Kulttuuria ruumiilla ja ilman

Eilisilta venähti pikkutunneille Vantaalla Kesäyön marssissa. Kaikille avoin kansainvälinen kävelytapahtuma oli tällä kertaa yksipäiväinen ja uutuutena itsensä saattoi haastaa myös 40 km matkalla. Mekin otimme haasteen vastaan. Ensimmäistä kertaa tapahtuman historiassa - marssi oli kolmastoista laatuaan - satoi. Matkan varrella tavattu komea etana lupasi poutaa ja lupauksen mukaan sade välillä hellittikin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Ei auttanut teippaus eikä sukkien vaihto, kun märät maihinnousukengät, jotka valitsin heti kastuvien lenkkarien sijaan, hiersivät mojovat rakot päkiöihin ja toiseen kantapäähän. Hiertymien seurauksena askellus vääjäämättä muuttui ja aiheutti mitä kummallisimpia kiputiloja lihaksiin ja niveliin, mutta maaliin päästiin.

Marssijat eivät olleet illan ainoita ontujia. Ensimmäistä kertaa tapahtuman historiassa myös järjestely ontui. Sadekeli aiheutti omat vastuksensa kuten reitin merkitsemiseen käytetyn kalkkiviivan huuhtoutumisen, ja liian moni marssija käveli harhaan. Harha-askelten jälkeen olisi toivonut edes huollon pelaavan, mutta tankkauspisteet ensimmäistä lukuun ottamatta olivat hätäisesti kyhättyjä ja köyhiä tarjoiluiltaan. Reitin kolmas taukopaikka 15 kilometrin kohdalla ohitettiin kuivin suin, koska huoltojoukkoja vasta tuotiin paikalle. Palvelu oli toki kaikkialla ystävällistä, mikä kevensi askelta sekin.

Tänään sai ruumis ansaitusti levätä, kun suuntasimme Veturimuseolle rautateiden puistoalueista kertovan näyttelyn avajaisiin. Ohjelmassa oli puheita, haitarimusiikkia ja rautatieomenapuun istutus. Valkean kuulaan valepuvussakin esiintynyt taimi oli kotoisin tuhansien omenapuiden Lohjalta. Toivottavasti juurtuu hyvin uuden kotiseutunsa multiin. Ja mikä ettei. Toissa syksynä istutettiin omalle pihalle samanlainen, joka ainakin kevään kukkimisinnosta päätellen viihtyy hyvin. Niin tai näin, omenapuu kannattaa istuttaa, vaikka maailmanloppu kolkuttaisi ovella.