Toukka

Perhosteema jatkuu, mutta vaihteeksi toukan muodossa. Eilen herukoita poimiessa kulta löysi pensaasta veikeän mittarimadon, jolla oli kerrassaan mainio suojaväri. Täytyihän tuosta elävästä oksasta kuva ottaa. Sade keskeytti poiminnan, joten urakka jatkui tänään, ja kas, toukka oli edelleen tallessa. Joku mittariperhonen tuosta aikanaan tulee.

Perhosia

Elokuussa piha tarjoaa sadon lisäksi paljon kauneutta ja iloa. Hauskasti kukkiva auringonhattu on perhosten mieleen. Tähän mennessä aterioimassa on nähty nokkosperhonen, neitoperhonen ja amiraali, ja tänään uutuuslajina sitruunaperhonen. Koska en ole perhosharrastaja, lajinmäärityksessä täytyi turvautua Perhosten mailla -kirjaan.

Kevään airuena tunnetun lajin koiraan tunnistaa jo kaukaa kirkkaankeltaisesta väristä, mutta vaaleanvihertävä naaras on hyvä nähdä läheltä. Paras tuntomerkki on siipien muoto, joka esiintyy vain sitruunaperhosella.

Mesitankkausta.

Naamiohuveja.

Metsä hoitaa

Metsän kutsu soi niin voimakkaana, että eilen sateesta välittämättä suuntasin kulkuni Kirveslammin Natura-suojelualeelle Viialan ja Vesilahden rajalle. Kaivoin paikallislehdestä leikkaamani ajo-ohjeen esiin, puin sadevaatteet ylleni ja lähdin kohti "satumetsää". Parinkymmenen minuutin automatkan jälkeen samoilin pari tuntia metsässä, ensin merkittyjä ulkoilureittejä pitkin sitten kartan ja kompassin turvin omia polkuja tallaten.

Kirveslammin ydinosa on hienoa vanhaa metsää, jossa lukuisat lahopuut luovat mainiot elinolosuhteet rikkaalle eliöstölle aina liito-oravasta lähtien. Monipuolinen on itse aluekin, aarniometsän lisäksi löytyy lehtomaisia osia, soita, kallioita ja kuivaa kangasmetsää. Minua sykähdyttivät eritoten kuusivoittoisen metsän vanhat haapayksilöt.

"Tuoksut vanamon...

...ja varjot veen."

Haapa taimena...

...ja elämää nähneenä vanhuksena.

Kesä koettelee

En ole koskaan ollut mikään kesäihminen. Toki nautin vehreydestä ja kukkaloistosta, mutta lämpö ja valoisuus alkaa yleensä pidemmän päälle käydä hermoille. Viime päivinä tuota ongelmaa ei ole ollut, koska sää on ollut lähes syksyinen. Mikä mainio syy kääriytyä vilttiin, tehdä ristikoita ja notkua netissä. Kolmeen päivään en ole pistänyt nokkaani ulos. Olo on kieltämättä nuutunut ja saamattomuus soimaa, mutta silti mikään ryhtiliike ei innosta. Tai innostaa yksi. Vaikka kesäkuun liikunnat tuli talsittua Tuusulassa alkukuusta ja luontoa ihmeteltyä kukkaretkellä viikko sitten, metsän kutsu soi vahvana, suunnaksi voisi ottaa vaikka Seitsemisen.

Metsässä samoilu vaikuttaa myönteisesti elintoimintoihin: verenpaine laskee ja lihasjännitys vähenee. Koska luonto vie huomion pois suorittamisesta, stressihormonin eritys vähenee, ihminen rauhoittuu ja rentoutuu. Myös luonnon yksityiskohtien havainnointi antaa mielihyvää. Metsä­retken jälkeen kyky selviytyä arjen haasteista paranee. 

Suopursu kukkii.

Luontoretkellä

Varhaisesta keväästä johtuen perinteinen kylmänkukkaretki toteutettiin tavoista poiketen jo huhtikuussa. Puolelta päivin nokka kohti Hattulaa tutuille mäntykankaille harvinaisuutta etsimään. Upeasti olivat kukassa ja esiintymätkin vahvistuneet sitten viime vuoden, jolloin vain yksi kaunotar hehkui retkeläisten ilona. Kotimatkalla koukattiin vielä Jutikkalan lintutornin kautta ja nähtävää riitti sielläkin, lukuisia sinivuokon värimuunnoksia ja satakunta joutsenta pulisemassa rantaruovikossa.

Hämeen kylmänkukka sinnittelee tutulla paikallaan.

Sinivuokon uudet vaatteet.

Laulujoutsenten torikokous.

Luonnon ihmeitä

Viikko sitten olin tuttavapariskunnan kanssa Hattulan ja Hämeenlinnan mäntykankailla jo perinteeksi muodostuneella kylmänkukkaretkellä. Esiintymät olivat vähentyneet sitten viime näkemän: löytyi vain yksi avautunut kaunotar ja nuppujakin vähänlaisesti. Surullista.

Töissä on näin keväällä jos jonkinlaista retkeä eri ryhmien kanssa. Eilen vein porukan metsään kotaretkelle. Ulkoiluun toi oman haasteensa ärhäkkä metso, joka väsymättä puolusti reviiriään. Siivekäs teki useita hyökkäyksiä ja lehahti lopuksi huussin katolle vartioimaan meitä. Lähelle ei ollut menemistä. Kun makkarat oli paistettu ja eväät syöty, niin ukko saattoi retkikunnan autolle asti ja spurttasi vimmatusti perään. Mahtoi linnulla olla uuvuttava päivä.

Luontoretkellä

Aamuyhdeksältä starttasin kolmen luontoaktiiviystäväni kanssa kohti Tammelan kansallispuistoja. Ensimmäinen pysähdys oli Saaren kansanpuistossa, josta matka jatkui Hämeen luontokeskuksen kautta Torronsuolle. Kuvat puhukoot puolestaan. 

Ruostejärven kauneutta ja hiljaisuutta.

Tuntui yltäkylläiseltä nähdä kokonainen kuikkaparvi.

Sievä kärpässieni varoittaa värillään.

Luonto maalaa.

"Kuoleman puutarha". Kukat kuin Simberin siveltimestä.

Lintutorni maastoutuu.

Näkymä tornista Torronsuolle.

Pitkospuita pitkin lähemmäksi...

... ja lähemmäksi...

...suota.

Pihaluontoa

Kun eilen iltayhdentoista jälkeen huhuilin kissoja sisälle, näin siilin tepastelevan ruohikolla. Täytyihän tuosta elävästä muinaisjäänteestä valokuva ottaa. Piikkipallo ei erityisemmin innostunut tuttavuuden tekemisestä, vaan vetäytyi tuhahdellen suurten kuusten alle. Menin perässä, nappasin kuvan ja kyselin kuulumiset. 

Hyvin tuntui siilineidillä menevän (sukupuolen päättelin pienehköstä koosta), oli selvinnyt talvesta ja liikenteestä, ja ruokaakin riitti kastematojen muodossa. Siili sinnittelee Suomessa elinalueensa äärirajoilla ja jopa puolet yksilöistä voi menehtyä talvella. Täytyykin pyytää kultaa nikkaroimaan pallerolle suojaava talvipesä. Erikoisuuksista lepakonpönttö jo on.

Siilin pesälaatikko. Suomen luonnonsuojeluliiton ohje.

Pihassa kasvu on lähes pysähtynyt viileän sään vuoksi. Vettä kyllä riittää, mutta lämpöä kaivataan kipeästi. Taimena ostetut yrtit antavat satoa ja tomaatti on jaksanut kehittää raakileet, mutta muuten on kituliasta, edes salaatti ei ole kasvanut syömämittaan.

Pakastin alkaa olla tyhjä viime kesän sadosta, mehua ja sosekeittoa vielä löytyy, joten kovasti jo sormet syyhyävät marjametsiin. Metsäntutkimuslaitos ennustaa hyvää mustikkasatoa, koska kevään kukinta oli runsas ja pölyttäjiäkin kiitettävästi liikkeellä. Kun vielä metsän kosteuden uskotaan suojelleen pahimmilta hallaöiltä, marjoja luulisi tulevan, vaikka ennustehan tuo vasta on, viikon parin hellejakso kypsymisvaiheessa voi romahduttaa sadon. Poimimaan pääsee heinäkuun puolen välin jälkeen.

Jo pitenee varjot

Saunalenkillä huomasi, miten varjot olivat kesästä venähtäneet. Aurinko laski ja vaikka sää oli miltei helteinen, valossa oli aavistus talvea. Luonnossakin värit alkavat kauhtua, maisema on kaunis murrettuine sävyineen, mutta ennakoi korjuuta ja kuolemaa. Haikeaako? Eihän toki. Vuodenkierto tällä leveysasteella on rikkaus vailla vertaa.

Olen syntynyt syyskuussa ja pidän syksystä, jos nyt asioilla mitään yhteyttä on. Moni ystävänikin on syksyn lapsi. Lahjapulma tuli ratkaistua tänään Hämeenlinnassa, kun ostoskoriin päätyi kaksi metsäpalstaa. Paikallinen Punnitse ja säästä -keidas nimittäin myy Luonnonperintösäätiön metsälahjakortteja, joilla suojellaan vanhoja ja uhanalaisia suomalaisia metsiä. Säätiö hankkii aina kulloisenkin metsän omistukseensa ja rauhoittaa sen pysyvästi luonnonsuojelulain nojalla. Näitä ikimetsän palasia voi sitten kuka tahansa ostaa itselleen tai lahjaksi.

Elämänlanka

Eilen oli pihailta. Puolisoni leikkasi nurmikon ja minä kitkin kukkamaita ja pensaiden alustoja, minkä kiukkuisilta hyttysiltä pystyin. Ja perattavaa totisesti riitti. Pari vuotta sitten, kun lehtikompostorin virkaa hoiti epämääräinen ja alati kasvava röykkiö piharakennuksen takana, tuo viehkeällä nimellään kosiskeleva kiusankappale ilmestyi kuin tyhjästä.

En tunnistanut kasvia sen alkaessa kauniin vihreänä suikertaa kompostikasan päällä. Koska tulokas levisi nopeasti ja valkokukkaisena suorastaan puhdisti maiseman, annoin sen pahaa aavistamatta jatkaa elämäänsä. Loppukesällä kasvin lonkerot ulottuivat jo orapihlaja-aitaan ja saivat oksat taipumaan. Ei taidakaan olla ihan harmiton kaveri tämä, tuumin, ja otin lajista selvää. Elämänlanka, isokierto eli karhunköynnös yksi haitallisista vieraslajeista, jotka tilaisuuden tullen valtaavat alaa ja tukahduttavat muut lajit alleen.

Kompostiröykkiö päätyi viime kesänä siirtolavalle ja paikalle rakennettiin kunnon lautakehikko pitämään kaikenkirjavat puutarhajätteet aisoissa ja edistämään maatumista. Se oli sen elämänlangan taru, uskoin, vaan toisin kävi. Ulkorakennuksen takana suikertaa taas ja ihan raja-aidan vieressä. Yritin kitkeä versot juuria myöten ja viskasin kaivetut lämpökompostorin 60 asteen kuumuuteen tuhoutumaan. Olisi kai pitänyt polttaa, kuten netin keskustelupalstoilla neuvotaan, ja samaan hengenvetoon kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettei pahamaineisen nujertamiseen auta kitkemiset eikä roundupit. Yyh.

Näitä villisti leviäviä, syrjäyttäviä karkulaisia riittää. Lupiini on tuttu samoin jättiputki, mutta että haitallisia vieraslajeja on peräti 157 ja tarkkailtaviakin tai paikallisesti haitallisia 126. Suurin osa lajeista on toki viruksia ja sieniä, ja eläinmaailmakin saanut omansa joukkoon, hyönteisiä sun muita nilviäisiä ritirimpsuin sekä muutama kala ja nisäkäs, mutta kasvejakin kolmisenkymmentä per kategoria.

Kylmänkukka kavereineen

Jo muutaman vuoden on pieni luontoaktiiviporukka suunnannut Hämeen mäntymetsiin ihastelemaan harvinaista kylmänkukkaa, joka lukeutuu erittäin uhanalaisiin lajeihin. Innostus lähti liikkeelle juuri tuosta, näyttävästä Kanta-Hämeen maakuntakukasta, jota vinkattiin löytyvän mm. Hattulan Parolasta (levinneisyyskartta), ja on myöhemmin laajentunut kasvin monenkirjaviin sukulaisiin. Tuli vinkki, että Tuuloksesta löytyy kylmänkukan ja kangasvuokon risteymää, joka rajatusta esiintymisestään johtuen on mahdollisesti vieläkin harvinaisempi kuin harvalukuinen hämäläinen.

Opastaulun kertomaa: Kylmänkukkaristeymä on monivuotinen, mätästävä ja syväjuurakkoinen valoisien mäntykankaiden kasvi. Se kukkii keväällä huhti-toukokuun vaihteessa. Se kasvaa vanhempiaan kookkaammaksi. Kukat ovat suuria ja vaaleanvioletteja; kangasvuokolla kukat ovat valkoisia ja hämeenkylmänkukalla sinisiä. Risteymällä osa lehdistä ja kangasvuokolla kaikki lehdet säilyvät vihreinä talven yli, hämeenkylmänkukan lehdet kuihtuvat syksyllä ja uudet kehittyvät kukkimisen jälkeen. Kasvien hedelmystöt ovat pehmeitä karvapalloja, mutta risteymällä siemenet jäävät kehittymättä.

Kukat olivat tänä vuonna harvassa ja pääosin kukkineita. Alueella on tehty harvennushakkuita, ja varoituskylteistä ja huomionauhoista huolimatta esiintymät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Johtuiko tämän vuoden kato hakkuista ja valon lisääntymisestä alueella? Hattulassa on hakkuiden lisäksi riesana motocrossaajasukupolvi, joka kyntää syviä uria männikköön harvinaisista kasveista piittaamatta.


Alla viime vuoden kuvasatoa. Kangasvuokko ja kylmänkukka.

Vetten ääreen

Ajattelin lääkitä itseäni luonnolla. Soitto ystävälle ja sitten lähiseudun lintutorneja koluamaan varusteena kiikarit ja kamera. Bongailu alkoi paikkakunnan satamasta, jossa lahden poukamassa nököttää pieni, mutta varsin käyttökelpoinen rakennelma luontoharrastajien iloksi. Liekö tuulinen sää pitänyt linnut piiloissansa, koska ainoat havaitut siivekäslajit olivat sinisorsa, silkkiuikku, kalalokki ja naurulokki.

Satamasta matka jatkui Saarioispuolelle. En ole aikaisemmin käynyt Jutikkalan lintutornissa ja olin lumoutunut. Auto jätettiin tien varteen, mistä mutkitteleva polku vei pientä harjua myöten metsän läpi rantaan. Puusto oli vanhaa, keloja ja maatuneita runkoja kolopesijöiden nakutella, ja löytyipä valtaisa lintujen ruokintapaikkakin. Puihin oli ripustettu kaksi vesivanerista nikkaroitua parinkymmenen litran vetoista siemenautomaattia, joista oli kuorista päätellen tarjoiltu kauraa ja auringonkukan siemeniä, sekä inhat määrät ihraa.

Luonnon muovaamaa grafiikkaa kelopuun rungolla (kuvassa) ei voi kuin ihailla.

Melko hiljaista oli myös Saarioisjärven rannassa, mutta näimme sentään uusina lajeina kalatiiroja ja nokikanapariskunnan sekä kuulimme kaulushaikaran pulloon puhaltelun ja kevään ensimmäisen käen. Käellä oli paljon asiaa ja välillä levy jumiutui kuk kuk kuk kuk kukkuu kukkuu.

Iltamenoja

Päivä on pidentynyt silmissä. Eilen sen huomasi, kun kävelimme luonto- ja kulttuuri-illasta kämpälle ja vertasimme viikon takaiseen pimeyteen. Nyt auringonkajo vielä valaisi tunturien takaa ja katulamput syttyivät empien. Kevät.

Täällä on lomasesonkina sentään muutakin ajanvietettä kuin ulkoilu ja ravintolaelämä. Luontokeskus Kellokkaassa on viikoittain asiantuntijoiden alustuksia paikallisista aiheista, luonnosta enimmäkseen. Pääsymaksu sisältää kahvin ja piirakkapalan. Viime viikolla puolisoni istuessa seminaarissa olin kuulemassa tunturipöllön elämästä.

Inarilainen luontokuvaaja Martti Rikkonen on seurannut tunturipöllöjä yli 30 vuoden ajan. Tuohon jaksoon on mahtunut vain kolme onnistunutta pesintää. Tunturipöllö onkin Suomessa luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Pesiä on vaikea löytää, koska haravoitava alue on laaja ja vaikeakulkuinen, mutta onneksi linnut ovat paikkauskollisia ja yrittävät yleensä jatkaa sukua samoilla mäennyppylöillä. Asiantuntija huomaa jo pesälle saapuessaan onko toivoa uusista pöllöistä. Jos lintuvanhemmat eivät yritä häätää kuvaajaa pois, peli on menetetty. Laiskat vanhemmat ovat myös laiskoja ruokinnassa ja poikue menehtyy. Mutta sitten on niitä pöllöjä, jotka naarmuttavat pesälle pyrkijän ja jotka eivät murehdi huonoa sopulivuotta vaan neuvokkaina pyydystelevät jälkikasvulleen vaikkapa sitten muiden lintujen poikasia. Originellin valokuvataiteilijan alustus oli värikäs ja antoisa puhumattakaan upeista kuvista.

Eilen sain kullan kaveriksi, kun esitelmänpitovuorossa oli tutkija Mikko Jokinen, joka kertoi Lapin matkailun mielikuvista, elinkeinoista ja arkitodellisuudesta. Paljon mielenkiintoisia tutkimustuloksia siitä, miten paikalliset ihmiset kokevat luontoasiat ja matkailun alueellaan. Iloisinta oli huomata, ettei kyseessä ollut vain tutkimus tutkimisen vuoksi, vaan yritys vaikuttaa alueen toimijoihin siten, että matkailu pysyy jatkossakin kestävällä pohjalla. Lapissa Lapin tavalla.

Elämyksiä

Kun iltatuuli eilen ajoi pilvet kauas tunturin taakse ja almanakka lupasi täysikuuta oli aivan pakko lähteä toistamiseen ladulle nyt tunnelmalliselle kuutamohiihdolle. Olimme niin malttamattomia, että matkaan lähdettiin jo kahdeksan aikoihin, jolloin kuu vasta nousi. Alun seitsemän kilometriä Tunturijärvelle oli valaistua latua, joten matka joutui. Huomasi, että pakkanen oli kiristymässä, koska hiihtoviima nipisteli naamaa. Tunturijärvellä joimme lämmintä mehua ja käännyimme pimeään metsään. Kuu valaisi sieltä täältä puiden lomasta, mutta enimmäkseen oli luotettava latuun. Hyvin tuo onnistui paitsi alamäissä, joissa vauhti tahtomattakin nousi liikaa. Jarrutellen mentiin. Mutta suo-osuudet olivat yhtä juhlaa. Kuu valaisi, hangella kahden hiihtäjän varjot, hiljaisuus ja tähtitaivas. Kotiuduttua pakkanen oli kivunnut viiteentoista asteeseen, mutta lämmin suihku karkotti kylmän.

Tänään aurinko paistoi täydeltä terältä, joten päätimme kiertää Kukastunturin ylittävän maisemalenkin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Matkalla törmäsimme kevättä soivaan metsoon, joka oli käheyttänyt komeimman äänensä ohi hiihtäville rementäessään. Rouvankipeä lintuherra oli hermostunut ja hyökkäili hiihtäjiä kohti, mutta vain näytösluonteisesti. Ladulla oli oikea kuvaussuma.