Ukkosta

Että osaa muutos ottaa koville. Tai siis sen mahdollisuus ellei peräti uhka. Minä, rutiinien ja toiston, kaiken tutun ja totutun rakastaja, keikun uuden edellä kuin lastu laineilla. Juhannuksen jälkeen on ollut sellaista sisäistä kuohuntaa, että olen kyseenalaistanut jopa työkuntoni. Palveluammatissa ja etenkin kirkon hommissa on syytä pitää mölyt mahassa, vaikka kuinka tekisi mieli tiuskaista asiakkaalle ”mene kotios valittamaan". Jälkeenpäin sitten karmea morkkis, että edes ajatteli moista, saati tänne julki kirjoitteli. Noin hirveäkö oikeasti olen? Joskus sitä toivoisi, että tunteet tulisivat sordiinolla. Vaan kai se on naisen osa, että säännöllisin väliajoin mentaalinen paatti heiluu kuin merihädässä.

Työsuhteen piti päättymän elokuussa. Olin jo asennoitunut breikkiin ja olipa opiskelupaikkojakin tullut silmäiltyä, mutta sitten tuli mahdollisuus jatkoon tosin eri yksikössä. Ojasta allikkoon sano. Puhelimessa kieltäydyin moisesta kunniasta, mutta silmästä silmään olin ympäripuhuttavissa. No, puoli vuotta sinne tai tänne, sitä paitsi, mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Tämän päivän ilon aiheina olivat lupsakan enon 70-vuotisjuhlat ja ukkosen säestämä kauan kaivattu sade. Juhlapaikan terassilta yli vehreän peltomaiseman oli hieno seurata jyrähtelevän rintaman lähestymistä, joka toi tullessaan vilvoittavan tuulen ja sateen. Kotipuolessakin oli satanut, joten maa sai tyydytettyä janonsa ja tynnyreihinkin kertyi muutaman päivän kasteluvedet.

Ottakaamme oppia kissoista. Säännöistä ja sovinnaisuudesta viis, ruokapöytä on hyvä paikka ottaa torkut.