Merimiesromanttinen huone majakassa raitatekstiileineen ja sinivalkoisine petivaatteineen, betonilattia, metalliset huonekalut, neljäs kerros, ikkuna avomerelle. Lekottelen sängyllä ja luen Anna-Maija Raittilan Hiljaisuuden kirjaa, välillä vain olen ja kuuntelen meren ja majakan ääniä. Tuulee suoraan ulapalta, ikkuna ujeltaa vuvuzelamaisesti joskin vienosti, meren pauhina tummempana. Joku kulkee rappukäytävässä, jossain lasketaan vettä. Koko viikonloppu itsensä kanssa äänettömästi keskustellen. Riittävätköhän puheenaiheet?
Retriitti, latinan syrjään vetäytymistä tarkoittavasta retraho -verbistä johdettu sana, on läntisessä kristikunnassa vakiintunut tarkoittamaan muutaman päivän pituisia yhdessäolon jaksoja, joissa osallistujat eivät puhu keskenään vaan antavat toisilleen täyden rauhan olla "kahden" oman sisimpänsä kanssa. Retriitin juuret kirkon historiassa ulottuvat reilun tuhannen vuoden taakse erämaamunkkien hiljaiseen askeesiin. Nykyisen kaltaisen retriittikäytännön on katsottu alkaneen 1500-luvulla jesuiittojen toimesta.
Retriitin alussa ei esittäydytä kanssahiljentyjille eikä lopussa ole minkäänlaista palauteporinapiiriä. Retriitti ei ole suorite, kurssi, joka arvostellaan, jos ei muuta niin muiden kurssilaisten toimesta, vaan äärimmäisen levon tila. Päiväohjelma koostuu ruokailuista ja luostariperinteen mukaisista rukoushetkistä laudes, ad sextam, vesper, kompletorio sekä runsaasta vapaa-ajasta olla oman mielen mukaan, ulkoilla, levätä, lueskella, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Jos tarvitsee enemmän luppoaikaa, yhteisen ohjelmankin voi jättää väliin, ei ole kiirettä eikä pakkoa.Hiljaisuudessa aistit terästyvät ja kätkettyjä tunteita saattaa nousta pintaan. Retriitti voi olla rankka kokemus sille, jonka elämän kipukohdat ovat vielä akuutisti auki. Muutenkaan ei kannata lähteä liikkeelle liian suurin odotuksin, ei etsimään itseään, ei hoitamaan haavojaan, koska mitään mullistavaa ei välttämättä tapahdu, retriitin vaikutukset saattavat ilmetä vasta aikojen kuluttua, tai sitten eivät. Retriitti on jokaiselle omanlainen, ja jokainen tapa kokea retriitti on oikea. Minun kokemani kuvin.
Tällä rantautuneella tukilla tuli istuskeltua ja tuijoteltua merta pitkät tovit. Viikonloppu majakkasaarella vakuutti, että ekopsykologiassa on vinha perä. Luonnossa liikkuessa ei omia juttujaan ehdi ja tohdi surkutella. Jos alakulo yrittää nostaa päätään, pian jokin luonnonoikku vie huomion. Luonnossa kaikki on epätäydellisen täydellistä.
Kuin myrskylyhdyn sanaton saarna: ruostuneenakin kelpaa.
Vaikka retriittiin saa ja kannattaakin lähteä ilman odotuksia katsomaan, mitä tuleman pitää, hyvässä lykyssä elämä jäsentyy uudella tavalla ja palaset löytävät paikkansa kuin kontit satamassa ikään. Ja kaupan päälle saa, kiitos hyvin levätyn viikonlopun, uutta potku(ri)a arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti