Kylmää kyytiä

Kotoisen kuntoradan latujen hoito on jälleen kerran ollut vähän niin ja näin. Lumisateiden jälkeisiä tasauksia on saanut odottaa ja latu on huollon jälkeenkin ollut ikävillä makkaroilla. Eilen reistasi valaistus ja yllättävä pimeys oli tehdä tepposet alamäessä. Onneksi kyseessä oli ohimenevä häiriö eikä kaupungin säästötoimi, joten loppulenkki sujui valoisissa tunnelmissa.

Pakkanen ei meitä pelota. Takka viritetään valmiiksi ja kotiin tultua tuli tuoheen ja vesipannu kiehumaan niin arjen juhlahetki on valmis: kuumaa mehua hyisen lenkin jälkeen takkatulen loisteessa. Sulaa sormet ja sydämet, lämpimässä suihkussa loput.

Talven kemikaalilöytö on ollut Blistexin ProtectPlus -huulivoide. Valmistaja uskoo tuotteeseen, koska lupaa rahat takaisin tyytymättömille. Kuivuutta, kylmyyttä, kuumuutta, viimaa ja aurinkoa vastaan taistellaan luonnon omin antimin. Vehnänalkioöljy kosteuttaa, kehäkukkaöljy rauhoittaa, glyseriini palauttaa kosteustasapainon, candelinaöljy muodostaa viimalta suojaavan pinnan, kun vielä aurinkosuojakerroin on 30, kelpaa liikkua säässä kuin säässä. Ainakin pakkanen ja viima ihmeaineella talttuu.

Unilääke

Hiihto tuo terveen väsymyksen, tulee mentyä ajoissa nukkumaan, kun on ensin tunnin lykkinyt raittiissa ilmassa. Jos vain sää ja aikataulu sallivat, ladulle on pyritty joka ilta. Eikä olla ainoita. Kuntoradan parkkipaikka on pakkasen lauhduttua ollut täpösen täynnä autoja, notta sellaista ekoliikuntaa.

Kaksi ensimmäistä hiihtokertaa tuntuivat ihmeen helpoilta. Sitä jo toiveikkaana ajatteli, että kunto on selvinnyt kesän kiusauksista ja syksyn saamattomuudesta, vaan ei sentään. Harhakuva haihtui, kun pakkanen nihkeytti luiston ja lumisade pöhrytti ladun. Lujille ottaa, mutta ensimmäinen nykäisy ylöspäin on jo lähellä. Sadan kilometrin jälkeen homma alkaa yleensä sujua sutjakammin.

Työnantajalle kymmenen pistettä, kun keksi järjestää henkilökunnan jouluruokailun tammikuussa ja sijoitti kestityksen keskelle työpäivää. Lähes kaikki olivat päässeet paikalle. Ei ollut kinkkua eikä lanttulooraa, mutta kertakaikkisen maittava pitopöytä täytekakkukahveineen. Alkupalaksi nautittiin annos kotimaista elokuvaa Varaston muodossa. Hyvä veto sekin, joskin jotkut saivat tarpeekseen jo ensi minuuttien jälkeen. Sellaista se.

Jo oli aikakin

Nimittäin avata hiihtokausi. Töiden jälkeinen kauppareissu päättyi kuntoratakoukkaukseen, kun kutkutti käydä katsomassa, joskos baana olisi hiihdettävässä kunnossa. Oli siellä jo latupohjaa muutaman suksiparin voimin kulutettu, joten mekin siitä kotiin vaihtamaan vaatteet ja takaisin.

Mukavalta tuntui kauden ensimmäinen. Luisto oli hyvä ja vauhtikin tuli pidettyä maltillisena kiitos sieltä täältä pilkottavien kivien ja käpyjen. Pintaan pyrkivä maa-aines kiusasi vain muutamassa kohdassa, joten suurimman osan lenkistä saattoi sujutella rennosti ilman pelkoa kaatumisesta. Sää oli mitä mainioin ja maisema kuin postikortista. Huomenna taas.

Vuosi vanha vaipui hautaan

Minne uusi vie? Mihin kaartaa tie?

Yksi tavallinen vuorokauden vaihtuminen ja kuitenkin niin merkittävä. Ihmisrotu on kautta aikain haikaillut menneitä ja ennustellut tulevia. Erilaiset vuoden kiertoon liittyvät rajapyykit toimivat toivon luojina ”huomenna kaikki on paremmin, ensi keväänä onnistuu”. Elämässä tarvitaan uusia alkuja, sysäyksiä, liikkeellelähtöjä ja sitä ennen on vanha haudattava. Paljon on taas ympäri maailman tehty lupauksia ja sopimuksia minän ja muiden kanssa. Meidän torpassa ei lupailla, mutta menneeseen katsotaan lempeästi arvioiden.

Alkaako liikunta päästä elämäntavan asemaan? Viime vuonna oli vain yksi viikko, jolloin ei liikuttu aktiivisesti pientä hyötyliikuntaa lukuun ottamatta. Toki joukkoon mahtui sellaisiakin viikkoja, jolloin lenkille pyrähdettiin vain kerran, mutta pääosin hikoilu oli säännöllistä ja talvisin jopa päivittäistä. Uusi liikuntavuosi avattiin tunnin kävelylenkillä raikkaassa pakkassäässä. Testasin samalla uuden ulkoilu- ja väliasun, eikä tarvinnut katua, nappiostokset Haltilta ja Ruskovillalta.

Mitä työasioihin tulee niin erityinen havainto liittyy yhteisön voimaan. Keväällä puursin haastavassa työssä lähes yksin. Oli päiviä jolloin en nähnyt ketään neljästä työkaverista, jokaisella kun oli omat vastuualueensa ja vapaapäivänsä. Kun syksyllä siirryin suurempaan toimipisteeseen, jossa väkeä riittää, jaksan yllättäen paljon paremmin, vaikka työ on kuormittavampaa. Ja minä kun olen pitänyt itseäni yksin viihtyvänä erakkona. Aina sitä oppii uutta itsestään.

Mitä muuta menneestä vuodesta? Tärkein. Hyvää yhteistä arkea ja muutama mieliinpainuva reissu oman kullan kanssa.

Kiitävi aika

Osuipa tiedostoviidakosta silmään kymmenen vuotta sitten paikallislehteen väsäämäni hartauskirjoitus. Olin silloin viimeisiä päiviä töissä - vuoden kanttorin sijaisuus oli päättymässä - ja tulevaisuuteen täytyi ottaa uudenlainen asenne myös rahayksikön suhteen. Virsi 270 inspiroi kynäilemään armosta.


Kaikki loppuu aikanaan

Uudenvuodenaattoilta marketin kassajonossa tuntia ennen sulkemisaikaa. Viimeisiä kuitteja muistoksi markasta. Kaikella on aikansa. Seison piimätölkkeineni jonon hännillä ja silmäilen lehtihyllykön tarjontaa. Iltalehtien otsikot eivät yllätä, joten huomioni kiintyy naistenlehtien "uusi vuosi parempi elämä" -hehkutukseen. Uusi vuosi. Mikä mahdollisuus aloittaa alusta! Harjat ja rikkalapiot esiin ellei peräti painepesuri - nyt saa entinen elämä kyytiä!

Tarkempi selailu kertoo, mitä trendikkäitä uudenvuodenlupausvaihtoehtoja meille vuonna 2002 tarjotaan: enemmän aikaa perheelle ja itselle, enemmän liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja, säästämistä, eettistä kuluttamista. Toki hyviä asioita kaikki. Laumasieluinen minäni miettii jo itselle soveltuvaa parannusreseptiä. Olisiko lupaukseni ekologisempi elämäntapa, tipaton tammikuu vai - ei mikään?
Joulun Herra syntyi köyhään seimeen tavallisen arjen ja tavallisten ihmisten keskelle. Kutsu ihmeen äärelle koski kaikkia. Paimenten ja tietäjien iloa tuskin latistivat ryppyotsaiset elämänparannusyritykset. Heille armo oli suuri ihmettelyn ja kiitoksen aihe. Miksei myös meille?

"Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!
Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti!
Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa,
Isän sydän armahtaa täynnä pelkkää rakkautta.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan."

Päätän alkaneena vuonna olla lupaamatta mitään. Tai lupaan sittenkin. Lupaan armahtaa itseäni ja muita. "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan." Jumalan armosta riittää kyllä. Jaettavaksi asti.


Tuo aika palaa elävänä mieleeni. Sijaisuus oli merkittävä, koska se poiki uusia työtehtäviä, joita on riittänyt tähän päivään asti ja eteenpäinkin. Mikä on meininki kymmenen vuoden päästä, se jää nähtäväksi.

Mutta takaisin nyt-hetkeen. Kohta mennään präiskimään kaapin perällä vuosia pölyttyneet kiinalaiset ja muut pikkupaukut, myöhäisiltaan on varattu tusina isoa rakettia.

Joulu meni jo

Joulu meni pääosin kotoillessa. Liikettä ulospäin aiheutti vain perinteinen jouluaamun varhaisjumalanpalvelus naapuriseurakunnan kynttilöin valaistussa kivikirkossa ja soittohuki vankilan jumalanpalveluksissa. Muurien suojassa on paljon ulkomaalaistaustaisia vankeja, rikosseuraamuslaitoksen mukaan noin 13% kaikista vangituista. Joulun puhuttelevin saarna oli kun yksi noista vierasmaalaisista alkoi virren Enkeli taivaan aikana itkeä. Mitä muistoja lie mieleen noussut? En milloinkaan väsy ihailemaan musiikin universaalia, tunteiden padot räjäyttävää tai sisintä hiljaa koskettavaa voimaa.

Tapaninpäivänä myrskysi kahdeksan tunnin sähkökatkon arvoisesti. Kynttilöitä, takkatuli ja sohva - ihanaa. Oli niin rento olo, ettei painanut huoli edes pakasteiden kohtalosta eikä ärsyttänyt läheisen ylikäytävän sähköviasta johtuva jatkuva kellon kilkatus. Kuunneltiin akkuradiota virran säästämiseksi vain uutisten aikaan ja elettiin hengessä mukana ”240000 taloutta ilman sähköä, 60000 vähemmän kuin tunti sitten, jee”. Vähitellen valaistui myös kotinurkilla, ensin syttyivät katuvalot ja sitten jo tuikki talojen ikkunoista. Tiistaina töihin starttasi virkistynyt virkanainen kuin pidemmänkin loman jälkeen.

No onkos tullut kesä

Ulkona on jo pidemmän aikaa kesä tehnyt tuloaan - taitaa tulla musta joulu - ja tänään myös keittiössä. Kauppareissun jälkeen jääkaappia täyttäessä totesin, että ahdasta tulee, kun jouluruoat valmistuvat. Kaksi valtavaa kesäkurpitsaa täytti yhden hyllyn kokonaan. Mötikät saivat odottaa keittokattilaan pääsyä sadonkorjuusta jouluviikolle. Hyvin olivat säilyneet pitkän syksyn. Minä kuorin ja kulta pilkkoi, joten homma hoitui nopeasti. Nyt kattilallinen keittoainesta odottaa jäähtymistä, soseuttamista ja pakastamista.

Voi on ollut kaupoista jo kauan loppu. Ensin hyllystä katosivat puolen kilon paketit sitten kirnu- ja luomuvoi ynnä muut erikoisrasvat. Viime viikolla, kun mietin minne suuntaisin jouluvoin metsästykseen, päätin katsastaa Salen moottoritien kupeesta. Tavarakierto liikennemyymälässä on yleensä hidas ja voi tuskin on ensimmäisenä matkalaisten ostoslistalla. Ja tosiaan, voita löytyi valittavaksi asti. Jouluaattoaamun ohrapuuro ei ole mitään ilman kultaiseksi sulavaa voisilmää.