Fluorilakan tympeä maku suussa kotiuduin juuri hammaslääkäristä hammaskiven verran kevyempänä. Valmistauduin käyntiin käymällä tilanteen vaihe vaiheelta etukäteen läpi ja vakuuttamalla itselleni, että hienosti menee. Kun vuoroni tuli, olo oli tyyni ja levollinen, aivan toista kuin edelliskerran alun kauhunhetket. Tarkastuksen yhteydessä purukalustosta otettiin röntgenkuvat piilevien reikien varalta ja tietysti yksi korjattava kiusankappale löytyi. Kysymys ”puudutetaanko” oli saada paniikinhallintapasmat sekaisin. Lyhyen keskustelun jälkeen valitsin toimenpiteeksi alkuperäissuunnitelman mukaisen hammaskiven poiston, koska en tietenkään ollut älynnyt ”treenata” paikkausta varten. Liekö tyhmästi valittu, mene ja tiedä. Täytyy vain toivoa, ettei hammas ala oireilla ja ettei ainakaan lomalla. No, luotetaan, että pysyy hiljaa vielä kaksi kuukautta, kun on jo kuukausia pysynyt.
Mutta nyt siis sain vahvistavan kokemuksen siitä, että pystyn hallitsemaan pelonsekaisen mielikuvitukseni ja ettei hammaslääkärin imuriin tai muihin instrumentteihin tukehdu. Mitä jännittämiseen tulee, en ole sellainen, että murehtisin asioita viikkoja etukäteen, päivää paria ennen ehkä muutama vatsaa kouraiseva ajatus, yleensä syke nousee vasta tilanteen koittaessa, ja siihen taas auttaa mentaalitreenaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti