”Vihan päivä kauhistava” on yksi lempivirsistäni. Moodissa mennään, ja kun urkujen jalkiossa parahtaa bassopasuuna ainakin tällä lukkarilla ”sydänjuuret värähtää” kuin virressä ikään. Tuomiosunnuntain tekstissä ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin, sen mukaan, mitä on tehty tai tekemättä jätetty.
Anthony de Mello, intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti väittää tekoihin, hyviin ja pahoihin, perustuvaa arvomaailmaa ontoksi ja valheelliseksi, koska hänen mukaansa kaikki hyvätkin teot tehdään itsekkäistä syistä joko oman kruunun kiillottamiseksi tai syyllisyyden välttämiseksi. Kirjassaan Havahtuminen hän tuo tuomiokertomuksen vuohien ja lampaiden kohtaloon uuden käänteen. Tuomio ei tulekaan tekemättä jättämisistä, nuo raukat eivät edes tienneet laiminlyönneistään, vaan tuomiolle joutuvat ne hyvikset, jotka tiesivät tehneensä hyvää.
Minä myönnän valitettavan usein kuuluvani tuohon jälkimmäiseen joukkoon, jolla omakätiset aplodit raikuvat sisimmässä, tuo kielikuva on jostain runosta, kun päivän hyvä työ on tehty. Ja kilttinä tiedän senkin, miten monesti alkusysäys hyvän tekemiselle on pelkkä velvollisuudentunto ja joskus jopa syyllisyys. Jesuiittaveli antaa toivoa näillekin kurjille. Kun ihminen havahtuu tajuamaan, että on pelkkä omahyväinen ääliö, hän vapautuu pisteiden keräämisestä ja kaksinaamaisuudesta, muiden mielipiteistä siis, ja myötäsyntyinen hyvä nousee esiin. De Mello totisesti antaa ajattelemisen aihetta.
Illan lähes kolmetuntisessa kulttuuripläjäyksessä paha sai loppumetreillä palkkansa, mutta siitä toiste lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti