Puolisoni on tilannut jo muutaman vuoden Kunto & Terveys -lehteä yhteiseksi iloksi. Viime numerossa kolumnisti pastori Markku Tynkkynen ihmetteli, minne suomalaiset ovat kadottaneet talvensietokyvyn. Viikko pari kylmää niin jo on valituskuorossa tunkua ja ulkoilureiteillä hiljaista. Me emme valita, vaan ladulle on lähdetty joka ilta kirpeästä pakkasesta huolimatta. Kerrospukeutuminen suojaa kropan, mutta sormet, varpaat ja kasvot joutuvat koville. Käteen rukkaset, jalkaan paksummat sukat ja kasvoihin, tämä on tärkeää, ei pakkasvoiteita, vaan tuhti perusrasvaus aamuin illoin niin tunti viimassa ei ole mitään. Pidemmille lenkeille ja kylmemmille keleille tarvitaankin sitten jo kommandopipo ja monon päälle vedettävät suojat. Ei pakkasen kanssa leikkimistäkään ole.
Ennätyksemme taitaa olla viidentoista vuoden takaa, jolloin laturetkiaamun pakkasmittari näytti -31 celsiusastetta. Emme häkeltyneet, vaan päätimme, että jos alle kolmenkymmenen laskee, ladulle lähdetään. Parin asteen pudotuksen jälkeen lähdettiin. En tiedä, onko laturetkillä yleensä pakkasrajaa, kuten kilpailussa, tuolloin ei ainakaan ollut. Syynä saattoi tietenkin olla se, että retki järjestettiin maalla, missä keliin kuin keliin on aina osattu varustautua asiallisesti ja turhia hötkyilemättä.
Oikeaa hiihtoa eli perinteistä tyyliä harrastettiin iltalenkillä ensikerran sitten Lapin keväthankien. Luistelu, vapaa tyyli tai miksi tuota kummallista suksilla vaappumista haluaa sanoa, on etenkin pakkasella raskasta ja kaiken lisäksi rumaa katsella. Mutta tekeepähän lajista monipuolisen, kun voi valita kahdesta etenemistavasta, ja variaatiot päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti