Meitä riisutaan

Seurakuntatyön kirjoittamaton laki lienee, että kesäloman tai leirijakson edellä, asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista (lue: linjoja pitkin). Viimeiseltä luukulta ei käännytetä pois, vaan surut jaetaan ja tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Rankkoja elämänkohtaloita koko viikko. Olo on jokseenkin hämillinen oman elämän tasaisuuden vuoksi, vaikka pitäisi kai olla kiitollinen. Tasamaa. Valitettavasti se puuduttaa joskus. Tunturikukat kukkivat heleimmin kivikossa piiskaavan tuulen armoilla, jopa kotoinen jokapaikan krassi on värikkäimmillään huonossa maassa (tai ahtaassa parvekelaatikossa). Ja suuret taiteilijat sitten, elämänkerta toisensa jälkeen pelkkää kurjuutta ja kuitenkin sammumaton luomisen hehku. Yksi elämän paradoksi sekin.


Helle rasittaa etenkin vanhuksia. Meitä riisutaan, enkä nyt tarkoita helteen aikaansaamaa vähäpukeisuutta, vaan iän tuomaa hiipivää raihnaistumista. Lapsena pohdittiin aistivammoja: ”Ois kauheeta olla kuuro tai sokee, mut jos ois pakko valita, kumpi olisit?” Jokainen olisi halunnut säilyttää näkönsä. Mietin pitkään ja arkajalkana kallistuin massan mielipiteeseen, vaikka mielessä häivähti haikeus kuurouden myötä menetetyn musiikin, luonnon ja ihmisen tuottaman, vuoksi. Keski-iästä alkaen voikin sitten pohdiskella, kummanko haluaa ikääntyessään säilyttää, liikuntakyvyn vai järkikullan. Jokaisen sukupolven on läpikäytävä vanhenemisen kiirastuli, ensin läheisten, sitten omansa.

Tänään olin saattajan roolissa erikoislääkärillä. Ammattitaitoisen ja lämpimän kunnioittavan työskentelytavan omaavan tohtorskan toimia oli ilo seurata. Huvittavana jäi mieleen muistilääkärin tietokoneen pätkivä muisti, lähetteet oli kirjoitettava käsin. Tilanne ei ole aivan niin vakava, miltä päällepäin näyttää. Helle ja väärä lääkitys on huono yhdistelmä, mutta silti jatkotutkimukset ovat tarpeen.