Johannes

Oli meininki aamukirkkoon, mutta yöttömän yön juhlinnan venähtäminen pikkutunneille vaati veronsa ja puoli kymmeneltä käännettiin vain kylkeä. Kirkossa olisi kerrottu Johanneksesta, heinäsirkkoja hunajaan dippailevasta radikaalista, jonka syntymäpäivän muistojuhlaa vietetään kuusi kuukautta ennen joulua. Kamelinkarvoihin pukeutuneen partasuun ainoa kutsumus oli julistaa Messiasta ja kastaa väkeä parannukseen. Hän oli tienraivaaja, huutavan ääni erämaassa, jonka toiminta nivoi yhteen joulun ja juhannuksen.

Pihallamme kukkii juhannusruusun sijasta osuvasti jouluruusu. Ihanuus saatiin joulukukaksi, joka kukinnan jälkeen pääsi autotallin viileyteen odottamaan kevättä ja maahan istuttamista. Ostin sille lajitoverin ja istutin symmetrisesti varjoisaan kukkapenkkiin piippuköynnöksen ja pikkusydänten seuraan. Puutarhamyymälästä ostettu ruusu ei kuki. Ehkä sen vuoro on ensi keväänä, mikäli ilmaston suhteen vaativat kukat selviävät talvesta.

Muutakin iloa on pihasta saatu. Ruukussa kasvava pensaspapu tuottaa jo satoa, samoin yrtit. Myös sinkkiämpäriin istutettu perhemansikka, jossa kolme eriaikaista lajiketta Honeoye, Jonsok ja Polka, ilahdutti ensimmäisillä marjoillaan.

Juhannus

Joku hupailija joskus esitti, että jos joulu ja juhannus vaihtaisivat paikkaa, hukkumiskuolemat vähenisivät. Miksikö? Jääpeite juhannuksena estäisi hukkumisen ja jouluna, vaikka se olisi kukkeimpaan kesäaikaan, ei yksinkertaisesti kuulu hukkua. Ne perinteet, ne perinteet.

Meillä ei erityisiä juhannusperinteitä ole, mitä nyt puhdas sauna ja tuoksuva vihta, jota tulikin käytettyä hartaudella, mutta esimerkiksi keittiöpuolella ei ole kangistuttu kaavoihin. Grillataan jos grillataan, vähän fiiliksistä ja säästä riippuen. Tänään mentiin salaattilinjalla. Ruokaisan perunasalaatin ohje tuli leikattua männäviikolla talteen Aamulehdestä, ja kokeilu totisesti kannatti. Oheen tomaatti-mozzarellasalaattia, vaaleaa leipää ja tilaviiniä pohjoisesta. Nam.


Perunasalaatti

½ kg uusia perunoita
1 punasipuli
1 rkl viinietikkaa
1 rkl öljyä
1 dl Kalamata-oliiveja
ripaus suolaa
mustapippuria
ruohosipulia
kapriksia

Keitetyt perunat viipaloidaan ja sekoitetaan etikan ja öljyn seoksessa maustuneiden sipulirenkaiden kanssa. Lisätään oliivit ja muut mausteet. Salaatti saa tekeytyä viileässä muutaman tunnin.

Saunaa ja sähköä

Jynssättiin sauna ja pesuhuone juhlakuntoon, kuten juhannuksen ja joulun alla on pruukattu. Iso siivo puolivuosittain on hyvä tahti pitää paikat kunnossa. Hommaan on mukava ryhtyä, koska lika ei ole ylen määrin pinttynyttä, ja samasta syystä myös työ joutuu. Huomenna sitten nautitaan puhtaan saunan ja vihdan tuoksusta.

Kaksivuotinen sähkösopimus päättyy elokuussa. Tähän asti olen ollut uskollinen toimittajan suhteen, mutta nyt hintojen noustua, olen päättänyt kilpailuttaa töpseleistä virtaavan energian. Sähkölämmitteisessä omakotitalossa siitä on hyötyäkin. Meillä käsittääkseni pyöritään alle keskiarvojen vuosikulutuksen ollessa 16 000 kilowattitunnin hujakoilla, mutta säästö se on pienikin säästö. Apunani päätöksenteossa on ollut www.vaihdavirtaa.net ja www.sahkonhinta.fi. Jonkin sortin vihreää sähköä tekisi mieli jälleen ottaa. Vielä on kaksi kuukautta aikaa pähkäillä, tai no kuukausi, kun ne tarjouspyynnötkin täytyy lähettää. Tähän mennessä on valjennut ainoastaan hinta: kallista on.

