Putki poikki

Viikot vilistävät kuin luotijuna. Tunnit loppuvat kesken juuri silloin, kun voisi siirtyä velvoitteista omiin juttuihin, tai jos eivät lopu niin on muuten veto pois. Siksi pitkä viikonloppu Turussa oli enemmän kuin tervetullut. Varsinainen syy kaupungissa oloomme oli Pienoisrautatiepäivät, mutta muunlaista kulttuuriakin yritimme lomaseemme mahduttaa. Lähdimme matkaan perjantaina puoliltapäivin, minulla kun oli vapaapäivä ja puolisonikin saattoi typistää työpäivästään, siispä jo junassa laadimme tarkemmat ajanvietesuunnittelemat.

Mennäkö elokuviin, teatteriin vai konserttiin? Elokuvailta jäi ensimmäisenä pois laskuista, koska samat filmit voi katsoa kotikulmillakin. Teatteri tarjosi Kakola-rockmusikaalia ja Turun filharmoninen orkesteri venäläisiä ja tanskalaisia säveliä. Ajattelimme, että syksy on tarpeeksi pimeää aikaa ilman raskaita soundeja ja vankiladraamaakin, joten valitsimme konsertin.

Turun 1950-luvulla rakennettu konserttitalo on sympaattinen paikka, aikansa lapsi, mutta toimiva ja esteettömyydessään esimerkillinen. Peruslippu kaupunginorkesterin esitykseen oli kaksi euroa halvempi kuin Tampereella, mutta narikasta ja käsiohjelmasta joutui maksamaan. Konserttietikettikin erosi joiltain osin Tampereen vastaavasta. Esimerkiksi alkuaplodit annettiin myös lavalle omaan tahtiinsa saapuville soittajille eikä vain konserttimestarille, kapellimestarille ja solistille. Mikäs siinä, suosiota sopii osoittaa, tosin viimeisille saapujille taputukset olivat jo nolosti hiipuneet. Yleisön joukossa oli paljon lapsia ja nuoria, mihin varmasti vaikutti viimehetken halpa opiskelijahinta: konserttiin kolmella eurolla! Kaikki illan teokset olivat minulle uusia tuttavuuksia, Prokofjevia, Nielseniä ja Sostakovitsia, mutta sen verran oivallisia, että olisin valmis kuulemaan ne uudestaan. 

Viikonlopun muu ohjelma koostui pääosin Pienoisrautatiepäivistä ja peeärrästä Veturimuseon osastolla, tosin lauantaina häippäsin reiluksi kahdeksi tunniksi shoppailemaan ja sunnuntaina viivähdin kullan kanssa messun verran kansallispyhäkössä. Ostosreissu tuli halvaksi, antiikkiliike, jonka ikkunassa olin bongannut vanhan lasitölkin (mainio sipulien säilytykseen), oli kiinni, ja Nanson outletistäkin löytyi vain syksyiset sukkikset. Kirkkoreissu sen sijaan antoi enemmän kuin otti. Holveissa kaikui taivaallisesti niin ihmisääni kuin urkumusiikki saaden sielun kielet värähtelemään, sen sijaan puheista en jaksanut perustaa. Käyttävät muuten eri messusävelmäsarjaa kuin meilläpäin. Katsoin parhaaksi olla hiljaa, koska en viitsinyt kaivaa nuotteja virsikirjan liiteosasta ja ilman laulaminen olisi ollut silkkaa hakuammuntaa. Kertaamisen paikka. 

Viikonloppu oli kaikella tapaa onnistunut. Mikäs on hyvän talkooporukan kanssa heiluessa. Kun vielä virallisten kuvioiden jälkeen yhdessäoloa jatkettiin kera syömisen ja juomisen, rentoutuminen oli taattu. Vaikka osastomme anti koostui lähes yksinomaan myytävistä kirjoista ja valkokankaalle heijastetusta valokuvakoosteesta oikeiden veturien kanssa touhuamisesta, monella seuratoverilla on kotona oma pienoisratansa. Ja jälleen yksi koki herätyksen. Eikö mitä, siinä alkoi omatkin sormet syyhytä. Heti kotiin päästyä ei auttanut kuin mennä nettiin ja uppoutua pienoisrautateiden maailmaan. N-mittakaava on näppärä pienuutensa vuoksi, rata mahtuu vaikka matkalaukkuun, joskin koko lisää myös vaikeusastetta, toinen huono puoli on valmiin kotimaisen kaluston puuttuminen. Mikään alppiratasysteemi ei innosta ja ulkomainen kalusto istuu tökerösti suomalaiseen maisemaan, paitsi jos lähtee kehittelemään liikkuvaa pienoismaailmaa puhtaasti fantasiapohjalta. No juu, haaveilla aina sopii, kunhan ensin saisi vanhatkin harrastuksensa elvytettyä.