiset sitoutumaan omaan seurakuntaan ja kirkkoon.

Tänään oli työmaalla vapaaehtoistyön teemailta, jossa jaettiin tietoa siitä, missä ja minkälaista apua milläkin työalalla seurakunnassa tarvitaan. Tehtäviä löytyi laidasta laitaan perinteisistä keittiöaskareista ja lähimmäisenä olemisesta kirkon sisäseinien pesuun asti. Jälkimmäisestä extremetoimesta pappi lohkaisi, että on laitettava vapaaehtoiset asialle, koska työturvallisuusmääräykset kieltävät kirkon työntekijää kekkuloimasta yli kolmen metrin korkeudessa.

Samanlainen infotilaisuus järjestettiin viikko sitten sen pesua kaipaavan kirkon kupeessa. Molemmissa illoissa suurin osa kuulijoista oli paikalle värvättyjä työntekijöitä tai jo vapaaehtoistyössä toimivia aktiiveja ja vain muutama ulkopuolinen uskalikko. Miten saada kysyntä ja tarjonta kohtaamaan? Entä löytyykö talkoohenkisen suuren ikäluokan jälkeen vapaaehtoisia keski-ikäisiä ja nuoria aikuisia? Ilta antoi lupaavan vinkin siihenkin.

www.suurellasydamella.fi on internetissä vapaaehtoistoimintaa välittävä ev.lut. seurakuntien ylläpitämä rekrytointipalvelu, jossa avun tarvitsijat ja antajat kohtaavat keskitetysti. Palvelua kuvaavia superlatiiveja löytyi litaniaksi asti: helpoin, joustavin, kattavin, verkkoratkaisultaan edistyksellisin, palvelevin, kekseliäin ja hauskin tapa tarjota vapaaehtoisille mahdollisuuksia auttaa ja koota yhteen eri paikkakuntien auttamistyö. Seurakuntia on mukana jo neljätoista ja lisää tulee koko ajan.

Lamppu syttyi neljä vuotta sitten Tampereella, missä palvelu on houkutellut jo lähes 800 uutta auttajaa vapaaehtoistoiminnan piiriin. 2/3 värvätyistä on nuoria aikuisia ja, tämän tietokanta kertoo kuulemma sattumalta, 1/3 kirkosta eronneita. Kiintoisaa.

Eläinten päivä

Eläinten viikko alkoi tänään, kuten joka syksy vuodesta 1959 lähtien. Lokakuun neljäs päivä on eläinten ystävän ja suojeluspyhimyksen Franciscus Assisilaisen muistopäivä ja vakiintunut kansainvälisen eläinten viikon aloittavaksi eläinten päiväksi. Mikäli lehtien mainossivuihin on uskominen, ylikansalliset eläinruokafirmat nettoavat taas mukavasti. Kukapa ei nyt lemmikkiään eläinten päivänä hellisi. Rahat pois sano.


Pyhä Fransiskus, Robert de Caluwe 1999, Joensuun Taidemuseo

Alaluokan kuvaamataidontunnilla tehtiin eläinten päivän julisteita. Olin kirjoittanut paperiin ”kala pitää puhtaasta vedestä” ja näpertelin vahaliitujeni kanssa. Luonnonsuojeluhenkinen pienestä pitäen? Ei nyt sentään. Aiheet arvottiin lemmikkiepidemian välttämiseksi siis sen, että jokaisessa plakaatissa olisi pällistellyt söpö kissa tai koira, miksei hevonenkin, ja minä onneton nostin lapun, jossa luki kalat. Pettymyksestä toivuttuani aihe oli kaikkea muuta kuin tylsä ja pian otsikon alla uiskenteli jos jonkin väristä ja näköistä suomuselkää. Julisteen reunat väritin keltaiseksi. Kuinka onkin jäänyt mieleen.

Hyvää eläinten päivää kaikenkarvaisille ja karvattomille elikoille, kaikille, joita maa päällään kantaa. Ja Viljamille ja Vihtorille.

Ämmät pirttiin

Flunssa on pitänyt tämän ämmän pirtissä jo muutaman päivän, mutta tänään teki mieli ulkotöihin. Perunat istutettiin sen verran myöhään, tai no, perinteisenä istutusajankohtana Kustaan päivänä, että sato katsottiin parhaaksi korjata vasta nyt. Mikkelinpäivä perunannostopäiväksi ei ollut lainkaan hullumpi valinta, mikäli kansanperinteen viisauksiin on uskominen. Ja miksei olisi. Mikkelistä perunat kellariin, nauriit kuoppaan ja ämmät pirttiin eli naiset tupatöihin ja viimeinenkin sato korjuuseen.

Nyt on sato korjattu, tosin kuistille suojaan nostetut ruukkuviljelmät, tomaatti, timjami ja chili, tuottavat tuoretta syötävää vielä tovin. Perunaa tuli normaali ämpärillinen, josta muutama kerta syödään ja loput jätetään emmeeksi joulupöytään. Kukkapenkkiin istutettu yksi ylimääräinen mukula yllätti lähes kilon sadolla, mikä pani mietintämyssyyn perunapenkin siirtämisen tulevina vuosina pihan aurinkoisemmalle puolelle. Mikkelinpäivästä huolimatta ihan vielä ei ole tupatöiden aika. Valtavat koivut ja hopeapajut sekä pihan pienemmät puuvartiset pitävät huolen siitä, että haravoitavaa riittää maan jäätymiseen asti.

Herra Alexander

Tänä viikonloppuna minun piti alun perin tutustua herra Alexanderiin, mutta vähäisen kiinnostuksen vuoksi herran oppeihin perustuva kurssi peruttiin ja tutustuminen jäi. Tasmanialaissyntyisen näyttelijän F.M. Alexanderin (1869-1955) kehittämää tekniikkaa käytetään maailmanlaajuisesti helpottamaan nivel- ja lihasvaivoja, vähentämään stressiä sekä parantamaan suorituskykyä urheillessa ja esiintyessä. Tekniikka auttaa tiedostamaan ja siten välttämään haitallisia reaktio- ja toimintatapoja sekä ehkäisemään tarpeetonta jännitystä. Mielen ja kehon tasapaino, vapaus ja läsnäolo ovat avainasioita.

Jokin hämärä aavistus minulla tekniikasta on, koska monivuotinen taiji-opettajamme hyödynsi sitä opetuksessaan. Näin Matti Harilo kotisivuillaan: Alexander-tekniikassa on kyse oppimisesta. Sen avulla voit tulla tietoiseksi kehoasi ja mieltäsi vuosikausia rasittaneista tottumuksista – ja vapautua niistä. Monet hankaluudet, joita koemme suhteessa esiintymiseen, oppimiseen ja fyysiseen toimintakykyymme (esim. tasapaino, liikkuminen, ääni, hengitys) aiheutuvat tiedostamattomista tottumuksista. Nämä tottumukset häiritsevät luontaista tasapainoa ja kykyämme oppia. Alexander-tekniikan oppimisprosessissa keskeistä on kehon luontaisen tasapainon palauttaminen – ja taito oppia olemaan häiritsemättä tätä tasapainoa (koordinaatiota). Sillä taas on läheinen yhteys yleiseen hyvinvointiin, suorituskykyyn ja oppimiskykyyn. Että sellaista. Kurssille joskus toiste sitten.

Kovasti on itsehoidon yritystä tänä syksynä ollut. Kun vielä saisi tilattua ajan näöntarkastukseen ja hammaslääkärille niin hyvä olisi. Kurssin peruuntumisesta johtuva kotiviikonloppu tuli tarpeeseen. Liekö majakalla tullut sen verran vilu, että nokka on tuhissut ja kurkussa ollut kaktus jo kolme päivää. Hunajalla ja lämpimällä juomalla sinnitellään.

Retriittiterveiset Kylmäpihlajalta

Merimiesromanttinen huone majakassa raitatekstiileineen ja sinivalkoisine petivaatteineen, betonilattia, metalliset huonekalut, neljäs kerros, ikkuna avomerelle. Lekottelen sängyllä ja luen Anna-Maija Raittilan Hiljaisuuden kirjaa, välillä vain olen ja kuuntelen meren ja majakan ääniä. Tuulee suoraan ulapalta, ikkuna ujeltaa vuvuzelamaisesti joskin vienosti, meren pauhina tummempana. Joku kulkee rappukäytävässä, jossain lasketaan vettä. Koko viikonloppu itsensä kanssa äänettömästi keskustellen. Riittävätköhän puheenaiheet?

Retriitti, latinan syrjään vetäytymistä tarkoittavasta retraho -verbistä johdettu sana, on läntisessä kristikunnassa vakiintunut tarkoittamaan muutaman päivän pituisia yhdessäolon jaksoja, joissa osallistujat eivät puhu keskenään vaan antavat toisilleen täyden rauhan olla "kahden" oman sisimpänsä kanssa. Retriitin juuret kirkon historiassa ulottuvat reilun tuhannen vuoden taakse erämaamunkkien hiljaiseen askeesiin. Nykyisen kaltaisen retriittikäytännön on katsottu alkaneen 1500-luvulla jesuiittojen toimesta.

Retriitin alussa ei esittäydytä kanssahiljentyjille eikä lopussa ole minkäänlaista palauteporinapiiriä. Retriitti ei ole suorite, kurssi, joka arvostellaan, jos ei muuta niin muiden kurssilaisten toimesta, vaan äärimmäisen levon tila. Päiväohjelma koostuu ruokailuista ja luostariperinteen mukaisista rukoushetkistä laudes, ad sextam, vesper, kompletorio sekä runsaasta vapaa-ajasta olla oman mielen mukaan, ulkoilla, levätä, lueskella, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Jos tarvitsee enemmän luppoaikaa, yhteisen ohjelmankin voi jättää väliin, ei ole kiirettä eikä pakkoa.

Hiljaisuudessa aistit terästyvät ja kätkettyjä tunteita saattaa nousta pintaan. Retriitti voi olla rankka kokemus sille, jonka elämän kipukohdat ovat vielä akuutisti auki. Muutenkaan ei kannata lähteä liikkeelle liian suurin odotuksin, ei etsimään itseään, ei hoitamaan haavojaan, koska mitään mullistavaa ei välttämättä tapahdu, retriitin vaikutukset saattavat ilmetä vasta aikojen kuluttua, tai sitten eivät. Retriitti on jokaiselle omanlainen, ja jokainen tapa kokea retriitti on oikea. Minun kokemani kuvin.






Tällä rantautuneella tukilla tuli istuskeltua ja tuijoteltua merta pitkät tovit. Viikonloppu majakkasaarella vakuutti, että ekopsykologiassa on vinha perä. Luonnossa liikkuessa ei omia juttujaan ehdi ja tohdi surkutella. Jos alakulo yrittää nostaa päätään, pian jokin luonnonoikku vie huomion. Luonnossa kaikki on epätäydellisen täydellistä.

Kuin myrskylyhdyn sanaton saarna: ruostuneenakin kelpaa.












Vaikka retriittiin saa ja kannattaakin lähteä ilman odotuksia katsomaan, mitä tuleman pitää, hyvässä lykyssä elämä jäsentyy uudella tavalla ja palaset löytävät paikkansa kuin kontit satamassa ikään. Ja kaupan päälle saa, kiitos hyvin levätyn viikonlopun, uutta potku(ri)a arkeen.

Merelle mieli

Kotiseurakuntani, joka myös tilinauhan lähettää, viettää pyhiinvaelluksen teemavuotta. Niinpä budjetoidut koulutusmäärärahat oli mahdollista käyttää työalakoulutuksen sijasta retriittiin. Hyvä niin, sillä kokemus on osoittanut, että valitettavan monen kurssiviikonlopun paras ja tuorein anti on päivän ruokalista. Retriittikalenterista löytyi merellinen helmi: hiljainen viikonloppu Kylmäpihlajan majakalla.


Hiljaisuus ei sovi kaikille, ei ainakaan Ilkka Heilän luomukselle toimistopäällikkö Lennart Nilkenille, joka siekailematta seikkailee B Virtanen -sarjakuvissa. Luostari tai majakka, känny ja kannettava jäävät kotiin. Mietin, sitooko kamerakin liikaa ajatuksia. Ehkei sentään.

Kaikella on aikansa

Viime kuussa kirjoitin kyllästymisestäni kirkon hommiin. Tänään alkoi karsiminen, kun päätin sanoa hellät hyvästit kuorolaisille, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä pitkälti toistakymmentä vuotta. Niin se aika kuluu. Muistan vielä kuin eilisen päivän ensimmäisen huitomiseni gospelkuoron edessä (nimestä huolimatta kuoro on aikuisten, nuorekkaiden sellaisten, kuoro). Kyllä jännitti, mutta laulajat ottivat opiskelijan hyvin vastaan ja kouluttivat minusta varsinaisen tekijän. Konservatoriossa parhaat pisteet tulivat laulun ohella juuri kuoronjohdosta. Ensimmäisen sijaisuuden jälkeen kuoropesti jatkui muutamaa välivuotta lukuun ottamatta tähän päivään tai oikeammin tähän syksyyn asti eli olen tarvittaessa lupautunut olemaan remmissä jouluun.

Olen viime vuodet luotsannut kuoroa matalalla profiililla mitä esiintymisiin ja ohjelmistoon tulee. Päivätyön jälkeen en ole viitsinyt ottaa kuorokeikkoja viikonlopuiksi ja paneutuminen uuteen laulumateriaaliin on ollut laiskahkoa. Harjoitukset olen kuitenkin aina vetänyt täysillä. Kun ihmiset tulevat omasta halustaan harrastamaan ja virkistymään, väsymys tai ketuttaminen ei saa näkyä johtajan toimissa. Tämän opetti Koskela-vainaa, Tampereen tuomiokirkon, silloin elävä kanttori, joka lukkarikokelaille oli oikea isähahmo. Ei kuoro heitteille jää. Jatkaja on jo katsottuna ja melkein lupautunutkin. Ikävä tulee, mutta kaikella on aikansa. Syksyllä, keväällä, ja omilla askelilla.

Arvokuntoutusta

Kello herätti viisi yli viisi. Minulla on outo pakkomielle vältellä herätyksiä tasatunnein, mitä lie psykologista kikkailua. Ajatellaan vaikka arkiaamujen noin seitsemän herätystä. Jos tarvitsen aamuuni tunnun reippaudesta, laitan nokialaisen piipittämään klo 6.55, jos taas levosta, känny herättää klo 7.05. Eroa on vain kymmenen minuuttia, mutta näyttää ja tuntuu paljon enemmältä. Mutta tänään siis ylös kukonlaulun aikaan ja ensitöiksi sämpylätaikina yleiskoneen mölisevään kitaan. Ajattelin pyhäpäivän kunniaksi tarjota junailutalkooväelle pari pellillistä lämpimäisiä. Aamupalapöytä katettiin seitsemäksi.

Jouduin jättämään aamiaisjälkien siivoamisen muille, kun oli kiiruhdettava vankilaan soittamaan kaksi jumalanpalvelusta. Vankilassa on mukava käydä musisoimassa. Linnan jutuissa on aina erityinen juoni eikä kaksi peräkkäistä samansisältöistä kirkonmenoa haittaa tahtia. Tänään oli teemana arvokuntoutus, harvoin käytetty sana, mutta niin osuva. Voi kai ajatella, että arvot ovat vinksahtaneet, kun ihminen on joutunut kiven sisään. Kuntoutus on paikallaan, mutta ei vain arvojen ja asenteiden osalta, vaan myös ja etenkin omanarvontunnon. Käsitys itsestä on usein tasoa ”täysnolla” ja ”toivoton tapaus”. Kun oma arvo löytyy, muut arvot sijoittuvat vähitellen uusiin uomiinsa. Tässä on vankilan hengellisen työn punainen lanka, kokonaisvaltainen kuntoutus, arvostus, ei pyhällä kirjalla päähän lyöminen. Eikä arvokuntoutus ole vain venkuloiden etuoikeus, sopii kenelle tahansa tallaajalle joko hoidoksi tai ennaltaehkäisyksi. Kuntoutukseen ei tarvita kalliita terapioita, riittää että tulee aidosti kohdatuksi ja nähdyksi.

Vankilakeikan jälkeen poimin kullan museolta ja R-kioskin pullatiskin kautta ajettiin kotiin kirkkokahveille. Kahvihetken jälkeen vilkaisu aamun lehtiin ja vierekkäin päivänokosille. Uni maittoi kolmeen asti. Oli aika ryhdistäytyä ja valita liikuntapuhteeksi kuntosali tai lenkki. Raitis ulkoilma vei voiton pienestä pisaroinnista huolimatta. Loppuiltaa on vietetty leppoisasti. Arvokuntoutusta kaikki tyynni.

Matalapainetta

Sateita on riittänyt koko viikolle ja kylmänkosteus tunkeutunut luihin ja ytimiin. Maanantaina tuli paleltua sisävesipaatissa Mallasvedellä keulan osoittaessa kohti Pälkänettä ja Rönnvikin viinitilaa. Risteily liittyi virkistyspäivään eli työyhteisön yhteishengen elvytystalkoisiin. Kun sade ajoi porukan pienen ja söötin M/S Eerikan kannelta ahtaisiin sisätiloihin, yhteishenkeä totisesti tarvittiin. Lysti reissu, ei voi muuta sanoa. Ruoka oli erinomaista ja mukaansatempaava tietoisku tilan tuotteista viinimaistiaisineen oli markkinointia parhaimmillaan. Viinimyymälän kassakone raksuttikin perin iloisesti heti esittelyn jälkeen. Minun reppuuni päätyi kuivaa viherherukkaviiniä ja roseeta. Paatilla palattiin. Kukaan ei tiettävästi vilustunut

Mokoma matalapaine on tunkenut lonkeronsa mieleen asti. Yleensä pidän syksystä, mutta nyt puhti on ollut jo pitkään poissa. Edith Södergranin sanoin: "Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia." Joko tässä alkaa ikä painaa? Kymmenen vuotta sitten oli tiukka paikka, kun kriisi yritti repiä riekaleiksi kaiken siihen asti rakennetun. Toivottavasti myrsky kasvatti sen verran, että jatkossa osaan vanhentua tosiasiat hellästi hyväksyen tyhmyyksiä tekemättä. Tasa-arvon nimissä joskus tullee puolisoni vuoro. Viisikymppisenä? Eikös se ole se kliseinen miehen villiintymisvuosikymmen? Elämä ja mielenliikkeet ovat jatkuvaa aaltoliikettä, joskus vuoristorataa. Joku löytää elämän tyrskyissä pelastusrenkaakseen piplian, minut on pitänyt pinnalla rivi runokirjoja.

Tänään oli hyvä päivä. Aamu alkoi parinkymmenen talkoomiehen ruokkimisella tiilitallilla, sitten lokoisa päivä kotona, iltapäivällä menopaluu höyryhevolla tehtaan piippujen juurelle ja lopuksi lokoisa ilta kotona. Huomenna sama toistuu aamiaisen osalta, muuten uudet kuviot.

Harrasteita

Nyt on sitten uusi sykemittari testattu ja harjoituspäiväkirja kaivettu tauon jälkeen esiin. Ihan mukavalta lelulta vaikuttaa. Ei mittarissa mitään vikaa ole, asiallinen peli, mutta koska "tarvitsenko sitä oikeasti" -kysymykseen on vastattava ei, se jää väistämättä lelun asemaan. Satelliitista isoveli valvoo pienen piipertäjän jokaista askelta, vauhtia, väliaikoja, keskinopeutta, sykettä ja kalorinkulutusta. Koulurakennuksen katveessa mittari tosin ilmoitti kadottaneensa taivaallisen yhteyden ja kun en heti kuitannut, muutama satametriä jäi valvomatta.

Puolisoni ja minun kiinnostuksen kohteet harrastusrintamalla ovat perin marginaalisia mitä harrastajamääriin tulee. Olisin parhaillani tanssitunnilla, jos työväenopiston ryhmään olisi ollut riittävästi ilmoittautuneita. Tap dance eli steppaus vei sydämeni jokunen vuosi sitten. Iloa kesti tasan kaksi lukuvuotta ryhmän vähitellen hiipuessa, kuinka ollakaan, osanottajien puutteeseen. Opisto yritti houkutella steppauksella taas, mutta turhaan. Myös taijin jatkoryhmä on peruttu samasta syystä, joten pyhäiltaisin on kehitettävä muuta ajanvietettä. Harmi.

Harjoituspäiväkirja

Keväällä täytin ahkerasti liikuntatapahtumassa ilmaiseksi jaettua Juoksija-lehden harjoituspäiväkirjaa. Sarakkeisiin merkitsin tiedot hölkkälenkkien pituudesta, käytetystä ajasta ja tuntemuksista, joita huonoina päivinä olivat esimerkiksi pistos, pohjekipu ja väsymys, hyvinä päivinä kevyt askel ja hyvä fiilis. Vihkoon tuli kirjattua myös lämpötila ja olosuhteet sääkartoista tutuin symbolein. Ilmaisuus sai ottamaan läpysköitä kaksin kappalein, mutta eniten kiehtoi idean konstailemattomuus, että kynälläkin tänä tietokoneiden aikana pärjää. Kesällä kun lenkkejä oli harvemmin, kirjaaminen jäi.

Hiihtokausi on aina kilometritehtailua ja kilometrien kerääminen myös motivoi: lenkille on mukava lähteä, kun tietää jonkun sataluvun menevän rikki. Toki hölkkäkilometrejäkin voi kerätä, jos kyseessä on tuttu autolla mitattu reitti, mutta entäs reitiltä poikkeamiset tai metsäpolulla kirmaamiset. Ei hätää. Garmin Forerunner 110, satelliittipaikannukseen perustuva rannetietokone mittaa sykkeen lisäksi ajan ja matkan oli liikkumistapa mikä tahansa. Posti toi tänään pienen paketin.

Äyh. Sitä huomaa olevansa juuri sellainen jollainen ei haluaisi olla. Kuluttaja. Legenda vuoristokylän onnettomuudesta lienee sittenkin totta. Tuhoa ei tehnyt tulivuorenpurkaus eikä maanvyöry vaan postiluukuista kolahtanut ensimmäinen postimyyntikuvasto. Kalvava tyytymättömyys ja aina vain lisää haluamisen piina myrkytti hetkessä koko kyläyhteisön. Noh, synninpäästönä sanottakoon, että edellisen sykemittarini, simppelin perusmallin, hankin 11 vuotta sitten eli ihan jokaisen uuden mittarin perässä ja kanssa en juokse.

Luomuu

Meillä harrasteviljellään luomuna. Komposti, kanankakka ja ruohosilppu ovat ainoat lannoitteet, joita käytetään, ja tuholaiset torjutaan joko nyppimällä tai mäntysuopaliuoksella. Tänään oli aika aloittaa sadonkorjuu. Porkkanoiden tuoksu toi mieleen lapsuuden syksyt, jolloin mökillä kasvoi aareittain roskuteltavaa. Vanajaveden rannalla multa oli muhevaa ja porkkanat pitkiä ja kauniita. Sato myytiin kauppoihin ja paikalliselle elintarviketehtaalle Vähittäiskaupan teollisuudelle, jota kotoisasti veekooteeksi kutsuttiin. Porkkanaa meni saaveittain myös sukulaisille ja eläinten rehuksi. Meillä multasormeillaan minimalistiseen malliin, tavoitteena joulun rosollijuurekset ja vähän naposteltavaa.

Kasvimaan lisäksi luomu on valttia myös ostoskorissamme. Ehdottomia luomuvalintoja ovat kananmunat, tomaattimurska ja kasvisliemikuutiot. Pelkkä ajatus tavallisiin liemikuutioihin tai tomaattimurskaan tiivistyneistä myrkyistä karmii. Kana puolestaan on sen verran sympaattinen otus, että mieluusti suon sille häkkikanalavankeuden sijasta tilaa kuopsutella ja elää lajinomaista elämää. Joskus hamassa nuoruudessa tuli kuuluttua Animaliaankin ja repussa keikkui ”ei turkiksille” ja muut eläinten oikeuksia peräänkuuluttavat pinssit. Nykyään kuulun maltillisesti enää Luonnonsuojeluliittoon ja Ikimetsän ystäviin. Myös Vihreälanka postiluukusta kolahtaa.

Mutta luomusta piti puhumani. Ostoskoriin päätyy luomuna myös maito, tee ja kaakao sekä tuontihedelmät. Joskus pimeään aikaan tosin mietin, olisiko terveyden nimissä syytä vaihtaa luomumaito D-vitamiinilla terästettyyn tavalliseen. Hedelmissä ensisijaisena ostovaikuttimena toimii myrkyttömyys. Valitettavan usein kaukaa tulleet tuotteet ovat kuitenkin luomuideologiaan nähden ylipakattuja eikä laatukaan ole paras mahdollinen. Kodin jauho- ja ryynikaapista luomua, torilta ostettua kehrolaista löytyy satunnaisesti.

Tympii

Perjantainen kokopäivän kokous sujui yllättävän hyvässä hengessä, vaikka etukäteen pelkäsin vaikka minkälaista verbaalista tukkanuottaa. Ehkä yksi kokous sitä lajia riitti. Tosin hyväkin kokous ärsytti. Vaikka yli 2000 vuotta vanhan sanoman ydin on anteeksianto uusine alkuineen, uusi alku on joskus samaa kuin takinkääntötemppu ja kun vuori vilahtelee tarpeeksi tiheään, on kyse kaksinaamaisuudesta. Ja sitten on tämä nykynaamoista kaikkialla tuijottava yksi silmä, joka näkee vain eurot. Raha on kuulkaa kohta jumala seurakunnassakin. Entä mitä kaikesta seuraa? Minulla ainakin - eikä ole ensimmäinen kerta - totaalinen kyllästyminen kirkon hommiin. Tähän asti on takki kääntynyt ja työnantaja pysynyt samana, mutta miten käy tässä iässä. Jos vielä aikoo jotain uutta työrintamalla, alkaa olla optimaaliset ajat.

Hallaa

Syksy henkii jo niin ilmanalassa kuin työpaikalla. Täysin kaistapäinen viikko mitä kokouksiin tulee: palavereissa yksitoista puuduttavaa tuntia, joista vasta viisi takana. Syksy on suunnittelun aikaa ja suunnitelmat on ulotettava budjetin muodossa vuoteen 2011, ei siinä mitään, mutta kun homma etenee kuin kristittynä olemisen klassisessa irvikuvaväännöksessä, ei paljon naurata. Missä kaksi tai kolme on koolla, siellä yksi on heidän hampaissaan. Ja muunnellen missä 20-30 on koolla, siellä kaksi tai kolme on heidän hampaissaan. Parempi suoraan kuin selän takana, sanoisi joku. Mutta minä sanon, että murahtelut ja näykkimiset kahden kesken eikä yhteisissä kokouksissa.

Viime kesän rippileirillä pappi näytti porukalle yhden lukuisista Jeesus-filmeistä, jonka nimeä ja tekijää en tietenkään muista. Elokuva sisälsi uskottavaa ajankuvaa ja käsikirjoittajan mainion tulkinnan päätähden kiusauksista autiomaassa. Paholainen repäisi verhon tulevaisuuden yltä ja näytti Jeesukselle, miten kristityt aikojen saatossa tappavat miekalla ja sanansäilällä niin toisiaan kuin eriuskoisia: ”Katso, rakkauden ja anteeksiannon julistaja, katso, millaisia hirmutöitä seuraajasi tulevat nimissäsi tekemään. Ei kuule kannata.” Puolisoni historian tuntijana olisi varmasti pystynyt paikantamaan valkokankaan sotatantereet taistelun tarkkuudella, minun oli mykistyminen ainoastaan tunnetasolla.

Apropoo. Joskus on ikävä vanhoja aikoja ja ihmisiä. Näyk näyk.

Suomalaista suosien

Lauantaina piti lähteä Helsinkiin asti kotimaisten vaatteiden ja jalkineiden perässä. Puolisoni hankki ”maihinnousut” ja reisitaskuhousut ja minä anorakin. Jalaksen valmistamat ja armeijan hyväksi havaitsemat varsikengät löytyivät MP-myymälästä ja vaatteet R-Collectionilta. Ei se tietenkään leiville lyö käydä Pirkanmaalta pääkaupungissa ostoksilla, mutta kun ottaa matkan miniloman kannalta ja liittää päivään museokäynnin ja pari kuppilaa, junalippuihin mennyt seitsemänkymppiä ei edes harmita. Sitäpaitsi toiset liput tuli tienattua, kun sopiva anorakki löytyi aletangosta. Toinen vaihtoehto ostosten tekoon olisi ollut verkkokauppa, mutta varsinkin kenkien suhteen postimyynti on silkkaa arpapeliä.

Nostalgiakärpänen puraisi keväällä ja ostin Lapista perinnevillapaidan, en norjalaista, niitä oli kaupoissa hyllymetreittäin, vaan Suomessa käsityönä 50-60-luvun mallin mukaan tehdyn. Kajaanissa valmistettu anorakki sen sijaan on ollut ostoslistalla jo pitkään. Vielä kun jostain löytyisi vanhanajan nahkamonot. Ei niillä enää laduilla pärjäisi, mutta talvikengiksi olisivat kivat.

Vähän lomasta

Lomaviikko oli ja meni. Sadonkorjuun lisäksi tuli hoidettua ystävyyssuhteita. Olen sellainen erakkoiibis, että mitä enemmän on kohtaamisia töissä, sitä vähemmän jaksan niitä vapaa-ajalla. Vaatii ystäviltä paljon, kun välillä taholtani on pitkääkin hiljaiseloa. Mutta nyt siis kolme sovittua tapaamista lomalla, yksi kulttuuririennoissa, yksi kahvilassa, yksi ystävän kotona. Näiden ajoittaiserakkoa ymmärtävien samanhenkisten naisten ikähaitari soi reilun kahdenkympin ja kuudenkympin välillä.

Ja oli yhdet taiteilijatreffitkin. Nuoruudessa luin Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen, jossa neuvottiin järjestämään kerran viikossa tunti tai pari aikaa omalle itselle. Vanha neuvo, jonka kyseinen kirja nosti tärkeimmäksi luovuuden herättelytyökaluksi. Koska jokainen ihminen on oman elämänsä taiteilija, Luojan kuvana itsekin luova, kirja nimitti tätä tietoista yksin olemista, menemistä tai tekemistä, taiteilijatreffeiksi. Siispä toisena lomapäivänäni kutsuin itseni Naivistit Iittalassa -taidenäyttelyyn. Kymmenisen vuotta sitten tapasin käydä näyttelyssä vuosittain, mutta sitten perinne hiipui. Sääli sinänsä. Naivistinen taide on hauskaa ja hoitavaa, koska teosten analysoinnin sijasta voi keskittyä väri-ilotteluun ja hassuihin oivalluksiin. Toki joukossa on aina myös surumielisiä teoksia, mutta ne lipsahtavat mielestäni jo symbolismin puolelle. Kantaaottavia teoksiakin löytyy. Tämänvuotisesta näyttelystä jäi mieleen pienoisveistos Yksi heistä on valelääkäri, jossa neljästä valkotakkisesta yksi hymyili ja muut olivat enemmän tai vähemmän yrmeitä. Olen käynyt näyttelyssä milloin polkupyörällä, milloin omalla autolla tai bussilla, tänä vuonna valitsin kulkupeliksi taajamajunan ja hyvä niin. Jos lasitehtaan myymälästä selvisinkin heräteostoitta, paikallinen kirjakauppa olisi saattanut saada sortumaan vaikka kirjasarjaan eli autottomana säästin pitkän pennin. Iittalan Kirja ja Paperi on poikkeamisen arvoinen putiikki.

Loma huipentui rapujuhliin peellä, missä saksiniekkojen sijasta tarjottiin muita meren antimia ja papuvoittoista kasvisruokaa. Kynttiläillallinen oma kullan kanssa oli mitä parhainta hääpäivän etukäteisjuhlintaa. Maanantaina liittomme tuli pitsihäiden ikään.

