Huh kesää

Helteet ovat muisto vain, mutta ei hätää, huhkimista on riittänyt eikä loppua näy. Eilen tuli koko talon kattava ikkunaremontti valmiiksi, joten ensi viikolla alkaa perusteellinen suursiivous. Asia on toki kirjattu kesäsuunnitelmiin ja käy mainiosti lomasta, koska olen sen verran kaheli, että pidän siivoamisesta, mikäli sen saa tehdä kiireettä.

Välillä on sentään lomailtukin: parin päivän kaupunkiloma Helsingissä ja leppoisa kesäyön pyöräretki. Joitain terveisiä pääkaupungista. Kuten tavallista suunnittelin jo kotona omat menemiseni (puolisoni istui aamupäivät työhönsä liittyvässä seminaarissa) ja listasin käyntikohteikseni Kiasman, Designmuseon ja Arabian museon. Luulin Kiasman olevan vain läpihuutojuttu, välipala ennen muiden museoiden avautumista, vaan toisin kävi, nykytaide imaisi minut mukaansa kahdeksi tunniksi.

Eija-Liisa Ahtila: The Clear House, 2004

Marja Kanervo: Ryijy (yksityiskohta), 1992/2013

Eija-Liisa Ahtilan mielen hajoamista pohtivat työt olivat kuvaavia, mutta kauniin toiveikkaita. Mitä siitä, että tila pirstaloituu, uusi järjestys on omalla tavallaan selkeä ja sen kanssa voi oppia elämään. Tulkinta on toki aina katsojan silmässä, ei epäilystäkään, etteikö joku kokisi labyrinttimaisia veistoksia ahdistavina. Menetystä ja surua käsittelevä videoteos Rukoushetki osui kipeän asian ytimeen. Tyhjään kotiin palaaminen koiran kuoleman jälkeen oli kuvattu pakahduttavan aidosti. Eläimet olivat tärkeässä osassa myös videoteoksessa Marian ilmestys, joka mielenkiintoisesti tutki ihmeen olemusta ja näytelmän keinoin pyrki avaamaan pyhää ja inhimillistä. 

Ehdoton suosikkini museossa oli kuitenkin Marja Kanervon Ryijy, huonetta kiertävä neliömetrien kokoinen höyhenistä koottu jäteöljyllä valeltu installaatio. Vaikuttava, jylhä, majesteetillinen, ja niin riipaiseva. Nimi nerokkaan yksinkertainen, Ryijy, tekstiili ajoilta, jolloin oltiin omavaraisia, viljeltiin ja varjeltiin. Nyt on toisin, luonto itkee, öljynorot valuvat seinällä kuin kyyneleet, kuva tämän päivän maailmasta ja ihmisestä. Taiteilijan Esiinkatoavaa-näyttely on sekä idealtaan että toteutukseltaan oikea helmi. Vähemmän on totisesti enemmän.

Heini Riitahuhdan suunnittelema Runo. 

Teema-mukin korvamuotti.

Tunteiden ja tulkintojen maailmasta oli mukava siirtyä käyttöesineiden yksiselitteiseen maailmaan Designmuseoon ja Arabialle. Jälkimmäiseen sovittiin treffit kullan kanssa. Kuulumisten ja kahvihetken jälkeen matkattiin raitsikalla takaisin keskustaan ja astuttiin laivaan. Puolentoista tunnin risteily vei halki upeiden maisemien ja osuipa silmään myös muutama vanha purjealus ja yksi muinaiseläin. Hieno kaupunkipäivä.

Taide-elämyksiä

Sateista syksyä on elähdyttänyt muutama vertaansa vailla oleva taide-elämys. Syyskuun viimeisenä lauantaina puolisoni viettäessä päivää turvallisuusmessuilla Lahdessa, minä matkustin Helsinkiin. Kun putkahdin aseman ovesta kaupungin puolelle ja suuntasin askeleeni kohti Ateneumia, jouduin toteamaan, etten ollut ainoa, joka mieli Schjerfbeckin maalauksia katsomaan. Valtaisa jono kiemurteli Makkaratalolle asti. Marssin jonon hännille lähes liikuttuneena. Tietäisipä Helene, miten ihmiset kilvan jonottavat hänen näyttelyynsä. Ja jostain nousi varmuus: hän tietää, tiesi jo eläessään luovansa suurta ja ainutkertaista. "Viisas ja määrätietoinen" kirjoitti Edelfelt nuoresta lahjakkuudesta. Kuitenkin myytti kärsivästä, väärin ymmärretystä ja mieskollegoiden varjoon jääneestä taiteilijasta elää sitkeässä. Toki elämä kolhi, oli lonkkavamma ja muuta sairautta, pettymyksiä ihmissuhteissa ja luomisen tuskaa. Vetäytyminen julkisuudesta oli omiaan lisäämään mielikuvaa hauraasta taiteilijasielusta. Hauras, mutta vahva. Schjerfbeck tiesi lahjansa, uppoutui taiteen tekemiseen ja omintakeisen, tänä päivänä satojatuhansia ihmisiä taulujensa äärelle liikuttavan, tyylinsä hiomiseen. Luominen on silkkaa työtä, "kuvat kehittyvät kuvista", mikä näkyi näyttelyssäkin, kymmeniä malleja ja satoja luonnoksia sekä kopioita ja tulkintoja maailman taiteen mestariteoksista. Upea näyttely, joka on esillä vielä tämän viikon.

Helene Schjerfbeck: Hopeataustainen omakuva, 1915.

Ihmispaljouden ja sykähdyttävien maalausten jälkeen marssin musiikkitalon rauhaan, söin keittolounaan ja tutkin levykaupan antimia. Tallis Scholarsin levy ilmaisi halunsa tulla kokoelmiini, mutta vaiensin sen kutsun ja jatkoin matkaani MP-myymälään, josta ostin ”taistelijan jalkineet”. Kotona kullan kanssa naureskeltiin moiselle nimelle. Ilmeisesti laatu ei enää myy, koska Sievin valmistamat armeijan maihinnousukengät ovat saaneet testosteronia tihkuvan markkinointisilauksen.

Tuoreempi taidepläjäys on viime perjantailta, kun viikonloppu polkaistiin käyntiin Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmisto oli varsin mielenkiintoinen. Soitannon kulkua en tänne kirjaa, koska kulta selostaa sen tyhjentävästi blogissaan. Jos oli tavanomaisesta poikkeavaa musisointia niin toki perussinfonian ystävätkin saivat nautiskella muutaman osan verran. Vanhemmiten huomaan kaipaavani särmää myös klassiseen musiikkiin, populaaripuolella se on aina ollut selviö, tosin riittävän vanha musiikki kelpaa sellaisenaan ja on sekin mielimusiikkiani, selkeää, puhdasta ja yksinkertaista. Mitään atonaalista sekamelskaa en ole vielä uskaltautunut livenä kuuntelemaan. Joskos siinä menisi raja? Riitasointujakin kuuntelee, kunhan sävellajista on edes hetkittäin tuntuma.

Lasimäellä

Aamupäivällä ajelin Hämeenlinnaan tarkemmin sanottuna Iittalaan Kalvolaan. Kuntaliitos on metka juttu ja kaihertaa lasikyläläisten mieliä varmasti pitkään. Käyntini perimmäinen syy oli naivistien taidenäyttely, mutta myös etuseteli lasimyymälään. Aamulla kävin kissanhännänvetoa menenkö autolla vai junalla ja aikatauluton vaihtoehto voitti, koska a) säätiedotuksessa luvattiin sadekuuroja b) en ollut ajantappopäällä - neljä tuntia lasimäellä olisi ollut liikaa c) sain kiireettömän aamun.

Kuin korvaukseksi epäekologisesta valinnasta, päätin ajaa reitin mahdollisimman taloudellisesti ja onnistuinkin. Mittari näytti edestakaisen 45 km matkan keskikulutukseksi 4 litraa sadalla eli kulttuuriretkuilu hörppäsi vajaat 2 litraa menovettä. Ensimmäinen edellytys moisen tuloksen saamiseen on moottoritien karttaminen. Vanha kolmostie tai Kuurilan maaseuturaitti takaa, että nopeus jää kahdeksaankymppiin ja alle. Toisekseen on otettava käyttöön muut taloudellisen ajamisen kikat, jouheva vaihtaminen, ennakointi, pysähdysten välttäminen, moottorijarrutus, ja kaasua on säädeltävä varovasti kuin olisi kananmuna tallan alla. Säästöä tuli, mutta ei ajaminen kovin rentoa ollut.

Mitä sitten naivistiseen näyttelyyn tulee niin onhan noita nähty. Tämän vuoden kuvakavalkadi ei kokonaisuutena jaksanut innostaa. Oli toki paljon kivoja ja söpöjä kuvia, mutta oivallus puuttui monesta. Myös kopiot ärsyttivät. Jos viime vuonna tietty maalaus oli mennyt kaupaksi, tälle vuodelle oli tehty lähes samanlainen, mutta hieman eri sävyissä. No, olen toiston ystävä, pidän grafiikasta ja kaikesta taideteollisesti tuotetusta, joten menköön toisinnot, onhan se leipänsä tienattava taiteilijankin. Mutta helmiäkin joukossa oli. Sanna Lappalaisen ompelutekniikalla toteutetut työt viehättivät erilaisuudellaan ja veistoksissa oli monta hyvää ja kantaa ottavaa kuten kirkollinen www.taivas.com.

Lasimyymälästä ostin muutaman asetin ja juomalasin tiskikoneen nakertelemien tilalle. Monenmoisia varteenotettavia heräteostoksiakin näpeissä pyöri, mutta mukaan tarttui ainoastaan näpsäkän kokoinen Kovanaama-paistinpannu pieneen kokkaukseen.

Turuus

Puolisollani oli eilen työvelvoitteita Turussa ja niinpä minäkin päätin viettää päivän Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Asemalle saavuttaessa sataa tihutti. Kun kulta kiiruhti kokoustamaan syrjäkulmille, minä kipitin keskustaan. Matkalla poikkesin aamukahville ja jatkoin Wiklundille sateensuojakaupoille siitä huolimatta, että tihkusade oli loppunut. Ostin kompaktin sateen ehkäisimen ja hyvin tuo toimikin, koska päivän aikana ei enää kuuroja tullut.

Ensiksi suunnistin Wäinö Aaltosen museoon. Aulassa turistin toivotti tervetulleeksi Tampereen Hämeensillalta tuttu Suomen neito koko komeudessaan. Muuta Aaltosta ei museossa ollutkaan paitsi jokunen öljyvärimaalaus syrjäisessä käytävässä. Hyvä niin, sillä kuvanveistäjän kulmikas muotokieli ei ole koskaan ollut minun makuuni. Päänäyttely säväytti senkin edestä. Vesi - tunteita ja aistimuksia, valokuvien, videotaiteen ja muutaman installaation kokonaisuus 32 suomalaiselta, virolaiselta ja ruotsalaiselta nykytaiteilijalta. Pidin näkemästäni. Veden monimuotoisuutta, pinnalta ja pinnan alta, eri olomuotoja, pieniä ja suuria vesiä, uskomuksia, mytologiaa, hätähuutoa puhtaan veden puolesta, tunnelmia autuaista ahdistaviin väljästi ripustettuna tyylikkään avarassa luonnonvaloa hyödyntävässä museossa.

Museon kakkoskerroksessa on valokuvakeskus, jossa oli esillä kansainvälisen valokuvakilpailun voittajasatoa. Edvard Munch sanoi aikanaan, ettei valokuva voi koskaan vetää vertoja maalaukselle, koska taivaan ja helvetin kuvaaminen kameralla on sula mahdottomuus, eilisen jälkeen olin toista mieltä. Jotkut otokset olivat kuin suoraan helvetistä. Mustavalkoisuus tehosti vaikutelmaa, kurjuutta, slummeja, väkivaltaa, huumeita, ihmiskauppaa. Uh. Piti palata vielä vesinäyttelyn parhaimmiston pariin ja huuhdella ikävät mielikuvat.

Seuraavana kohteenani oli Puolalanmäki ja taidemuseo. Valokuvien ja modernin taiteen kiintiö taisi olla täynnä, koska en jaksanut innostua alakerran Veli Granön kirlianotoksista, suurjännitevalokuvista, joissa energia hehkuu mystisinä valokehinä. Ei isompia liikahduksia pääkopassa paitsi, että ”säteilevät” sormet toivat mieleen taijiharrastuksen. Yläkerrassa sitten saattoikin lumoutua Suomen kultakauden klassikoista, kermasta, kuten näyttelyn nimikin lupasi. Paljon tuttuja teoksia, mutta myös ennennäkemättömiä yllättäjiä. Vielä en ole äänestänyt suosikkiani. Museon pihalla liihottavat Jussi Mäntysen Joutsenet.


Kulttuuripläjäyksen jälkeen oli nälkä. Taidemuseon kahvilassa, missä vanhemmat rouvashenkilöt nauttivat kuohuviinejään, olisi saanut myös lounasta, mutta koska olin jo kotona Turun ravintolatarjontaa tutkiessani päättänyt testata Samppalinnan kalapitoisen kesäbuffetin, laskeuduin takaisin jokirantaan ja kipusin pitsihuvilaan. Monipuolisen merellisen lounaan kruunasi lasillinen reilunkaupan valkoviiniä.


Ehdin tehdä vielä muutamia näyteikkunaostoksia antiikki- ja sisustuskauppojen liepeillä, kunnes oli aika hypätä Kakolan bussiin. Opastettuja K-15 retkiä maankuululle vankila-alueelle järjestetään nyt viimeistä kesää, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Kieltämättä vaikuttava ja jyhkeän monumentaalinen rakennuskokonaisuus. Sisällä homeen, virtsan ja tupakan pinttyneessä hajussa eritteiden kirjomia sellejä kierrellessä tosin ajattelin, että kaikesta sitä maksaakin.


Paikka on ollut tyhjillään lähes neljä vuotta, mikä näkyi rähjäisyytenä ja antoi ehkä liiankin lohduttoman kuvan vankilan arjesta. Toki elämä kiven sisällä on ollut ankeaa, sellit ahtaita ja osin alkeellisia, mutta siivouksesta on kuitenkin säännöllisesti huolehdittu. Oppaan puheessa vilahtelivat Haapojat, Markkaset, Siltavuoret ja kumppanit sellinumeroiden tarkkuudella, samoin uskalikkojen pakoreitit sun muut täsmätiedot.


Kierros veti turistiporukan hiljaiseksi. Ylimmän kerroksen musiikkihuoneessa, vankien harrastustilassa hulppeita maisemia katsellessa tunnelma sentään vapautui. Alueen rakennukset ovat myytävänä ja kauppakin käynyt. Kuulemma halvalla lähtee, jos kuka nyt vaikka vankimielisairaalarakennuksen omakseen haluaa. Tarvittavat kaavamuutokset on tehty ja hyväksytty. Työnimi Uusi Kakola voi tulevaisuudessa pitää sisällään esimerkiksi hotellin, hoivakodin ja lukemattomat määrät asuntoja. Vain mielikuvitus on rajana. Kirkkokin alueelta löytyy.


Kun reissu oli heitetty, kulta oli pysäkillä vastassa ja matka jatkui Tuomiokirkkoon, jonne veti Viimeinen ehtoollinen-näyttely. Luvassa muutamia nykytaiteen tulkintoja aiheen kuuluisimmasta versiosta, Leonardo da Vincin seinämaalauksesta. Taiteilijoina Andy Warhol, Francine LeClercq ja Pauno Pohjolainen.

Vasta kirkossa tajusin, mikä aamupäivän museokierroksesta teki kaikessa erinomaisuudessaankin niin pliisun, kullan hauskat kommentit puuttuivat. Warholin, poptaiteilijan ja Cambellin tomaattikeittotölkin luojan Viimeinen ehtoollinen -version äärellä hän näet pohdiskeli, että tomaattikeittoakos aterialla tarjottiinkin. Oma suloinen hassuni.


Kotimainen ja miksei ranskalainenkin nykytaide pesi mennen tullen amerikkalaisen popparin. Pohjolaisen hartsinen Jumalan Karitsa oli hieno, kun taas vastaavalla tekniikalla toteutettu valtava Kristuspää-reliefi oli, miten sen nyt sanoisi, hieman outo. Ranskattaren ehtoolliselle saattoi näyttelyvieraskin osallistua.

Naivismin lumoa

Sateen rummutus herätti aamuun. Vaan ei hätää, variksetkin sen tietävät: kohta kirkastuu. Siispä päivällä taajamajunan kyytiin ja Iittalaan. Jätin lasimäen houkutukset ja lompsin suoraan taidenäyttelyyn vanhalle puukoululle. Oli rauhallista, vain muutama näyttelyvieras, joten oli tilaa ja malttia kierrellä luokissa pitkän kaavan mukaan. Viehättävä tila natisevine lattialankkuineen ja viehättävä näyttely, joka avattiin yleisölle toissapäivänä.

Kohta kirkastuu, Pertti Ylinen 2010

Naivistit on Iittalan kesässä jo 23. kertaa. Kolmeltakymmeneltä taiteilijalta neljäsataa teosta, joissa kutkuttavia yksityiskohtia, oivalluksia, väri-ilottelua ja hyvää mieltä. Sadunomaisissa tuokiokuvissa tulvii ymmärtävä huumori, joka puhaltaa kipeistäkin aiheista pipin pois. Taulut ovat esillä kolme kuukautta ja samalla lipulla voi käydä näyttelyssä vaikka joka päivä. Täytyypä panna tiketti sadekesän varalta talteen.

Viikonloppulomanen

Joensuun reissu onnistui mainiosti. Perjantai oli vapaapäivä, joten saatoin lähteä matkaan jo puoliltapäivin. Pikajuna oli lähtiessä myöhässä 20 min ja loppua kohti aina enemmän, joten VR:n ystävällisellä avustuksella Pieksämäellä oli hypättävä kumipyörille lopputulemana 80 minuutin myöhästyminen. Ajattelin hakea korvausta, vaikkei viivästymisestä mitään haittaa ollut, mutta uteliaisuuttani, että toimiiko homma todella. Siitä joskus lisää.

Joensuussa kirjoittauduin hotelliin ja ehdin huilia reilut pari tuntia ennen kuin kipaisin kadun yli kultaa asemalle vastaan. Hänen junansa oli myöhässä puoli tuntia. Nälkä kurni, mutta päätettiin sinnitellä pikkupurtavan voimalla hotelliaamiaiseen. Notkuvat aamupalapöydät kannustavat jo sinällään hotelliyöpymiseen eikä nytkään tarvinnut pettyä, kruununa paikalliset luomuherkut. Kunnon tankkaus ja kaupungin kulttuurikirjon kimppuun.

Carelicumissa oli näytillä kuulut Ravennan mosaiikit kopioina, näyttely joka oli sysäys puolisoni ehdotukselle viettää viikonloppulomanen Itä-Suomessa. Hänen perusteellinen selvityksensä mosaiikeista löytyy täältä. Jossain näyttelytekstissä kehaistiin, miten kopiot ovat oikeastaan parempi tapa tutustua mosaiikkeihin, koska kaikki yksityiskohdat ovat silmien edessä toisin kuin katsellessa holvien korkeuksiin. Totta virkkoivat. Pienenpienten lasipalasten miljoonat värit ja valon taittuminen niissä oli ainutlaatuista nähdä.

Mosaiikkien ja Carelicumin perusnäyttelyn karjalaisuuspläjäyksen jälkeen suuntasimme taidemuseoon, joka hämmästytti monipuolisuudellaan. Entisen lyseon kerroksista löytyi vaikka mitä. Oli persialaista mattoa ja kiinalaista keramiikkaa, kaapin päällä istuskeli itse buddha, ja kaikki sulassa sovussa hyvällä maulla valitun suomalaisen nykytaiteen kanssa. Ja suomalainen kultakausi sitten. Lähes jokaiselta tuon ajan taiteilijalta jotain, sokerina pohjalla Edelfeltin salaperäinen ja eteerisen viehkeä Virginie.

Tumma valaistukseltaan hillitty huone kutsui rauhoittumaan ikonien maailmaan. Pääosin suomalaisten nykytaitajien maalaukset olivat teknisesti loistavia, mutta koska pyhän kuvan oikein ympäristö lienee kirkko, jotain jäi puuttumaan, mitä ei edes taustalla soinut sakraalimusiikki pystynyt kompensoimaan. Ikonia ei koskaan signeerata, koska maalausprosessissa lähtökohtana on ajatus: en minä vaan minun kauttani. Ei näissäkään ikoneissa signeerausta ollut, mutta näyttelyluettelossa tekijän nimi. Kuitenkin erinomainen ikonografian ja maalaustekniikan esittely ikonimaalauksesta kiinnostuneille.

Ikoniteema jatkui modernina alakerran erikoisnäyttelyssä. Neitsythuorakirkko-teoksellaan kohua herättänyt taiteilija Ulla Karttunen yhdistää rohkeasti ja kantaaottavasti pyhän ja epäpyhän. Meikatut prostituoitujen näköiset naiset madonnan hahmossa saattavat närkästyttää, mutta samalla haastavat katsojan miettimään ja kyseenalaistamaan aikamme ilmiöitä. Oivaltavaa symboliikkaa kautta linjan, minkä olisin toivonut näkyvän myös teosten nimissä. Äkkiseltään pinnalliselta tuntuneet popteokset olivat syvällisemmästä päästä talon antia.

Ja sitten se Parviainen. Portaikossa monta valtavaa symbolistista teosta, jotka eivät pettäneet. Taiteilijan erikoisnäyttely tulossa keveemmällä, joten taitaa tulla toinenkin Joensuun reissu. Museon myymälästä ostin herran elämänkerran samoin näyttelytarjouksessa olleen Karttusen.

Hengenravinnon jälkeen alkoi olla nälkä, ei vielä kovin suuri kiitos runsaan aamupalan, mutta sen verran, että ruokapaikan etsiminen kävi ajankohtaiseksi. Ajateltiin ensin Heseä pikaruokineen, mutta päädyttiin Rosson ruuhka-ajan slowfoodiin. Pestolla kansainvälistetty muikkupizza piti nälän kotiin asti.

Pohjois-Karjalaan

Viime viikolla kulta selaili salamyhkäisenä VR:n aikatauluvihkoa. Kysyin oliko tulossa työkeikka rataverkon varteen, vaan ei ollut, sen sijaan kaino ehdotus viikonloppureissusta Joensuuhun. Olin heti valmis. Syyslomalla selvittelin itsekin kyseisiä junayhteyksiä, kun hoksasin, että itärajan tuntumassa voisi käydä päiväseltään. Muutaman perilläolotunnin olisin viettänyt taidemuseossa ja ortodoksisessa kirjakaupassa.

Taidemuseoon vetää Oscar Parviaisen kokoelma. Monipuolisen taiteilijan symbolistinen kausi kiinnostaa. Olen aina ollut symbolismin ystävä, Hugo Simberg nyt etunenässä suosikkini, mutta myös monet muut. Toisena museon vetonaulana tietysti ikonit. Kaksi täysin erilaista maailmaa, joilla yhteinen ydin - molemmat ikkunoita toiseen todellisuuteen.

Vähän lomasta

Lomaviikko oli ja meni. Sadonkorjuun lisäksi tuli hoidettua ystävyyssuhteita. Olen sellainen erakkoiibis, että mitä enemmän on kohtaamisia töissä, sitä vähemmän jaksan niitä vapaa-ajalla. Vaatii ystäviltä paljon, kun välillä taholtani on pitkääkin hiljaiseloa. Mutta nyt siis kolme sovittua tapaamista lomalla, yksi kulttuuririennoissa, yksi kahvilassa, yksi ystävän kotona. Näiden ajoittaiserakkoa ymmärtävien samanhenkisten naisten ikähaitari soi reilun kahdenkympin ja kuudenkympin välillä.

Ja oli yhdet taiteilijatreffitkin. Nuoruudessa luin Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen, jossa neuvottiin järjestämään kerran viikossa tunti tai pari aikaa omalle itselle. Vanha neuvo, jonka kyseinen kirja nosti tärkeimmäksi luovuuden herättelytyökaluksi. Koska jokainen ihminen on oman elämänsä taiteilija, Luojan kuvana itsekin luova, kirja nimitti tätä tietoista yksin olemista, menemistä tai tekemistä, taiteilijatreffeiksi. Siispä toisena lomapäivänäni kutsuin itseni Naivistit Iittalassa -taidenäyttelyyn. Kymmenisen vuotta sitten tapasin käydä näyttelyssä vuosittain, mutta sitten perinne hiipui. Sääli sinänsä. Naivistinen taide on hauskaa ja hoitavaa, koska teosten analysoinnin sijasta voi keskittyä väri-ilotteluun ja hassuihin oivalluksiin. Toki joukossa on aina myös surumielisiä teoksia, mutta ne lipsahtavat mielestäni jo symbolismin puolelle. Kantaaottavia teoksiakin löytyy. Tämänvuotisesta näyttelystä jäi mieleen pienoisveistos Yksi heistä on valelääkäri, jossa neljästä valkotakkisesta yksi hymyili ja muut olivat enemmän tai vähemmän yrmeitä. Olen käynyt näyttelyssä milloin polkupyörällä, milloin omalla autolla tai bussilla, tänä vuonna valitsin kulkupeliksi taajamajunan ja hyvä niin. Jos lasitehtaan myymälästä selvisinkin heräteostoitta, paikallinen kirjakauppa olisi saattanut saada sortumaan vaikka kirjasarjaan eli autottomana säästin pitkän pennin. Iittalan Kirja ja Paperi on poikkeamisen arvoinen putiikki.

Loma huipentui rapujuhliin peellä, missä saksiniekkojen sijasta tarjottiin muita meren antimia ja papuvoittoista kasvisruokaa. Kynttiläillallinen oma kullan kanssa oli mitä parhainta hääpäivän etukäteisjuhlintaa. Maanantaina liittomme tuli pitsihäiden ikään.