Kirjaan sähkölukemat kerran viikossa ruutuvihkoon. Mittarin puoleen kurottelu on kuulunut sunnuntairituaaleihini jo seitsemän vuotta siitäkin huolimatta, että sähköyhtiön verkkosivuilta kulutusta voisi seurata tunnin tarkkuudella. Jokin noissa säntillisissä numeroriveissä vain kiehtoo.

Rullaati rullaa

Rullaahan se arki. Töissä on ollut antoisia päiviä, paljon kotikäyntejä ja vanhainkotivierailuja, aurinkoisia ihmisiä ja elämänviisauksia. Tänään tekivät vanhainkodilla juhannuksen kunniaksi vihtoja. Kaupungin miehet olivat tuoneet tarvittavat ainekset, joista asukkaat askartelivat itselleen saunakaverin. Kyllä oli taito vielä ysikymppiselläkin hyppysissä.

Työn lisäksi myös liikunta on maistunut. Lenkillä on oltu jo kahdesti tällä viikolla, reitti tosin on kilometrin lyhyempi kuin keväisin ja syksyisin, koska asuinalueiden liepeet on vaihdettu maalaismaisemiin. Kartanon pihapiirin halkova metsäinen tie, lainehtivat pellot ja joen ylitys takaavat levon, jos ei kropalle, niin silmälle ainakin.

Viime hölkkäkaudella maltoin pitää liikuntapäiväkirjaa tasan kymmenen viikkoa. Into lopahti rankkaan Kesäyön marssiin. Tänä vuonna on jo kahdestoista kirjaamisviikko menossa, joten tästä on hyvä jatkaa syksyyn asti. Päivät lyhenevät jo. Lomalla vihkoon ei liiemmin merkintöjä tullut, lenkki viikossa ja yksi liikunnaton viikko, mutta ilmeisesti juuri sopivasti lomalaiselle, koska nyt tuntuu, että virtaa riittää.

Töihin

Ostin Turusta Jääkaappirunous-magneettisarjan, jossa yli 500 sanaa ja sanan osaa inspiroitua ja kirjoitella omiaan. En ole vielä keksinyt, mihin säilöisin magneetit. Lyhyet sanat ja tavut ovat jääkaapin ovessa odottamassa oodeilua, mutta ihan koko satsilla en viitsisi ovea umpeen kirjoa, vaikka se tietysti olisi käytön kannalta järkevintä. Perjantaina ovi sai ytimekkään viestin viikonlopunviettoa tsemppaamaan.

loma loppuu
maanantai on kuolema
naura tyttö!
ironian vapauttava hiljaisuus

Kovin oli hiljaista juu. Lueskelin viikonloppuna vanhoja käsityö- ja puutarhalehtiä, joita karsin roimalla kädellä ”tuskin tätäkään ohjetta tarvitsen, tällä en ainakaan tee mitään, kierrätykseen vaan kaikki”. Tuli monta tyhjää lehtikoteloa. Joku kumma perkausprosessi muutoksen edellä, vanha pois ja tilaa uudelle. Aamukampa on jo käytössä, sellainen itse askarreltu pahvi, josta ensi töikseni karsin vapaapäivien piikit. Jäljelle jäi 24 työpäivää seuraavaan lomaan, jonka jälkeen viikon pesti ja sitten… ”que sera, sera.”

Aamulehdessä oli sopivasti juttu yleisestä maanantaibluesiksikin kutsutusta alkuviikon ahdistuksesta ja sen selättämisestä. Ensimmäinen neuvo oli vältellä ikäviä työkavereita. Eipä hätiä mitiä. Maalla on aina ollut hyvä yhteishenki, sitä paitsi kaikki työpisteen immeiset ovat tämän viikon lomalla, joten itsekseni kiukuttelen, jos kiukuttelen.

Päätin loiventaa arkeen paluuta illuusiolla vapaudesta eli pyöräilin töihin. Siinä sotkiessa kovalevy raksutti koko ajan, kahden asiakkaan asioitakin tuli puhelimitse hoidettua. Kun bluesin volyymi yltyi, huvitin itseäni kehittelemällä mitä älyttömimpiä viestejä televastaajaan ja kuvittelemalla, miten eri ihmiset niihin reagoisivat. Sisäisen sekamelskan keskellä noteerasin sentään kiurut, töyhtöhyypät ja muut terapeutit.

Lehti kehotti aloittamaan maanantaina kaikkein mukavimmasta tehtävästä ja olemaan ikuisuuksiin siirtämättä ikäviä töitä, tekemätön kun on aina vähintään stressi kertaa stressi. Otin neuvosta vaarin. Kivat hommat ensin ja sitten ikävien kimppuun, joita ensimmäisiä oli varsin runsaasti. Toimistopäiväksi meni sähköposteihin vastaamisineen ja päivityksineen. Ohjelmistot oli loman aikana vaihdettu uudempiin versioihin, mikä aiheutti omat kommervenkkinsä. Vanhat salasanat sentään toimivat paitsi, että olemalla fiksu ja vaihtamalla asiakastietokannan salasanan ennen lomaa siltä varalta, että tuo poissaolon aikana vanhenisi (ovat tietoturvasyistä nykyään lyhytikäisiä), olin tietysti unohtanut uutukaisen ja sain yrittää monen monta kertaa ennen kuin oikea versio muistilokeroista löytyi.

Vielä lehdessä neuvottiin lepäämään sunnuntai kunnolla ja tarvittaessa vaihtamaan työpaikkaa, mikäli maanantaiblues toistuisi jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan yllättävän siedettävä loman jälkeinen päivä.

Turuus

Puolisollani oli eilen työvelvoitteita Turussa ja niinpä minäkin päätin viettää päivän Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Asemalle saavuttaessa sataa tihutti. Kun kulta kiiruhti kokoustamaan syrjäkulmille, minä kipitin keskustaan. Matkalla poikkesin aamukahville ja jatkoin Wiklundille sateensuojakaupoille siitä huolimatta, että tihkusade oli loppunut. Ostin kompaktin sateen ehkäisimen ja hyvin tuo toimikin, koska päivän aikana ei enää kuuroja tullut.

Ensiksi suunnistin Wäinö Aaltosen museoon. Aulassa turistin toivotti tervetulleeksi Tampereen Hämeensillalta tuttu Suomen neito koko komeudessaan. Muuta Aaltosta ei museossa ollutkaan paitsi jokunen öljyvärimaalaus syrjäisessä käytävässä. Hyvä niin, sillä kuvanveistäjän kulmikas muotokieli ei ole koskaan ollut minun makuuni. Päänäyttely säväytti senkin edestä. Vesi - tunteita ja aistimuksia, valokuvien, videotaiteen ja muutaman installaation kokonaisuus 32 suomalaiselta, virolaiselta ja ruotsalaiselta nykytaiteilijalta. Pidin näkemästäni. Veden monimuotoisuutta, pinnalta ja pinnan alta, eri olomuotoja, pieniä ja suuria vesiä, uskomuksia, mytologiaa, hätähuutoa puhtaan veden puolesta, tunnelmia autuaista ahdistaviin väljästi ripustettuna tyylikkään avarassa luonnonvaloa hyödyntävässä museossa.

Museon kakkoskerroksessa on valokuvakeskus, jossa oli esillä kansainvälisen valokuvakilpailun voittajasatoa. Edvard Munch sanoi aikanaan, ettei valokuva voi koskaan vetää vertoja maalaukselle, koska taivaan ja helvetin kuvaaminen kameralla on sula mahdottomuus, eilisen jälkeen olin toista mieltä. Jotkut otokset olivat kuin suoraan helvetistä. Mustavalkoisuus tehosti vaikutelmaa, kurjuutta, slummeja, väkivaltaa, huumeita, ihmiskauppaa. Uh. Piti palata vielä vesinäyttelyn parhaimmiston pariin ja huuhdella ikävät mielikuvat.

Seuraavana kohteenani oli Puolalanmäki ja taidemuseo. Valokuvien ja modernin taiteen kiintiö taisi olla täynnä, koska en jaksanut innostua alakerran Veli Granön kirlianotoksista, suurjännitevalokuvista, joissa energia hehkuu mystisinä valokehinä. Ei isompia liikahduksia pääkopassa paitsi, että ”säteilevät” sormet toivat mieleen taijiharrastuksen. Yläkerrassa sitten saattoikin lumoutua Suomen kultakauden klassikoista, kermasta, kuten näyttelyn nimikin lupasi. Paljon tuttuja teoksia, mutta myös ennennäkemättömiä yllättäjiä. Vielä en ole äänestänyt suosikkiani. Museon pihalla liihottavat Jussi Mäntysen Joutsenet.


Kulttuuripläjäyksen jälkeen oli nälkä. Taidemuseon kahvilassa, missä vanhemmat rouvashenkilöt nauttivat kuohuviinejään, olisi saanut myös lounasta, mutta koska olin jo kotona Turun ravintolatarjontaa tutkiessani päättänyt testata Samppalinnan kalapitoisen kesäbuffetin, laskeuduin takaisin jokirantaan ja kipusin pitsihuvilaan. Monipuolisen merellisen lounaan kruunasi lasillinen reilunkaupan valkoviiniä.


Ehdin tehdä vielä muutamia näyteikkunaostoksia antiikki- ja sisustuskauppojen liepeillä, kunnes oli aika hypätä Kakolan bussiin. Opastettuja K-15 retkiä maankuululle vankila-alueelle järjestetään nyt viimeistä kesää, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Kieltämättä vaikuttava ja jyhkeän monumentaalinen rakennuskokonaisuus. Sisällä homeen, virtsan ja tupakan pinttyneessä hajussa eritteiden kirjomia sellejä kierrellessä tosin ajattelin, että kaikesta sitä maksaakin.


Paikka on ollut tyhjillään lähes neljä vuotta, mikä näkyi rähjäisyytenä ja antoi ehkä liiankin lohduttoman kuvan vankilan arjesta. Toki elämä kiven sisällä on ollut ankeaa, sellit ahtaita ja osin alkeellisia, mutta siivouksesta on kuitenkin säännöllisesti huolehdittu. Oppaan puheessa vilahtelivat Haapojat, Markkaset, Siltavuoret ja kumppanit sellinumeroiden tarkkuudella, samoin uskalikkojen pakoreitit sun muut täsmätiedot.


Kierros veti turistiporukan hiljaiseksi. Ylimmän kerroksen musiikkihuoneessa, vankien harrastustilassa hulppeita maisemia katsellessa tunnelma sentään vapautui. Alueen rakennukset ovat myytävänä ja kauppakin käynyt. Kuulemma halvalla lähtee, jos kuka nyt vaikka vankimielisairaalarakennuksen omakseen haluaa. Tarvittavat kaavamuutokset on tehty ja hyväksytty. Työnimi Uusi Kakola voi tulevaisuudessa pitää sisällään esimerkiksi hotellin, hoivakodin ja lukemattomat määrät asuntoja. Vain mielikuvitus on rajana. Kirkkokin alueelta löytyy.


Kun reissu oli heitetty, kulta oli pysäkillä vastassa ja matka jatkui Tuomiokirkkoon, jonne veti Viimeinen ehtoollinen-näyttely. Luvassa muutamia nykytaiteen tulkintoja aiheen kuuluisimmasta versiosta, Leonardo da Vincin seinämaalauksesta. Taiteilijoina Andy Warhol, Francine LeClercq ja Pauno Pohjolainen.

Vasta kirkossa tajusin, mikä aamupäivän museokierroksesta teki kaikessa erinomaisuudessaankin niin pliisun, kullan hauskat kommentit puuttuivat. Warholin, poptaiteilijan ja Cambellin tomaattikeittotölkin luojan Viimeinen ehtoollinen -version äärellä hän näet pohdiskeli, että tomaattikeittoakos aterialla tarjottiinkin. Oma suloinen hassuni.


Kotimainen ja miksei ranskalainenkin nykytaide pesi mennen tullen amerikkalaisen popparin. Pohjolaisen hartsinen Jumalan Karitsa oli hieno, kun taas vastaavalla tekniikalla toteutettu valtava Kristuspää-reliefi oli, miten sen nyt sanoisi, hieman outo. Ranskattaren ehtoolliselle saattoi näyttelyvieraskin osallistua.

Markkinoilta museoon

En ole varmaan kahteenkymmeneen vuoteen käynyt markkinoilla, joten tänään silkkaa uteliaisuuttani päätin katsastaa paikallisen torin ja pääkadulle ulottuvan markkinatarjonnan. Samanlaista se oli kuin entivanhaan, pelejä, rihkamaa, vaatteita, käsitöitä, ruokaa, muutama paikallinen yhdistys ja yrittäjä sekä olutteltta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli kunnon helppoheikki ja hattarakoju, ei sillä, että olisin niitä hyödyntänyt, mutta nostalgiamielessä.

Rihkamakojujen äärellä tuli paha mieli, niin paljon krääsää, ja toisaalta suru myyjän puolesta ”voi kuinka pieninä palasina on leipäni maailmalla.” Vaan onhan se niinkin, että toreilu on monelle elämäntapa, jota ilman ei edes osaisi olla. Toinen paikka, missä alakulo toisinaan iskee on kirpputori. Tolkuttomat määrät hylättyä ja tarpeetonta tavaraa odottamassa ostajaansa, jota kenties ei tulekaan. Kirpputoreja ei tarvittaisi, jos ihmiset kuluttaisivat järkevästi ja ostaisivat vain tarpeeseen. No, tässä kohtaa saan mennä itseeni. Minäkin joudun muutaman vuoden välein vuokraamaan kirpputoripöydän, että saan turhat ostokset nurkista pois.

Markkinoiden ainoat potentiaaliset reppuun päätyjät olivat puolen litran mansikkarasia 3,5 euron hintaan ja viiden euron luomuruislimppu, mutta ostamatta jäivät, koska olin matkalla museolle.

Veturimuseolla juhlittiin näyttelykauden avajaisia puhein ja torvisoitoin, sipsein ja pommacein. Ja mikä oli juhliessa. Aurinko paistoi, tallissa oli helteestä huolimatta siedettävä ilmanala, paikat olivat tiptop ja näyttely ammattimaisesti rakennettu. Aiheena Veturimiesten matkassa.

Kotona avattiin grillauskausi. Folion sisällä kypsennetyt luomuperunat maistuivat mainiolta fetasalaatin ja luomuviinin kanssa.

Elämänlanka

Eilen oli pihailta. Puolisoni leikkasi nurmikon ja minä kitkin kukkamaita ja pensaiden alustoja, minkä kiukkuisilta hyttysiltä pystyin. Ja perattavaa totisesti riitti. Pari vuotta sitten, kun lehtikompostorin virkaa hoiti epämääräinen ja alati kasvava röykkiö piharakennuksen takana, tuo viehkeällä nimellään kosiskeleva kiusankappale ilmestyi kuin tyhjästä.

En tunnistanut kasvia sen alkaessa kauniin vihreänä suikertaa kompostikasan päällä. Koska tulokas levisi nopeasti ja valkokukkaisena suorastaan puhdisti maiseman, annoin sen pahaa aavistamatta jatkaa elämäänsä. Loppukesällä kasvin lonkerot ulottuivat jo orapihlaja-aitaan ja saivat oksat taipumaan. Ei taidakaan olla ihan harmiton kaveri tämä, tuumin, ja otin lajista selvää. Elämänlanka, isokierto eli karhunköynnös yksi haitallisista vieraslajeista, jotka tilaisuuden tullen valtaavat alaa ja tukahduttavat muut lajit alleen.

Kompostiröykkiö päätyi viime kesänä siirtolavalle ja paikalle rakennettiin kunnon lautakehikko pitämään kaikenkirjavat puutarhajätteet aisoissa ja edistämään maatumista. Se oli sen elämänlangan taru, uskoin, vaan toisin kävi. Ulkorakennuksen takana suikertaa taas ja ihan raja-aidan vieressä. Yritin kitkeä versot juuria myöten ja viskasin kaivetut lämpökompostorin 60 asteen kuumuuteen tuhoutumaan. Olisi kai pitänyt polttaa, kuten netin keskustelupalstoilla neuvotaan, ja samaan hengenvetoon kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettei pahamaineisen nujertamiseen auta kitkemiset eikä roundupit. Yyh.

Näitä villisti leviäviä, syrjäyttäviä karkulaisia riittää. Lupiini on tuttu samoin jättiputki, mutta että haitallisia vieraslajeja on peräti 157 ja tarkkailtaviakin tai paikallisesti haitallisia 126. Suurin osa lajeista on toki viruksia ja sieniä, ja eläinmaailmakin saanut omansa joukkoon, hyönteisiä sun muita nilviäisiä ritirimpsuin sekä muutama kala ja nisäkäs, mutta kasvejakin kolmisenkymmentä per kategoria.

Hellettä

Juttelin äidin kanssa entisaikojen matonkudetalkoista ja yllätys oli suuri, kun kuulin, ettei heillä kuteita itse leikattu. Sen tiesin, että maaseudulla oli talosta taloon kiertäviä pyykkäreitä, pitokokkeja ja muita taitajia, mutta että matonkuteiden leikkaajakin. En huomannut kysyä, mitä pyykin tai ruoan kanssa touhuajille maksettiin, kuteiden tekijälle riitti ylläpito ja talvisin katto pään päälle. Matot sentään kudottiin itse, tosin oli kylissä kutojiakin, jotka kotonaan paukuttivat talojen kuteet matoiksi.

On kuuma. Paljon ei viitsi eväänsä heilauttaa. Istutukset täytyy toki kastella päivittäin - vesi on tynnyreissä jo uhkaavan vähissä - ja kaupassa käydä, mikä hoituu mukavasti pyöräillen, mutta muuten toiminta tapahtuu pääosin sisällä. Hullu, sanoisi joku. No, minä nyt satun kavahtamaan aurinkoa ja hellettä. Vaikka itsensä grillaaminen ei ole edes terveellistä, joskus toivoisin saavani terveen rusketuksen, vaan ei. Kasvot toki päivettyvät ja käsivarret hieman, mutta kintut ja muu kroppa ovat kuin kalkkilaivan kapteenilla, vaikka työkseen auringossa makoilisi. Siispä en makoile.

Sisällä on mukavan viileää tai siis sopivaa, vaikkei edes ilmalämpöpumppu ole toiminnassa. Jäähdytys hoituu päivisin energiarullaverhoilla, jotka heijastavat lämmön pois - verhot ovat pahimman räkityksen ajan kiinni - ja öisin avataan kaikki ikkunaluukut, jotta viileämpi ilma pääsee virtaamaan sisälle. Mutta kissakavereita käy sääliksi. Raasut loikoilevat pitkin pituuttaan kuin kuolleet, ainoana elonmerkkinä tiheästi kohoileva kylki. Avuksi on tarjottu raikasta vettä ja yöllistä ulkoilua.

Perinteistä modernisti

Helleaalto. Tuoksu ja tuntu kuin lapsuuden kesinä, jolloin aika kului rattoisasti mummulassa. Heinäpelto seipäineen ja työn touhuineen on jäänyt elävästi mieleen. Mitäpä viiden vanha pikkutyttö olisi pellolla auringon paahteessa paarmojen ja pistelevän heinän armoilla tehnyt, mutta mukaan halusin, kun mummu lähti viemään juotavaa väelle. Heinä haisi ja pöllysi. Miehillä oli hassut kangasnenäliinasta solmitut hatut päässä, naisilla niskaan sidotut huivit, ja kotikalja teki kauppansa. Juomaa löytyi tiinuittain ”laskettavasta”, keittiön vieressä olevasta kellarimaisesta huoneesta, jonne - siitäkö nimikin - laskeuduttiin muutama askelma. Vaikka tuossa aikansa kylmiössä oli kaikenlaista hyvää, en koskaan mennyt sinne omin päin, sen verran kolkolta paikka tuntui.

Kun heinäpellolla oli käyty, alkoi talkooväen ruokailun valmistelu. Minä katselin mummun ja enon vaimon, vanhan ja nuoren emännän kiireisiä keittiöpuuhia. Aurinko sai pitkien mattojen iloisen kirjavat raidat tanssimaan. Väriviirut oli loihdittu vanhoista loppuun käytetyistä vaatteista, jotka työlään leikkuurupeaman jälkeen oli kutoja varmasti lämmin muistojen virta sydämessään sommitellut mattoon.



Eilen siivoilin keittiön kaappeja ja löysin paketin kotikaljauutetta. Helteen ja muistojen innoittamana päätin liittyä sukupolvien ketjuun ja tehdä perinteistä janojuomaa. Nykyään se on helppoa, niin helppoa, että toimeen voisi tarttua useamminkin, lisätään vain vesi ja sokeri, odotetaan vuorokausi, pullotetaan, jäähdytetään ja juodaan.

Toiseksi perinnepuuhaksi kehkeytyi matonkuteiden leikkuu. Kudontalehden vinkistä hankin keväällä tilkkutyövälineet vain ja ainoastaan matonkuteiden tekoa varten. Suuri alusta ja jämäkkä leikkuri toimivat juuri niin hyvin kuin kauppias lupasi. Nelinkertainenkin kangas meni siististi suikaleiksi ja viivaimen avulla sai täydellisen tasalaatuista kaksi ja puoli senttistä kudetta.


Valitsin helpoimman tien eli leikkelin kuteet langansuuntaisesti. Matossa kangassuikaleen langansuunnalla ei ole niin väliä, mutta kapeaa poppanakudetta tehdessä täytynee leikata vinoon. Ehkä kokeilen tekniikkaa ensi kerralla, lakanoita nimittäin riittää, ja vanhoja trikoovaatteita, joiden leikkuu onkin sitten haastavampi juttu. Yhdestä pussilakanasta ja kuudesta tyynyliinasta tuli kaksitoista kerää eli noin 1,4 kg matonkudetta. Työ joutui, saksilla en olisi ikinä edes ryhtynyt moiseen eli leikkuusetti on ehdottomasti hintansa väärtti.

Vihreää

Potagerin alkuperäisasukkaat kullero, valkohattu, kaksi punahattua sekä ruohosipuli ja mäkimeirami saivat tänään seurakseen kaksi matalaa vadelmaa, kolme maissia, auringonkukkia, kehäkukkia, mirrinminttua, viinisuolaheinän, pensaspavun sekä punaisia ja keltaisia istukassipuleita. Mullan alle piilotettiin myös tilliä, hernettä, porkkanaa, punajuurta, retiisiä, vihreää ja punaista lehtisalaattia sekä rukolaa.


Kylvörivien välissä on erilaisia lauta- ja muoviviritelmiä, koska kissat käyvät mielellään tarpeillaan kuohkeassa mullassa ja ruopivat siemenet ja pienet taimet helposti hujan hajan. Viime vuoden sipulisato jäi olemattomaksi juuri kissojen ruopsuttelun takia, tänä vuonna kato voi käydä myöhäisen istutusajankohdan vuoksi.

Reilun seitsemän neliön kasvimaahan mahtuu hyvin koko vihervalikoima. Kohopenkki mahdollistaa tavallista tiheämmät istutusvälit ja ytyä riittää läpi kesän. Lannoitus hoidetaan luomuna eli kompostia ja kanankakkaa perusmuokkauksen yhteydessä sekä kesemmällä ruohosilppua katteeksi. Riittävä kastelu tietysti koko touhun a ja o.

Myös pieni seinänvieruskasvihuone sai asukit. Kasvusäkkiin päätyi kolme tomaatin tainta, joista yksi keltainen päärynätomaatti, sekä rukkuihin paprika ja kaksi kasvihuonekurkkua. Nyt sitten vain odottamaan kesän etenemistä ja satoa. Ainakin lämmintä on luvattu.

Harmaata

Viikko siinä näemmä menee ennen kuin töistä toipuu lomailukuntoon. Eilinen oli vielä täysfloppi ajatusten hapuillessa menneisiin ja tuleviin työtehtäviin, pyjamapäivä, joka kului ankeana sohvalla lojuen. Illalla otin itseäni niskasta kiinni, haudutin kannullisen vihreää teetä ja painuin inspiroitumaan kellarikerroksen työtilaan, jossa kangaspuut ja maalausteline kaikkine tykötarpeineen ilahtuivat jälleennäkemisestä. Ne tosin saivat jäädä rauhaan, kun löin kaksi naulaa katselukorkeudelle seinään oikeammin listoihin ja viritin naulojen väliin narun, johon ripustelin pyykkipojilla voimauttavia aforismikortteja. Narulle voi jatkossa ripustella osuvia valokuvia, luonnoksia, lehtileikkeitä, mitä nyt mieleen juolahtaa, erottuvat kivasti valkoisesta tiiliseinästä.

Keskiviikkona ikkunan alla mörisi iso auto ja tempaisi hiabilla viisi ja puoli tonnia kesäkivaa pihalle, kuusi kollia liuskekivilaattaa ja kolli jykevää muurikiveä. Tänään sitten alkoi työstöurakka, kun yhdistetty kasvi- ja kukkamaa niin kutsuttu potager sai kunnon kivireunuksen ympärilleen. Alkuvuosina reunuksen virkaa toimittivat varastosta löytyneet tiilet, jotka talvisin harmittavasti murenivat ja jotka muutama vuosi sitten katsottiin parhaaksi korvata puureunuksella. Metallilangalla toisiinsa sidotuista puupalikoista koostuva matala aita istui hyvin kaareviinkin muotoihin, mutta lahosi juuresta nopeasti ja alkoi ikävästi kallistella. Oriveden musta syrjäytti rumiluksen.

Varustauduin pihatöihin kerrankin asiallisesti myös aurinkovoiteella, suojakertoimet kun kotioloissa tahtovat unohtua. Nahka ei palanut punaiseksi, mutta harmaa kivipöly liimautui ihoon senkin edestä. Jynssääminen kävi työstä. Itse kivityö sen sijaan oli mukavaa. Homma tosin vaikeutui loppua kohti, koska parhaat palat tuli käytettyä ensin ja lopuista hieman epäsäännöllisistä ei tasaista jälkeä syntynyt kuin yrityksen ja erehdyksen kautta. Mutta valmista tuli. Huomenna on istutusten vuoro.

Lomamietteitä

Olen päättänyt lomalla olla stressaamatta mistään tekemisestä ja sopinut itseni kanssa, että sängyn petaaminen riittää puhteeksi. Tiistai menikin sopimuksen mukaan eli mitään näkyvää en saanut aikaiseksi sen sijaan päiväunet kahteen otteeseen.

Lomaherätys on seitsemältä kiitos kissaveljesten, jotka kaipaavat aamupalaa. Vihtori on pääpukari tassulla kasvoihin läpsimisineen Viljamin tyytyessä mekastamaan alakerrassa. Eilen maukujat viihtyivät ulkona niin hyvin, etteivät tulleet sisälle puolisoni lähtiessä töihin ja saatoin nukkua yhdeksään asti. Kun sitten myöhäisen aamupalan jälkeen kipusin yläkertaan suorittamaan petaustehtävää, otin imurin kokeeksi mukaan, koska poikkeavat rutiinit tunnetusti virkistävät, ja niin vain kävi, että päivän aikana tuli imuroitua koko huusholli. Sopimus siis toimii. Kun rima on tarpeeksi matalalla, omatunto ei laiskamadon iskiessä kolkuta ja toisaalta pienikin puuha, vaikkapa vain yhden huoneen imuroiminen, palkitsee ja ruokkii seuraavaan puuhaan ryhtymistä.


Tänään toimeen tuli tartuttua tarmolla. Koska pihamme pienehkö perunamaa ja kasvimaa riittävät mainiosti fiilistelypuutarhureiden tarpeisiin, ei laajaa nurmialuetta ole koskaan katsottu tarpeelliseksi myllätä hyötykäyttöön, vaan lisäsato on kasvatettu ruukuissa ja laatikoissa. Leppoisan istutuspäivän jälkeen astioista löytyy persiljaa, lippiaa, timjamia, chiliä, tomaattia, pensaspapua, ruusupapua, mansikkaa ja kesäkurpitsaa kesäkukkien silmäniloa unohtamatta.