Säilöntää

Tänään oli säilöntäpäivä, kun avomaankurkut saivat upotuskasteen etikkaliemeen. Omassa pihasta tuli hyödynnettyä vain tilli ja mustaherukan lehdet, kiitos serkkupojan, joka on jo monta vuotta pitänyt koko suvun kurkuissa. Eilen haettiin kahdeksan 20 litran pytyllistä poimittua ja pestyä suolakurkkuainesta. Kurkut päätyvät ainakin kuuteen huusholliin, mutta silti määrä on huikea. On ollut hyvä kurkkukesä. Viljelijän säilöntäkiintiö on täynnä, mutta lähiseudun kaupat eivät ota ylimäärää myyntiin. Nyt on suvunkin kiintiö täynnä. Miten ikinä lähiruoka tulee lyömään itsensä läpi, jos viljelijöille ei anneta edes mahdollisuutta tarjota tuotteitaan. Typerää. Aamupäivällä jelppasin äitiä kurkkusouvissa ja illalla oli oman savotan vuoro. Minulla päätyivät purnukoihin kokonaisina, viipaleina ja veneinä, ja vielä jäi muutama kilo pikkelssiinkin.

Mustikkamaa

Tänään olin elämäni marjapaikassa, missä maasto oli helppokulkuista ja mätäät sinisenään poimittavaa. Lapsuuden marjamaita en tosin muista, koska kuulun siihen sukupolveen, jolla ei keräämispakkoa ollut. Metsään toki mentiin vanhempien mukana. Mustikkaa päätyi pienten käsien kautta lähinnä suuhun, mutta myös mukiin, joka välillä tyhjennettiin isän tai äidin ämpäriin.

Mutta nyt siis olin erään armoitetun marjastajan vinkkaamassa marjapaikassa ja opastus oli perille saakka. Kiitos. Joillain on reilu meininki luonnon antimien suhteen. Joillain maanviljelijöillä puolestaan on epäreilu tapa laitella maitaan halkoville karttateille ajokieltomerkkejä, mutta eipä sellainen innokkaita marjastajia pysäytä. Sää oli aamutunteina ihanteellinen eikä itikoistakaan ollut kiusaa. Junien äänet kantautuivat kotoisasti ja korppi raakkui tervehdyksensä, muuten oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Joku sentään läheisellä metsätiellä harjoitti ravuriaan. Vinkeä tunne, kun ääniä kuullessaan kääntyy katsomaan tuleeko sieltä marjastaja vai joku metsän asukki, niin silmäkulmassa kiitää hevosen pää harja hulmuten ja kohta jo puiden lomassa koko eläin, kärryt ja ohjastaja.

Nyt on sitten pakastimessa voimamarjaa, joka lasketaan kymmenen suomalaisen superruoan joukkoon. Hyväterveys-lehden mukaan muita ovat tyrni, tomaatti, sipuli, parsakaali, ruis, kaura, rypsiöljy, maito ja rasvainen kala.

Kasvun ihme

Kaksi mummoa meni mustikkaan - toinen ei mahtunut. Yhdeksän päivää puujalkavitsejä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, teiniangstia. Toimenkuvassa oppituntien pitämistä, yö- ja uimavalvontaa, aikuisena olemista. Eläköön rippikoulu. Viime sunnuntaina leirin loppuhuipennuksena konfirmaatio ja kestikierros juhlataloissa. Riparirutistuksen jälkeen työrintamalla kaksi eläkeläisten leiriä ja nyt, ihanaa, viikko lomaa. Marjametsät, täältä tullaan!

Mustikkaan oli päästävä heti rippileirin jälkeen, metsä kun tunnetusti hoitaa hiljaisuudellaan. Rämpiminen oli helteellä raskasta, mutta sielu puhdistui sitä mukaa kuin sormet sinistyivät. Poimin marjat käsin ja peraten suoraan kahden litran pakastusrasioihin. Puhtaaksi poimiminen on hidasta, mutta jättää kotona yhden työvaiheen pois ja säästää pehmeäkuorisia marjoja.

Kotipihassakin on marjastettu. Kirsikkaa ja herukkaa, joista jälkimmäistä on vielä kaksi pensaallista kypsymässä, päätyi eilen samaan mehumaijalliseen. Liekö sekoitus hersikkaa vai kirrukkaa, hyvää mehua joka tapauksessa. Myös maissi ja kurkku ilahduttavat sadollaan. Ei tällainen pienimuotoinen harrasteviljely leiville lyö, siemeniin ja taimiin menee yleensä enemmän rahaa kuin mitä satona tienaa, mutta itse kasvattamisen ilo ensimmäisistä sirkkalehdistä sadonkorjuuseen ja vihannesten maku palkitsevat vaivan. Ja aina oppii uutta. Kantapää kertoo, mitä seuraavalla kasvukaudella kannattaa tehdä toisin ja mitä toistaa tutulla tavalla.

Mansikoita ja muumisoppaa

Tänään hain torilta laatikollisen mansikkaa. Tarjontaa oli vähän ja hinta viime viikosta noussut usealla eurolla. Laatu sen sijaan oli heikentynyt, mutta ostettava oli, koska ensi viikko menee suljetun leirikeskuselämän merkeissä. Marjoja peratessa laatikon pohjalta löytyi monta homeista ja huonoa marjaa, mutta muuten kyllä satsi sisälsi kelpo punaposkia säilöntään. Raa'ahkot, rupiset ja ylikypsät erittelin hillokattilaan, näpsän kokoiset suoraan pakastusrasioihin ja suuret kulhoon syötäväksi hetikohta ja huomenna.

Oma ryytimaa antaa mukavasti satoa, joten salaatit ja yrtit ovat osa jokapäiväistä leipää. Tuhdimpaa tavaraa on maisteltu retiisin ja kesäkurpitsan muodossa. Ehdoton ruokataloutemme hitti on sosekeitto, jossa kesäkurpitsa saa seurakseen perunaa, purjoa ja yrttinipun. Soseutuksen jälkeen soppa tanakoitetaan sulatejuustolla ja - tämä vain ohjeessa, ei meidän keittiössä - kermalla. Kesäkurpitsa on tunnetusti erittäin satoisa kasvi, joten puolisoni nimeämää muumikeittoa riittää pakastimeen asti (pakastus ilman juustoa). Maistuu talvella erityisesti ulkoilun jälkeen.


Vuosi sitten Olvi järjesti kattauskuvakilpailun, jossa ainoa ehto oli, että palanpainikkeena komeilee pullo kesän uutuusvissyä. Lempipöytäliinani innosti kesäisiin kattausvariaatioihin. Räpsin kymmeniä kuvia omenapuun katveessa, enkä osannut päättää, minkä lähettäisin kilpailuun. Karsin karsimistani, kunnes jäljellä oli enää kolme kuvaa. Jätin asian hautumaan yön yli, mutta mokomat finalistit hautuivat unohduksen yöhön. Kun muistin asian, kilpailu oli aika päiviä sitten mennyt. Mutta on nyt sitten ainakin kiva kuva keitosta.

Meitä riisutaan

Seurakuntatyön kirjoittamaton laki lienee, että kesäloman tai leirijakson edellä, asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista (lue: linjoja pitkin). Viimeiseltä luukulta ei käännytetä pois, vaan surut jaetaan ja tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Rankkoja elämänkohtaloita koko viikko. Olo on jokseenkin hämillinen oman elämän tasaisuuden vuoksi, vaikka pitäisi kai olla kiitollinen. Tasamaa. Valitettavasti se puuduttaa joskus. Tunturikukat kukkivat heleimmin kivikossa piiskaavan tuulen armoilla, jopa kotoinen jokapaikan krassi on värikkäimmillään huonossa maassa (tai ahtaassa parvekelaatikossa). Ja suuret taiteilijat sitten, elämänkerta toisensa jälkeen pelkkää kurjuutta ja kuitenkin sammumaton luomisen hehku. Yksi elämän paradoksi sekin.


Helle rasittaa etenkin vanhuksia. Meitä riisutaan, enkä nyt tarkoita helteen aikaansaamaa vähäpukeisuutta, vaan iän tuomaa hiipivää raihnaistumista. Lapsena pohdittiin aistivammoja: ”Ois kauheeta olla kuuro tai sokee, mut jos ois pakko valita, kumpi olisit?” Jokainen olisi halunnut säilyttää näkönsä. Mietin pitkään ja arkajalkana kallistuin massan mielipiteeseen, vaikka mielessä häivähti haikeus kuurouden myötä menetetyn musiikin, luonnon ja ihmisen tuottaman, vuoksi. Keski-iästä alkaen voikin sitten pohdiskella, kummanko haluaa ikääntyessään säilyttää, liikuntakyvyn vai järkikullan. Jokaisen sukupolven on läpikäytävä vanhenemisen kiirastuli, ensin läheisten, sitten omansa.

Tänään olin saattajan roolissa erikoislääkärillä. Ammattitaitoisen ja lämpimän kunnioittavan työskentelytavan omaavan tohtorskan toimia oli ilo seurata. Huvittavana jäi mieleen muistilääkärin tietokoneen pätkivä muisti, lähetteet oli kirjoitettava käsin. Tilanne ei ole aivan niin vakava, miltä päällepäin näyttää. Helle ja väärä lääkitys on huono yhdistelmä, mutta silti jatkotutkimukset ovat tarpeen.

Huh hellettä

Eilen ei satanut, ei yölläkään, mutta tänään odotus palkittiin. Sadevesitynnyrit täyttyivät ja mittari kertoi kymmenen millin pisaroinnista neliölle. Sää on tunnetusti hyvä puheenaihe ja käy valittamisen aiheeksi ympäri vuoden. Vaikka ukkonen jyrähteli, lämpötila ei sanottavasti laskenut eli nyt hikoillaan aikamoisessa mombasassa. Ulkona on kuin höyrysaunassa. Kiuas sai levätä, kun suihku riitti lenkin jälkeen.

Eilen pääsin ruokaohjepostauksen makuun, joten jatkoa seuraa. Yksi suosikkileipomukseni on suolainen piirakka, joka on mukava hiukopala varsinkin lenkki-iltoina, jolloin tuhdimpi syöminen jää myöhäisempään ajankohtaan. Pakastealtaan perunasipulisekoitus tekee piiraasta ruokaisan ja punasipuli antaa väriä. Muu päällinen on tavanomaista perushöttöä eli munamaitoa tai -kermaa juustoraasteella höystettynä. Mustapippuri ja timjami antavat lopullisen makusilauksen.

Etsin kauan terveellistä piiraspohjaohjetta, mutta keveimmässäkin oli margariinia vähintään 100 g. Lopulta aloin kokeilla, kuinka vähällä rasvamäärällä pohja pysyisi koossa. Kun toimiva suhde, desi vettä ja 50 g rasvaa löytyi, päätin kokeilla, miten juokseva margariini ja rypsiöljy pohjassa käyttäytyisivät. Hyvin toimivat kumpainenkin, mutta päädyin silti öljyyn. Pohja on mukavan rapsakka, mutta vuoka kannattaa voidella kunnolla.

Pohja:
1 dl vehnäjauhoja
1 dl riihiruisjauhoja
1dl ruishiutaleita
1 tl leivinjauhetta
hiven suolaa
½ dl rypsiöljyä
1 dl vettä


Yksi päähänpinttymämme on syödä piiras Forssan punajuurisalaatin kanssa.