Syksy on käynnistynyt liikuntarintamalla olosuhteisiin nähden hyvin. Vaikka hämärät illat, tuikkujen lepatus ja takkatulen hehku kutsuvat työpäivän jälkeen lähes seireenimäisesti sohvaelämään, ulkona on hengästytty kolmesti viikossa. Raikas ilma on lenkkeilijän kaveri, askel voi painaa, mutta henki kulkee kevyesti.
Olisi hyvä jos töissäkin henki noin niin kuin kuvainnollisesti kulkisi, mutta aikamoista koohotusta on välillä ollut. On päiviä, jolloin on juostava ehtiäkseen, takkuilevia tietokoneohjelmia ja yllättäviä aikataulujen muutoksia. Selviytymisstrategiani itsehoitoineen on kuitenkin pitänyt paitsi ruokailujen suhteen. Aamiainen tai lounas jää liian usein väliin, ei kuitenkaan samana päivänä, mikä positiivinen seikka sekin. Huomenna työmaalla on yhteinen aamupala, joten jos saan eväät aikaiseksi, olen jo lähellä tavoitetta syödä säännöllisin väliajoin.
Hoitopöydälle vai pitäisikö sanoa tuolille on hiljaisen kesän jälkeen päässyt myös kulttuurikunto. Toissa viikolla väristyksiä aiheutti Tampere Filharmonian konsertti huippuviulisteineen, viime viikolla paikallisen elokuvateatterin Le Havre. Eikä vain korville ja silmille vaan myös sielulle ja sydämelle. Iltaisin ulkoilun jälkeen sormeni ovat vaellelleet tietokoneen näppäimistön sijasta kirjan sivuilla. Ei mitään kultturellia, maailmankirjallisuuden klassikoita tai muita, vaan naisena olemisen perusteoksia, se kun nelkytjarisat on murrosikä tämäkin. Mutta mennä nujutaan.
Nelkytjarisat? Sinä? Nyt en kyllä usko!
VastaaPoista