Eilen oltiin pitkästä aikaa - taskusta löytyi lippu, joka kertoi, että viimeksi neljä vuotta sitten - Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmassa oli uusinta uutta ja taattua peruskauraa. Lavantäysi soittajia lupasi hyvää illan Suomen ensiesityksestä "tästä varmasti tykkään". Monipolvinen eri soitinryhmiä hyödyntävä vangitseva ja tiivistunnelmainen parikymmenminuuttinen, Kalevi Ahon Minea-teos hurjine loppuineen jytisytti lattian kautta koko kehoa. Kunnon kättenläpytystaputusten jälkeen säveltäjä itte kutsuttiin yleisön joukosta lavalle kukitettavaksi. Tavallisen oloinen suomalainen mies.
Orkesteri pieneni lähes puoleen, kun illan viuluviikari astui lavalle. Olihan se mielipuolisen taiturillista stradivariuksen sahaamista kuin Paganinin aikoina konsanaan, mutta ei väräyttänyt tuntokarvoja samoin kuin kotimainen jytinä. Koska musiikki ei vanginnut, visuaalisuus vei voiton. Oli mukava seurata, miten sivun käännöt oli organiseerattu, miten soittajat kommunikoivat keskenään elein ja katsein, miten joku eli soitossaan niin, että oli tuolilta pudota, kun taas joku soitti coolisti ilmeenkään värähtämättä. Ja kapellimestarin ja solistin tanssahtelu sitten, tuo villi musiikissa ja musiikista eläminen. Viulisti taputettiin vielä sooloilemaan. Iljalla on totisesti taito hyppysissä.
Väliajan lämpiöjaloittelun jälkeen luvassa oli 50 minuuttia klassista esiromanttista perusmättöä by Beethoven. Orkesteri kasvoi muutamalla soittajalla. Paatoksellista, mutta juuri sitä klassista, johon nuorena ihastuin, kohtalonsinfonia ja sen kaverit. Tänään vuorossa kaveri numero kolme lisänimeltään Eroica. Vaihtelevan tunteikasta - tyyntä ja myrskyä, iloa ja surua - teos kuin elämä itse. Ja ne minuuttien mittaiset kadenssit, jauhaa ennen loppua, ja vieläkin jauhaa. Taputaputapu, ja vielä kerran tapu, kapellimestari kutsuttiin neljästi lavalle pokkaamaan, Lintu, symppis tyyppi.
Konsertti on kuultavissa ylen ykkösellä sunnuntaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti