Kotikylän kuntorata on viikolla ollut pettymys. Ensin latu-uran pinta on jyrsitty varvuille ja kiville, sitten vahinkoa on yritetty paikata metsästä kolatulla lumella. Pehmeä, muhkurainen ja olematon latu kolmasosan lenkistä ei tänään innostanut, vaan ajelimme jälleen kuntarajan toiselle puolelle. Tarkoitus oli samalla testata uusia, viime kevään aleista ostettuja suksia ja monoja. Luistoa ja pitoa löytyi, joskin ensituntuma oli kankea. Tuntui kuin monon pohja ei olisi taipunut lainkaan ja suksetkin olivat tiukoissa mutkissa kömpelöt. Kierros kierrokselta meno parani, ainoastaan kantapäät joutuivat koville, kuten uusissa urheilukengissä usein, vaan hiertymittä selvisin kiitos teippauksen. Mainio suksipaketti, joka varmasti paranee käytössä.
Alkuviikon huonoilla laduilla harmin puhina tasaantui, kun ajattelin, että jonkinlainen latu sentään. Toista se olisi umpihangessa lykkiä. Vai olisiko? Tosinainen kai hiihtäisi Lapin selkosilla ahkio perässään, leiriytyisi, milloin huvittaa, ja jatkaisi, minne huvittaa. ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa vain on umpihanki.” Aaro Hellaakoski.
Minä viihdyn parhaiten valmiissa urissa niin ladulla kuin elämässä. Pidän rutiineista, ja tarvitsen niitä. Lapsena olin pettynyt, jos opettaja yllättäen ilmoitti iltapäiväretkestä, mieluummin olisin ollut koulussa koko päivän. Rutiinit tuovat turvaa ja se, että tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaan kun elämä ei mene niin. Vanhemmiten yllätyksistä ja äkkilähdöistä on oppinut pitämään. Ne ovat elämän suola.
Tänään oli turvallista olla elokuvissa, kun tiesi mitä reilun kolmen tunnin aikana tulee osapuilleen tapahtumaan. Aika meni nopeasti. Tarinana Täällä Pohjantähden alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti