Ensiksi suunnistin Wäinö Aaltosen museoon. Aulassa turistin toivotti tervetulleeksi Tampereen Hämeensillalta tuttu Suomen neito koko komeudessaan. Muuta Aaltosta ei museossa ollutkaan paitsi jokunen öljyvärimaalaus syrjäisessä käytävässä. Hyvä niin, sillä kuvanveistäjän kulmikas muotokieli ei ole koskaan ollut minun makuuni. Päänäyttely säväytti senkin edestä. Vesi - tunteita ja aistimuksia, valokuvien, videotaiteen ja muutaman installaation kokonaisuus 32 suomalaiselta, virolaiselta ja ruotsalaiselta nykytaiteilijalta. Pidin näkemästäni. Veden monimuotoisuutta, pinnalta ja pinnan alta, eri olomuotoja, pieniä ja suuria vesiä, uskomuksia, mytologiaa, hätähuutoa puhtaan veden puolesta, tunnelmia autuaista ahdistaviin väljästi ripustettuna tyylikkään avarassa luonnonvaloa hyödyntävässä museossa.
Museon kakkoskerroksessa on valokuvakeskus, jossa oli esillä kansainvälisen valokuvakilpailun voittajasatoa. Edvard Munch sanoi aikanaan, ettei valokuva voi koskaan vetää vertoja maalaukselle, koska taivaan ja helvetin kuvaaminen kameralla on sula mahdottomuus, eilisen jälkeen olin toista mieltä. Jotkut otokset olivat kuin suoraan helvetistä. Mustavalkoisuus tehosti vaikutelmaa, kurjuutta, slummeja, väkivaltaa, huumeita, ihmiskauppaa. Uh. Piti palata vielä vesinäyttelyn parhaimmiston pariin ja huuhdella ikävät mielikuvat.
Seuraavana kohteenani oli Puolalanmäki ja taidemuseo. Valokuvien ja modernin taiteen kiintiö taisi olla täynnä, koska en jaksanut innostua alakerran Veli Granön kirlianotoksista, suurjännitevalokuvista, joissa energia hehkuu mystisinä valokehinä. Ei isompia liikahduksia pääkopassa paitsi, että ”säteilevät” sormet toivat mieleen taijiharrastuksen. Yläkerrassa sitten saattoikin lumoutua Suomen kultakauden klassikoista, kermasta, kuten näyttelyn nimikin lupasi. Paljon tuttuja teoksia, mutta myös ennennäkemättömiä yllättäjiä. Vielä en ole äänestänyt suosikkiani. Museon pihalla liihottavat Jussi Mäntysen Joutsenet.
Kulttuuripläjäyksen jälkeen oli nälkä. Taidemuseon kahvilassa, missä vanhemmat rouvashenkilöt nauttivat kuohuviinejään, olisi saanut myös lounasta, mutta koska olin jo kotona Turun ravintolatarjontaa tutkiessani päättänyt testata Samppalinnan kalapitoisen kesäbuffetin, laskeuduin takaisin jokirantaan ja kipusin pitsihuvilaan. Monipuolisen merellisen lounaan kruunasi lasillinen reilunkaupan valkoviiniä.
Ehdin tehdä vielä muutamia näyteikkunaostoksia antiikki- ja sisustuskauppojen liepeillä, kunnes oli aika hypätä Kakolan bussiin. Opastettuja K-15 retkiä maankuululle vankila-alueelle järjestetään nyt viimeistä kesää, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Kieltämättä vaikuttava ja jyhkeän monumentaalinen rakennuskokonaisuus. Sisällä homeen, virtsan ja tupakan pinttyneessä hajussa eritteiden kirjomia sellejä kierrellessä tosin ajattelin, että kaikesta sitä maksaakin.
Paikka on ollut tyhjillään lähes neljä vuotta, mikä näkyi rähjäisyytenä ja antoi ehkä liiankin lohduttoman kuvan vankilan arjesta. Toki elämä kiven sisällä on ollut ankeaa, sellit ahtaita ja osin alkeellisia, mutta siivouksesta on kuitenkin säännöllisesti huolehdittu. Oppaan puheessa vilahtelivat Haapojat, Markkaset, Siltavuoret ja kumppanit sellinumeroiden tarkkuudella, samoin uskalikkojen pakoreitit sun muut täsmätiedot.
Kierros veti turistiporukan hiljaiseksi. Ylimmän kerroksen musiikkihuoneessa, vankien harrastustilassa hulppeita maisemia katsellessa tunnelma sentään vapautui. Alueen rakennukset ovat myytävänä ja kauppakin käynyt. Kuulemma halvalla lähtee, jos kuka nyt vaikka vankimielisairaalarakennuksen omakseen haluaa. Tarvittavat kaavamuutokset on tehty ja hyväksytty. Työnimi Uusi Kakola voi tulevaisuudessa pitää sisällään esimerkiksi hotellin, hoivakodin ja lukemattomat määrät asuntoja. Vain mielikuvitus on rajana. Kirkkokin alueelta löytyy.
Kun reissu oli heitetty, kulta oli pysäkillä vastassa ja matka jatkui Tuomiokirkkoon, jonne veti Viimeinen ehtoollinen-näyttely. Luvassa muutamia nykytaiteen tulkintoja aiheen kuuluisimmasta versiosta, Leonardo da Vincin seinämaalauksesta. Taiteilijoina Andy Warhol, Francine LeClercq ja Pauno Pohjolainen.
Vasta kirkossa tajusin, mikä aamupäivän museokierroksesta teki kaikessa erinomaisuudessaankin niin pliisun, kullan hauskat kommentit puuttuivat. Warholin, poptaiteilijan ja Cambellin tomaattikeittotölkin luojan Viimeinen ehtoollinen -version äärellä hän näet pohdiskeli, että tomaattikeittoakos aterialla tarjottiinkin. Oma suloinen hassuni.
Kotimainen ja miksei ranskalainenkin nykytaide pesi mennen tullen amerikkalaisen popparin. Pohjolaisen hartsinen Jumalan Karitsa oli hieno, kun taas vastaavalla tekniikalla toteutettu valtava Kristuspää-reliefi oli, miten sen nyt sanoisi, hieman outo. Ranskattaren ehtoolliselle saattoi näyttelyvieraskin osallistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti