Ei ole häävi mustikkasato tämän seudun vakipaikoilla, vaikka julkisuudessa puhutaan keskimääräistä paremmasta mustikkavuodesta. Soittelin jopa entisen kuntarajan tuolle puolen, josko viime vuoden mustikkamaa olisi paikallaan, mutta vesiperä sielläkin. Missä marjoja on, ovat pieniä ja kuivia. No, viime vuosi olikin poikkeus ja opetti liian nopeaan ämpärin täyttymiseen. Toki mustikoita on nytkin, kun vain viitsii kierrellä ja kurkistella jo poimittujen varpujen alle, mutta hitaasti käy työ. Vaan haitanneeko tuo mitään. Onhan metsä.
Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.
Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti