Joko ruvennen runolle

Tulipa taas avarrettua kokemusmaailmaa. En ole yhteislaulutilaisuuksien ystävä, vaikka lukkari olenkin, enkä esimerkiksi ole koskaan käynyt kirkoissa laulamassa kauneimpia joululauluja, kesärantojen haitarisäesteisistä lauluhippaloista puhumattakaan, ja nyt sitten uskaltauduin oman kylän kirjastoon kansanperinnettä opiskelleiden nuorten aikuisten vetämään kalevalaiseen lauluiltaan. Tutut kansanlaulut vetäistiin rennosti ulkomuistista ja ilman säestystä, muutama vuorolauluperiaatteella toteutettu itkuvirsikin joukkoon mahtui ja pari helppoa kansantanssia. Yleisönä parisenkymmentä naista ja yksi lapsi. Itkuvirret olivat kauniita ja myös Lampaanpolska jäi mieleen.

"Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Anna iloinen olla.
Koska suru tulee,
anna hänen mennä.

Baarmat ne laulaa,
kolme hiirtä hyppelee,
kissi lyöpi trummun päälle.
Koko maailma pauhaa!"
  

Pipo kiristyy

Sanotaan, että hiihtäjän pipon kireys on suoraan verrannollinen sivakoitujen kilometrien määrään: mitä enemmän hiihdät, sitä enemmän huonot olosuhteet, väärä voitelu ja kanssahiihtäjät kismittävät. 

Tänään, kun kilometrejä on plakkarissa alun seitsemättäsataa, alkoi oirehtiminen. Fyysinen väsymys ja olematon luisto saivat kipunat sinkoilemaan ja takana hiihtävä kulta sai kuulla kunniansa, etenkin, kun hän oli hiljan uusinut oman luistovoitelunsa ja minä kihnutin menemään vanhoilla rasvoilla. No, kullalla oli hyvä syy suksiensa entraamiseen, Finlandia-hiihto, joten suotta siinä kiukuttelin.

Eräs liikuntaa aktiivisesti harrastava pappi pohti kerran saarnassaan, pitäisikö hänen paastota leijonanosan elämästä saaneesta lenkkeilystä. Pitäisikö minun tuumia samaa hiihdosta? Ehkei sentään, lasken tämän kaikesta huolimatta normikuntoiluksi. Sitä paitsi paastottuakin tuli, kun outo vatsatauti piti puolitoista viikkoa ladulta pois. Kunto mokoma notkahti tuossa ajassa ja paluu suksille oli yhtä tuskanhikeä. Jos jostain haluan paastota, niin pipon kireydestä. Leppoisuutta tuleville lenkeille, nyt on uudet luistotkin pohjissa, kiitos kullan.

Vinkeä viikko

Viikko alkoi mukavasti vapaapäivällä. Helmikuulle on siunaantunut niin paljon pyhätyötä, että arkivapaita riittää nautittavaksi ennen ja jälkeen. Ja minähän nautin. Maanantaina kiiruhdin heti aamusta kampaajalle kaunistumaan ja iltapäivällä Tampereelle sielun silotukseen muuten vain. Alet vetelivät viimeisiään eikä mitään ostettavaa löytynyt. Ryijynäyttely ja kahvilassa istuskelu pesivät materianmetsästyksen mennen tullen.

Autottomuus antoi pikantin lisän alkuviikon päiviin koslan ollessa alustan massauksessa. Äidin auto olisi ollut lainattavissa, kunhan sen olisi ensin kuorinut lumikuorman alta, mutta koska laiskotti ja toisaalta kiinnosti kokeilla, pärjäisikö muutaman päivän ilman menopeliä, volkkari sai jatkaa talviuniaan. Lähimatkat taittuivat polkupyörällä, kauemmaksi pääsi kimppakyydillä tai julkisilla kulkuneuvoilla. Jälkimmäisten kanssa tosin vaadittiin hieman vaivannäköä, etenkin jos mieli työpaikalle heti aamusta. Ensin pyörällä asemalle, pätkä taajamajunalla, pieni aamukävely pysäkin tuntumaan, kahvit linja-autoa odotellessa Seon baarissa, pätkä pikavuorolla ja jälleen pieni aamukävely. Aikaa meni kaikkineen tunti ja vartti, kun omalla autolla töihin olisi surauttanut vartissa.

Mutta hauskaahan tuo oli, rutiineista poikkeaminen tunnetusti piristää ja kutsuu luovuuden esiin. Saman teki työnantajan tarjoama leffanäytös ja pikkujouluateria, joka joulukiireiden keskeltä siirrettiin enemmistön toiveesta tammikuulle. Elokuva, Vuonna 85, toi nuoruuden mieleen, mutta ei minkäänlaista haikeutta ajanjaksoa kohtaan. Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet vasta kyseisen vuoden jälkeen.

Viikkoon mahtui tietenkin myös hiihtoa. Viisisataa kilometriä tammikuun loppuun mennessä sivakoituna on kaikkien aikojen ennätys. Tuli myös talven komein ja toivottavasti ainoa mukku. Alamäessä suksi nappasi latuun kiinni ja koska laskuasennosta johtuen vartalo oli jo valmiiksi kumarassa, seurasi kunnon mahaplätsi. Nilkka vääntyi ilkeästi, mutta luut ja nivelsiteet kestivät. Liekö säikähdyksellä selviämisestä kiittäminen liikunnan sitkistämää koipea vai korkeavartista luisteluhiihtomonoa? Neljätoista vuotta sitten vastaava kuperkeikka toi kipsin jalkaan ja kaksi kuukautta sairauslomaa.

Kiinakin oli viikolla kartalla niin kansalaisopiston kieliryhmän kuin kullan tarjoaman nimipäiväillallisen verran. Paikallisen etnoravintolan emäntä puhui yllättävän hyvää suomea, mutta silminnähden ilahtui muutamasta kokeeksi lausutusta kiinan sanasta. Ensi kerran tavoitteeksi otetaan tehdä tilaus kiinaksi.