Viikonloppulomanen

Joensuun reissu onnistui mainiosti. Perjantai oli vapaapäivä, joten saatoin lähteä matkaan jo puoliltapäivin. Pikajuna oli lähtiessä myöhässä 20 min ja loppua kohti aina enemmän, joten VR:n ystävällisellä avustuksella Pieksämäellä oli hypättävä kumipyörille lopputulemana 80 minuutin myöhästyminen. Ajattelin hakea korvausta, vaikkei viivästymisestä mitään haittaa ollut, mutta uteliaisuuttani, että toimiiko homma todella. Siitä joskus lisää.

Joensuussa kirjoittauduin hotelliin ja ehdin huilia reilut pari tuntia ennen kuin kipaisin kadun yli kultaa asemalle vastaan. Hänen junansa oli myöhässä puoli tuntia. Nälkä kurni, mutta päätettiin sinnitellä pikkupurtavan voimalla hotelliaamiaiseen. Notkuvat aamupalapöydät kannustavat jo sinällään hotelliyöpymiseen eikä nytkään tarvinnut pettyä, kruununa paikalliset luomuherkut. Kunnon tankkaus ja kaupungin kulttuurikirjon kimppuun.

Carelicumissa oli näytillä kuulut Ravennan mosaiikit kopioina, näyttely joka oli sysäys puolisoni ehdotukselle viettää viikonloppulomanen Itä-Suomessa. Hänen perusteellinen selvityksensä mosaiikeista löytyy täältä. Jossain näyttelytekstissä kehaistiin, miten kopiot ovat oikeastaan parempi tapa tutustua mosaiikkeihin, koska kaikki yksityiskohdat ovat silmien edessä toisin kuin katsellessa holvien korkeuksiin. Totta virkkoivat. Pienenpienten lasipalasten miljoonat värit ja valon taittuminen niissä oli ainutlaatuista nähdä.

Mosaiikkien ja Carelicumin perusnäyttelyn karjalaisuuspläjäyksen jälkeen suuntasimme taidemuseoon, joka hämmästytti monipuolisuudellaan. Entisen lyseon kerroksista löytyi vaikka mitä. Oli persialaista mattoa ja kiinalaista keramiikkaa, kaapin päällä istuskeli itse buddha, ja kaikki sulassa sovussa hyvällä maulla valitun suomalaisen nykytaiteen kanssa. Ja suomalainen kultakausi sitten. Lähes jokaiselta tuon ajan taiteilijalta jotain, sokerina pohjalla Edelfeltin salaperäinen ja eteerisen viehkeä Virginie.

Tumma valaistukseltaan hillitty huone kutsui rauhoittumaan ikonien maailmaan. Pääosin suomalaisten nykytaitajien maalaukset olivat teknisesti loistavia, mutta koska pyhän kuvan oikein ympäristö lienee kirkko, jotain jäi puuttumaan, mitä ei edes taustalla soinut sakraalimusiikki pystynyt kompensoimaan. Ikonia ei koskaan signeerata, koska maalausprosessissa lähtökohtana on ajatus: en minä vaan minun kauttani. Ei näissäkään ikoneissa signeerausta ollut, mutta näyttelyluettelossa tekijän nimi. Kuitenkin erinomainen ikonografian ja maalaustekniikan esittely ikonimaalauksesta kiinnostuneille.

Ikoniteema jatkui modernina alakerran erikoisnäyttelyssä. Neitsythuorakirkko-teoksellaan kohua herättänyt taiteilija Ulla Karttunen yhdistää rohkeasti ja kantaaottavasti pyhän ja epäpyhän. Meikatut prostituoitujen näköiset naiset madonnan hahmossa saattavat närkästyttää, mutta samalla haastavat katsojan miettimään ja kyseenalaistamaan aikamme ilmiöitä. Oivaltavaa symboliikkaa kautta linjan, minkä olisin toivonut näkyvän myös teosten nimissä. Äkkiseltään pinnalliselta tuntuneet popteokset olivat syvällisemmästä päästä talon antia.

Ja sitten se Parviainen. Portaikossa monta valtavaa symbolistista teosta, jotka eivät pettäneet. Taiteilijan erikoisnäyttely tulossa keveemmällä, joten taitaa tulla toinenkin Joensuun reissu. Museon myymälästä ostin herran elämänkerran samoin näyttelytarjouksessa olleen Karttusen.

Hengenravinnon jälkeen alkoi olla nälkä, ei vielä kovin suuri kiitos runsaan aamupalan, mutta sen verran, että ruokapaikan etsiminen kävi ajankohtaiseksi. Ajateltiin ensin Heseä pikaruokineen, mutta päädyttiin Rosson ruuhka-ajan slowfoodiin. Pestolla kansainvälistetty muikkupizza piti nälän kotiin asti.