Pikku-Finlandia

Perjantain kevyt iltalenkki nosti tummia pilviä viikonloppusuunnitelmien ylle. Kotoisan kuntoradan latu oli pehmeä ja ohut kerros uutta lunta sai sukset lipsumaan, kunnossakin tuntui tapahtuneen notkahdus kolmen hiihdottoman päivän jälkeen. Että sellaisissa fiiliksissä kohti lauantain laturetkeä eli Finlandia-hiihdon lyhyttä karvalakkimatkaa. Säätieto lupasi Salpausselän maisemiin yöksi lumisadetta, päiväksi lauhtuvaa ja kovaa tuulta, joten pelkäsin pahinta.

Olen osallistunut harvakseltaan kyseiseen hiihtotapahtumaan, koska jokainen kerta on olosuhteiltaan ollut sen verran ankea, etten ole vähään aikaan halunnut lähteä itseäni kiusaamaan. Puolisoni on lykkinyt matkan kuusitoista kertaa ja selvinnyt sisulla jokaisesta kelistä, joita on toki vuosiin hyviäkin mahtunut.

Olin mukana vuonna 1997 ja 1998, jolloin lyhyempi matka oli 42 km ja sujuteltiin Lammilta Lahteen. Jälkimmäisellä kerralla järviosuuksilla oli vettä nilkkaan asti, joten minulle riitti viideksi vuodeksi. Vuonna 2003 uskaltauduin jälleen mukaan, kun lenkki oli lyhentynyt Lahden ympäristössä lykittäväksi 32 kilometriksi. Ja taas oli vastuksia matkalla samoin seuraavana yrityksenä vuonna 2006.

En ylipäätään ole massahiihtotapahtumien ystävä. Tuhatpäinen osallistujajoukko talloo ladun puuroksi - viime vuonna kunnollista latua ei ollut kuin nimeksi - reitillä on ruuhkaa ja välineet kalisevat, oman haasteensa tuovat vaikeat laskut, joissa pahimmassa ensiapuporukka päivystää mäen puolivälissä ja alla.

Mutta miksi lähdin tänä vuonna mukaan, vaikka viime vuoden Finlandia oli pelkkää suksilla sähläämistä? Ei kahta huonoa vuotta peräkkäin, ajattelin, eikä ollutkaan. Eilisestä menosta suorastaan nautti. Kun vielä otti levollisen asenteen, ei turhia ohituksia ja sykkeen nostatuksia niin matka taittui leikiten ja hyvillä mielin. Ja niin se vaan on, että lasku kuululle hiihtostadionille maaliin sykähdyttää aina. Suurin kiitos onnistuneesta päivästä kuuluu tietysti rakkaalle hiihtokaverille ja voidemestarille.