Pakastaa

On kirpeästä pakkassäästä jotain hyötyäkin, pakastin on helppo sulattaa, kun sisällön voi kantaa suursiivouksen ajaksi ulos. Sulatan jäät pienehkön arkkupakastimen seiniltä noin kerran vuodessa. Sähkölasku pienenee ja samalla on helppo tarkistaa pakastimen sisältö ja kirjanpito.


Vuosia sitten kyllästyin siihen, että koskaan ei voinut olla varma, mitä jääkirstusta löytyy ja kuinka paljon. Kun muutaman kerran mylläsi sisällön ylösalaisin jotain hakiessa ja sitä jotain ei sitten ollutkaan, asiaan halusi energian ja hermojen säästämiseksi keksiä ratkaisun.

Merkitsen rasioiden kanteen sisällön ja pakastusvuoden, ruoka-annoksiin ja muihin lyhytkiertoisiin päivämäärän tarkkuudella. Tiedot rustaan ruutupaperille, josta käy ilmi myös rasioiden koko ja lukumäärä. Idea on, että käytetyt viivataan yli. Jotta homma toimisi lista on pakastimen vieressä ilmoitustaululla samoin kynä.

Viikonloppulomanen

Joensuun reissu onnistui mainiosti. Perjantai oli vapaapäivä, joten saatoin lähteä matkaan jo puoliltapäivin. Pikajuna oli lähtiessä myöhässä 20 min ja loppua kohti aina enemmän, joten VR:n ystävällisellä avustuksella Pieksämäellä oli hypättävä kumipyörille lopputulemana 80 minuutin myöhästyminen. Ajattelin hakea korvausta, vaikkei viivästymisestä mitään haittaa ollut, mutta uteliaisuuttani, että toimiiko homma todella. Siitä joskus lisää.

Joensuussa kirjoittauduin hotelliin ja ehdin huilia reilut pari tuntia ennen kuin kipaisin kadun yli kultaa asemalle vastaan. Hänen junansa oli myöhässä puoli tuntia. Nälkä kurni, mutta päätettiin sinnitellä pikkupurtavan voimalla hotelliaamiaiseen. Notkuvat aamupalapöydät kannustavat jo sinällään hotelliyöpymiseen eikä nytkään tarvinnut pettyä, kruununa paikalliset luomuherkut. Kunnon tankkaus ja kaupungin kulttuurikirjon kimppuun.

Carelicumissa oli näytillä kuulut Ravennan mosaiikit kopioina, näyttely joka oli sysäys puolisoni ehdotukselle viettää viikonloppulomanen Itä-Suomessa. Hänen perusteellinen selvityksensä mosaiikeista löytyy täältä. Jossain näyttelytekstissä kehaistiin, miten kopiot ovat oikeastaan parempi tapa tutustua mosaiikkeihin, koska kaikki yksityiskohdat ovat silmien edessä toisin kuin katsellessa holvien korkeuksiin. Totta virkkoivat. Pienenpienten lasipalasten miljoonat värit ja valon taittuminen niissä oli ainutlaatuista nähdä.

Mosaiikkien ja Carelicumin perusnäyttelyn karjalaisuuspläjäyksen jälkeen suuntasimme taidemuseoon, joka hämmästytti monipuolisuudellaan. Entisen lyseon kerroksista löytyi vaikka mitä. Oli persialaista mattoa ja kiinalaista keramiikkaa, kaapin päällä istuskeli itse buddha, ja kaikki sulassa sovussa hyvällä maulla valitun suomalaisen nykytaiteen kanssa. Ja suomalainen kultakausi sitten. Lähes jokaiselta tuon ajan taiteilijalta jotain, sokerina pohjalla Edelfeltin salaperäinen ja eteerisen viehkeä Virginie.

Tumma valaistukseltaan hillitty huone kutsui rauhoittumaan ikonien maailmaan. Pääosin suomalaisten nykytaitajien maalaukset olivat teknisesti loistavia, mutta koska pyhän kuvan oikein ympäristö lienee kirkko, jotain jäi puuttumaan, mitä ei edes taustalla soinut sakraalimusiikki pystynyt kompensoimaan. Ikonia ei koskaan signeerata, koska maalausprosessissa lähtökohtana on ajatus: en minä vaan minun kauttani. Ei näissäkään ikoneissa signeerausta ollut, mutta näyttelyluettelossa tekijän nimi. Kuitenkin erinomainen ikonografian ja maalaustekniikan esittely ikonimaalauksesta kiinnostuneille.

Ikoniteema jatkui modernina alakerran erikoisnäyttelyssä. Neitsythuorakirkko-teoksellaan kohua herättänyt taiteilija Ulla Karttunen yhdistää rohkeasti ja kantaaottavasti pyhän ja epäpyhän. Meikatut prostituoitujen näköiset naiset madonnan hahmossa saattavat närkästyttää, mutta samalla haastavat katsojan miettimään ja kyseenalaistamaan aikamme ilmiöitä. Oivaltavaa symboliikkaa kautta linjan, minkä olisin toivonut näkyvän myös teosten nimissä. Äkkiseltään pinnalliselta tuntuneet popteokset olivat syvällisemmästä päästä talon antia.

Ja sitten se Parviainen. Portaikossa monta valtavaa symbolistista teosta, jotka eivät pettäneet. Taiteilijan erikoisnäyttely tulossa keveemmällä, joten taitaa tulla toinenkin Joensuun reissu. Museon myymälästä ostin herran elämänkerran samoin näyttelytarjouksessa olleen Karttusen.

Hengenravinnon jälkeen alkoi olla nälkä, ei vielä kovin suuri kiitos runsaan aamupalan, mutta sen verran, että ruokapaikan etsiminen kävi ajankohtaiseksi. Ajateltiin ensin Heseä pikaruokineen, mutta päädyttiin Rosson ruuhka-ajan slowfoodiin. Pestolla kansainvälistetty muikkupizza piti nälän kotiin asti.

Pohjois-Karjalaan

Viime viikolla kulta selaili salamyhkäisenä VR:n aikatauluvihkoa. Kysyin oliko tulossa työkeikka rataverkon varteen, vaan ei ollut, sen sijaan kaino ehdotus viikonloppureissusta Joensuuhun. Olin heti valmis. Syyslomalla selvittelin itsekin kyseisiä junayhteyksiä, kun hoksasin, että itärajan tuntumassa voisi käydä päiväseltään. Muutaman perilläolotunnin olisin viettänyt taidemuseossa ja ortodoksisessa kirjakaupassa.

Taidemuseoon vetää Oscar Parviaisen kokoelma. Monipuolisen taiteilijan symbolistinen kausi kiinnostaa. Olen aina ollut symbolismin ystävä, Hugo Simberg nyt etunenässä suosikkini, mutta myös monet muut. Toisena museon vetonaulana tietysti ikonit. Kaksi täysin erilaista maailmaa, joilla yhteinen ydin - molemmat ikkunoita toiseen todellisuuteen.

Koulupäivä

Lumitöiden uuvuttamana nukuin yöllä kuin tukki. Aamulla aikaisin ylös ja varhaispendolinolla Tampereelle. Junia oli myöhässä suuntaan ja toiseen, joten kotikylän asema oli matkustajakuhinaltaan kuin suurempikin city. Aamukahvin jälkeen istumalihasten testaus koko päivän kestäneessä Vankilan arki -seminaarissa, jossa viranomais- ja tukitoimijatahojen lisäksi kuultiin parhaillaan lusivan elinkautisvangin ja vankilakierteestä selvinneiden ex-rikollisten selviytymiskeinoja. Lähes kaksisataa tyytyväistä kuulijaa antoi raikuvat aplodit päivän päätteeksi.

Ollako koulutuksissa tavoitettavissa vai ei, siinäpä kysymys. Vapaapäivien suhteen pidän tiukkaa linjaa ja työkänny on visusti kiinni, mutta palavereissa ja koulun penkillä teleliikennettä tulee yleensä silmäiltyä ja otettua soittajiin yhteyttä heti kun mahdollista. Se on palvelua, joskin mielestäni myös huono tapa. Ihanne olisi, että voisi 100% keskittyä meneillään olevaan. Jokainen tauolla soitettu puhelu on pois kahvipöytäkeskusteluista ja hajottaa muutenkin ajatuksia. Ja sitten vasta hajottaakin, kun tulee viesti pulassa olevalta työkaverilta, jonka avaimet olen unohtanut palauttaa...

Illalla ladulle lyijynraskain jäsenin porkkanana sauna. Nihkeää oli meno ja saunan lämmössäkin toivomisen varaa.

Miesten töissä

Joillekin on kauhistus, kun puhutaan miesten ja naisten töistä, mutta minun mielestäni jaottelu on ok. Se, että työt jaetaan taipumusten ja ominaisuuksien, tässä tapauksessa sukupuolen mukaan, ei estä, etteikö toisen reviirillä voisi häärätä. Meillä tehdään yhdessä kaikkia kotitöitä. Voin siis iloita perin tasa-arvoisesta suhteesta. Oikeastaan olen saamapuolella, totuus nimittäin on, että minä saan paljon useammin kaverin naisten töihin kuin puolisoni miesten töihin. Mutta kun se nyt vaan on niin, että raskaat työt ja öljyiset hommat sujuvat miehiltä paremmin.

Tänään se taas nähtiin. Puolisoni vekkari piipitti aamuneljältä lumitöihin, mutta koska lumisade oli vasta alkanut, kolattavaa ei ollut. No, mitäs, sopii se kola minunkin käteeni, ajattelin töiden jälkeen, kun kävin lumimassojen kimppuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää homma yhteiseksi puhteeksi kullan kotiuduttua opin tieltä puoli kymmenen jälkeen. Ei kiitos yötyölle.

Vaan olipa urakka. Saattaa olla jokunen mustelma kintuissa ja käsivarsissa. Kyllähän tuota lykki, lumi ei ollut edes kovin painavaa, mutta ne vallit. Miten tällainen lyhyt tyttöraasu kippaa täyden kolallisen metrin puolentoista korkeuteen. Lapio vaan kauniiseen käteen, kola vallin juurelle ja tyhjäksi neljällä viidellä lapion pistolla ja taas uutta kolallista kehiin. Oli yllättävän joutuisaa noinkin. Mutta siis. On miesten töitä ja on naisten töitä.

Purnukkaan järjesty

Olen syntynyt sellaisten tähtien alla, että tavarat huushollissamme ovat aina jämptisti paikoillaan. Piirre on toki ominainen naisille, mutta erityisesti neitsyt-merkkisellä järjestelmällisyys korostuu. On sanomattakin selvää, että vaatteet järjestyvät kaappiin käyttötarkoituksen ja värin mukaan ja että kirjat ovat hyllyssä aiheittain ja aakkosjärjestyksessä. Entä miten puolisoni on pärjännyt piirteeni kanssa? Hienosti. Kaksikymmentä yhteistä vuotta on tehnyt hänestäkin mestarin. Kysymystä "minne olet laittanut" ei enää tarvita puolin eikä toisin.

Kaikenlaiset avatut ja vajaat pussit nurkissa ovat ikäviä, ne ovat enimmäkseen tiellä ja sotkevat, vaikka kuinka yrittäisi suuta sulkea. Siksi käytetyimmät kuivatuotteet päätyvät meillä silmäniloksi työpöydälle Iittalan Jars-purkkeihin ja muut kaappeihin Orthex-muovirasioihin, joista jälkimmäisiin merkitsen aina maalarinteipillä tuotteiden parasta ennen päiväyksen kanteen. Viimeisin hankinta taistelussa epämääräisiä pussukoita vastaan on kaksi isoa peltipurkkia kissojen jutuille. Tavallaan turhakkeita nuokin, mutta minkäs teet, kun mieli lepää kaiken löytäessä siivosti paikkansa.

Vaskooli

Jos vuosi olisi jatkunut vanhaan malliin, olisin tällä hetkellä vetämässä kuoroharjoituksia. Miten oikealta luopumispäätös tuntuukaan, sielu on vapautunut taakan alta, taakka sekin, kun ajan puutteen vuoksi on joutunut hoitamaan homman vasemmalla kädellä, ja kun palavin innostus kuorotyöhön on hiipunut. On tuntunut hyvältä kuulla viestejä, että laulamisen ilo jatkuu.

Vietän yksinäistä koti-iltaa. Surullista sanoisi joku, mutta minä nautin. Takkatuli, kissa kainalossa ja hyvää luettavaa, lasillinen punaviiniä... ei tällä kertaa, menen vielä kultaa asemalle vastaan. Nyt menossa Kirsi Virtasen Lupa olla nainen ja Hilkka Olkinuoran Elä ihmeessä, tuhti paketti naisasiaa siis. Viimeistään tässä iässä sitä toivoisi, että elämän vaskoolista erottuisi hiekan seasta ne kaikkein merkityksellisimmät kultahiput, joiden olemassaolon on salatulla tavalla tiennyt, mutta ei ole tohtinut suodattaa turhan ja tarpeettoman seasta. Eli tervettä itsekkyyttä peliin. Lempeyttä itseä kohtaan ja sitä, että alkaa elää itseään kuunnellen. Keski-ikäisen naisen elämän kliseistä ehkä liikuttavin, oih, mutta niin tosi.