”Mikä sinua kantaa?” Kaarina Maununtytär kysyy ja katsoo kohti. Hän on löytänyt vastauksen. Ilmeessä helpotus ja tuska eivät anna sijaa toisilleen. Vielä muutama hiipuva tahti, kuin viimeiset henkäykset, ja ooppera on päättynyt. Valtaisat suosionosoitukset täyttävät hallin. Yleisö nousee ja taputtaa seisaaltaan. Turun kulttuurijuhlavuoden huipentuma Eerik XIV on koettu.
Harmittelen kullalle, miksei kouluaikana käytetty opetusmetodina näytelmiä, oopperoita tai elokuvia, jotka olisivat olleet omiaan herättämään kiinnostuksen aiheeseen kuin aiheeseen. Minä olin lukiossa sellainen jääräpää, että paneuduin vain mieliaineisiin ja vetelin muista vitosia ja kutosia, kuten nyt historiastakin.
Neljännesvuosisadan kuluttua kulttuuripitoisen pikkujouluviikonlopun jälkeen kiinnostun historiatuntien tylsyttäjistä. Keitä olivat Sturet, mikä oli isä Vaasa miehiään, veljeilikö Eerik tsaarin kanssa, entä muu veljessarja, mikä oli heidän kohtalonsa, miten Eerikin avioliittoaikeet kuningatar Elisabetin kanssa olisivat toteutuessaan muuttaneet maailmaa. Ja kulta historian eksperttinä selittää. Täydennämme niin suloisesti toisiamme tässäkin asiassa.
Sanotaan, että taiteen tehtävä on liikauttaa syvimpiä tuntojamme. Reilu kolmetuntinen musiikkitaideteos onnistui siinä loistavasti. Kohtaus, missä Eerik vankeuden riuduttamana vaikertaa yksinäisyyttään oli riipaiseva ja herätti myötätunnon mieletöntä hallitsijaa kohtaan. Jokainen on itse vastuussa valinnoistaan ja teoistaan siis pohjimmiltaan yksin.
Oopperan loppu säilyy mielessä pitkään. Mikä meitä ajan virrassa kantaa? Mikä minua kantaa? Siinä pohdittavaa adventuksen pimeyteen.
Kuvia oopperasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti