Kinkerit, lukukinkerit, lukuset, lukusijat, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vai liekö sittenkään rakkaalla? Alun pitäen kirkkolain velvoittamat kristinopin kuulustelutilaisuudet olivat monellekin kauhun paikka. Vieläkin, kauan jälkeen Jukolan aikojen, kuulee kinkerimuisteloita rippikouluun pyrkimisestä mahdottomine luku- ja ulkoläksyineen. Kinkerit kehittyivät aikoinaan keskiajan papiston ripitysmatkoista. Ei siis ihme, että väellä on ollut pelko puserossa ja ”tukka silmillä ettei synti näkyisi”. Tuo jälkimmäinen tuli tajunnanvirtaan eräästä osuvasta runosta.
Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin. Ennen oppivelvollisuutta lukukinkereillä oli merkittävä kansansivistyksellinen vaikutus. Nyt kun lukutaito opitaan koulussa ja uskon ABC rippikoulussa, kinkeriperinne on vääjäämättä tiensä päässä. Lukusijoja kuitenkin järjestetään etenkin maaseudulla. Ne eivät ole enää niinkään opetustilaisuuksia vaan eräänlaisia kylän vuosikokouksia, joissa vaihdetaan kuulumiset ja saadaan kahvin juonnin lomassa terveiset seurakunnan paimenelta, lukkarilta ja seurakuntasisarelta, ja ehkä myös syvällisempää mietittävää. Kinkereitä pidetään niin kodeissa kuin seurakunnan tiloissa. Tänään neljätoista takamusta kulutti seurakuntatalon tuoleja yhdessä viihtyen. Oli hyvä iltapäivähetki. Tästä jatketaan neljä kertaa kyliin ja koteihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti