Mieli sinne lakkaamatta palaa

Tuli sitten Lapin lomakin pidettyä. Syksyinen viikko Ylläksen maisemissa ruokki sekä kauneuden että levon kaipuuta, etenkin kun ensimmäisen lomapäivän jälkeen päätin jättää sähköisten viestimien kanssa vehtaamisen. Ruska oli vasta tekeytymässä, mutta parani päivä päivältä saaden vähitellen koko tunturimaan liekehtimään. Patikoiminen luonnon väripaletilla oli yhtä juhlaa. Päivämatkat vaihtelivat muutamasta kilometristä kahteenkymmeneen.


Auto oli reissussa mukana, joten kokemuspiiriä laajennettiin ajelemalla ”Tosilapin” puolelle, kuten matkailuesitteet asian ilmaisevat, Enontekiön Hettaan. Lappalaisten keskustaajama vaikutti hiljaiselta ja surumieliseltä. Luontokeskuksesta mukaan napatusta paikallislehdestä luimme, miten monet myttyyn menneet hankkeet ovat saaneet paikalliset asukkaat välinpitämättömiksi, eikä alueen elvytysyrityksiin enää uskota. Onneksi joku uskoo. Paluumatkalla oli pakko poiketa hörppäämään legendaariset 50 sentin munkkikahvit.

Minä saattaisin viihtyä Lapissa noin niin kuin elämässä ja asumassa. Verkkainen elämisen rytmi, hiljaisuus ja liki luontoa oleminen saisi temperamenttini soimaan. Eli? Hiljainen rauhaa rakastava realisti aavistuksen alakuloisin sävyin, jolla silmää ja korvaa kauneudelle, mutta myös huumorin pilkkeelle, olisi Lapissa kuin kotonaan.


Leikittelin ajatuksella sen verran perusteellisesti, että kävin työvoimahallinnon verkkosivuilla katsastamassa alueen avoimet työpaikat. Siivoustyötä, kuten arvelinkin, mutta ihan mukiinmenevää. ”Tuuhniin tunthuriin! Työtehtävhiin opastethaan eikä meilä nyt ole sen kummempia vaatimuksia tutkinnoitten ja semmosten suhtheen muuta ko että oikealla asentheela ja yhteistyökykysellä luontheela pärjää pitkäle.” Vielä kun kullalle keksisi sopivaa työtä pohjoisesta. Pitää sitä realistillakin hulluja unelmia olla!

Jos ei olemaan, niin käymään edes. Hiihtolomareissu on jo varattu ja junaliput VR:n verkkokaupasta ostettu, joskin tikettien kelpoisuus on syytä varmistaa kiitos lippu-uudistushäslingin.