Vilkkailla laduilla kulkee jos jonkinlaista retkikuntaa. On parrakkaita perinnepukeutujia ja kilpakalleja trikoissaan, pariskuntia identtisine asuineen ja perheitä vauva-ahkioineen. Tuhannet tyylit ja vauhdit risteilevät laduilla sulassa sovussa keskenään. Lehdistä on luettu australialaisesta sauvoitta hiihtäjästä ja sokeasta englantilaisesta, jolta sujuu niin perinteinen kuin luistelutyylikin. Jälkimmäinen nähtiin alkuviikosta, kun hän oppaansa kanssa valmistautui jatkamaan latukahvilalta matkaa eikä kyseessä ollut mikään pikkulenkki.
Oli meno millaista tahansa yhteistä kaikille on liikkumisen ilo. Muutama päivä sitten aurinkoisella aamulenkillä vastaan hiihti ulkomaalaisen näköinen kaveri autuas hymy kasvoillaan. Saatoin kuvitella tuon sisikunnassa läikähdelleen tunteen. Eddie ihmemaassa.
Ihmemaa tämä upeine maisemineen ja hulppeine latuverkostoineen totisesti on. Totisesti. Joskus liiankin. Paikallislehdestä tuli luettua sekin tosiasia, että pipon kireys on suoraan verrannollinen talvella hiihdettyjen kilometrien määrään. Ikävä tunnistaa tuo itsessään. Tänään oli hermo mennä tuulen roskaamiin latuihin. Kaarnaa, neulasta ja oksanpätkää oli paikkapaikoin niin paljon, että jarruttivat menoa ja tietenkin alamäissä. Harmitti sekin, ettei älytty valita lenkille luistelusuksia, joilla olisi päässyt pois roskarännistä. Seitsemäs päivä on leirielämässäkin kriisialtis, joten ehkä tämä tästä, ja suksi kulkee taas hymyssä suin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti