Viikko vierähti mukavasti läheisen kansanopiston taiji-kurssilla. Eilen treenien tulokset huomasi vadelmapöheikössä, kun kävely hakkuuaukealla oli paljon jouhevampaa kuin viikko sitten. Ei rämpimistä ja horjahtelua vaan tasapainoista askellusta kuin kauriilla, vaikka itse sanonkin. Kolmekymmentä taijituntia, päivittäiset yksilöohjaustuokiot ja omat harjoitukset päälle olivat mitä parhainta lomaa ja oppi vuoden tauon jälkeen tuli ehdottomasti tarpeeseen. Kun vielä matka opistolle taitettiin joka päivä pyöräillen ja syötiin terveellisesti valmiista pöydästä niin jo vain olo priskaantui.
Minun pitäisi enemmän uskaltaa heittäytyä liikkeen virran vietäväksi eikä vain tunnollisesti suorittaa taijia. Varteenotettava neuvo elämässäkin: lakata suorittamasta, hypätä vain kelkkaan ja antaa mennä levollisesti ja paineetta. Kun on oppinut tekemään muodon eli taijin 24 askeleen alati muuttuvan liikesarjan levollisen rentoutuneena, tyyneys siirtyy lopulta kaikkeen muuhun muuttuvaan eli koko elämään. Ainoa varma asia elämässähän on muutos. Ja kuolema. Tuohon taijin ihanteeseen on vielä valovuosia matkaa, mutta on sentään aina mihin palata, levolliseen olemisen ja aistimisen tilaan. Olla tässä ja nyt itsensä keskellä kotona. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, kun opetellaan olemaan. Sääli, ettei lähiseudulla ole harrastusryhmää, jossa lempisisälajia voisi jatkaa syksyllä, omatoiminen treenaaminen kun herkästi lopahtaa ja altistaa väärille tottumuksille.
Ja seuraavaksi pihauutisia. Kesäkurpitsakeittoa on keitelty litratolkulla ja kirsikat poimittu mehustettavaksi. Vanha kirsikkapuu antoi seitsemän litraa satoa. Vihtori-kissa tuli puun alle ja naukui hölmistyneenä ja vähän närkästyneenäkin, kiipesi sitten lukuisia kertoja katsomaan, mikä kumma ihmisiä puussa kiinnostaa. Ei tainnut ymmärtää puuhiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti