Taide-elämyksiä

Sateista syksyä on elähdyttänyt muutama vertaansa vailla oleva taide-elämys. Syyskuun viimeisenä lauantaina puolisoni viettäessä päivää turvallisuusmessuilla Lahdessa, minä matkustin Helsinkiin. Kun putkahdin aseman ovesta kaupungin puolelle ja suuntasin askeleeni kohti Ateneumia, jouduin toteamaan, etten ollut ainoa, joka mieli Schjerfbeckin maalauksia katsomaan. Valtaisa jono kiemurteli Makkaratalolle asti. Marssin jonon hännille lähes liikuttuneena. Tietäisipä Helene, miten ihmiset kilvan jonottavat hänen näyttelyynsä. Ja jostain nousi varmuus: hän tietää, tiesi jo eläessään luovansa suurta ja ainutkertaista. "Viisas ja määrätietoinen" kirjoitti Edelfelt nuoresta lahjakkuudesta. Kuitenkin myytti kärsivästä, väärin ymmärretystä ja mieskollegoiden varjoon jääneestä taiteilijasta elää sitkeässä. Toki elämä kolhi, oli lonkkavamma ja muuta sairautta, pettymyksiä ihmissuhteissa ja luomisen tuskaa. Vetäytyminen julkisuudesta oli omiaan lisäämään mielikuvaa hauraasta taiteilijasielusta. Hauras, mutta vahva. Schjerfbeck tiesi lahjansa, uppoutui taiteen tekemiseen ja omintakeisen, tänä päivänä satojatuhansia ihmisiä taulujensa äärelle liikuttavan, tyylinsä hiomiseen. Luominen on silkkaa työtä, "kuvat kehittyvät kuvista", mikä näkyi näyttelyssäkin, kymmeniä malleja ja satoja luonnoksia sekä kopioita ja tulkintoja maailman taiteen mestariteoksista. Upea näyttely, joka on esillä vielä tämän viikon.

Helene Schjerfbeck: Hopeataustainen omakuva, 1915.

Ihmispaljouden ja sykähdyttävien maalausten jälkeen marssin musiikkitalon rauhaan, söin keittolounaan ja tutkin levykaupan antimia. Tallis Scholarsin levy ilmaisi halunsa tulla kokoelmiini, mutta vaiensin sen kutsun ja jatkoin matkaani MP-myymälään, josta ostin ”taistelijan jalkineet”. Kotona kullan kanssa naureskeltiin moiselle nimelle. Ilmeisesti laatu ei enää myy, koska Sievin valmistamat armeijan maihinnousukengät ovat saaneet testosteronia tihkuvan markkinointisilauksen.

Tuoreempi taidepläjäys on viime perjantailta, kun viikonloppu polkaistiin käyntiin Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmisto oli varsin mielenkiintoinen. Soitannon kulkua en tänne kirjaa, koska kulta selostaa sen tyhjentävästi blogissaan. Jos oli tavanomaisesta poikkeavaa musisointia niin toki perussinfonian ystävätkin saivat nautiskella muutaman osan verran. Vanhemmiten huomaan kaipaavani särmää myös klassiseen musiikkiin, populaaripuolella se on aina ollut selviö, tosin riittävän vanha musiikki kelpaa sellaisenaan ja on sekin mielimusiikkiani, selkeää, puhdasta ja yksinkertaista. Mitään atonaalista sekamelskaa en ole vielä uskaltautunut livenä kuuntelemaan. Joskos siinä menisi raja? Riitasointujakin kuuntelee, kunhan sävellajista on edes hetkittäin tuntuma.