Kaikella on aikansa

Viime kuussa kirjoitin kyllästymisestäni kirkon hommiin. Tänään alkoi karsiminen, kun päätin sanoa hellät hyvästit kuorolaisille, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä pitkälti toistakymmentä vuotta. Niin se aika kuluu. Muistan vielä kuin eilisen päivän ensimmäisen huitomiseni gospelkuoron edessä (nimestä huolimatta kuoro on aikuisten, nuorekkaiden sellaisten, kuoro). Kyllä jännitti, mutta laulajat ottivat opiskelijan hyvin vastaan ja kouluttivat minusta varsinaisen tekijän. Konservatoriossa parhaat pisteet tulivat laulun ohella juuri kuoronjohdosta. Ensimmäisen sijaisuuden jälkeen kuoropesti jatkui muutamaa välivuotta lukuun ottamatta tähän päivään tai oikeammin tähän syksyyn asti eli olen tarvittaessa lupautunut olemaan remmissä jouluun.

Olen viime vuodet luotsannut kuoroa matalalla profiililla mitä esiintymisiin ja ohjelmistoon tulee. Päivätyön jälkeen en ole viitsinyt ottaa kuorokeikkoja viikonlopuiksi ja paneutuminen uuteen laulumateriaaliin on ollut laiskahkoa. Harjoitukset olen kuitenkin aina vetänyt täysillä. Kun ihmiset tulevat omasta halustaan harrastamaan ja virkistymään, väsymys tai ketuttaminen ei saa näkyä johtajan toimissa. Tämän opetti Koskela-vainaa, Tampereen tuomiokirkon, silloin elävä kanttori, joka lukkarikokelaille oli oikea isähahmo. Ei kuoro heitteille jää. Jatkaja on jo katsottuna ja melkein lupautunutkin. Ikävä tulee, mutta kaikella on aikansa. Syksyllä, keväällä, ja omilla askelilla.