31. joulukuuta 2011

Kiitävi aika

Osuipa tiedostoviidakosta silmään kymmenen vuotta sitten paikallislehteen väsäämäni hartauskirjoitus. Olin silloin viimeisiä päiviä töissä - vuoden kanttorin sijaisuus oli päättymässä - ja tulevaisuuteen täytyi ottaa uudenlainen asenne myös rahayksikön suhteen. Virsi 270 inspiroi kynäilemään armosta.


Kaikki loppuu aikanaan

Uudenvuodenaattoilta marketin kassajonossa tuntia ennen sulkemisaikaa. Viimeisiä kuitteja muistoksi markasta. Kaikella on aikansa. Seison piimätölkkeineni jonon hännillä ja silmäilen lehtihyllykön tarjontaa. Iltalehtien otsikot eivät yllätä, joten huomioni kiintyy naistenlehtien "uusi vuosi parempi elämä" -hehkutukseen. Uusi vuosi. Mikä mahdollisuus aloittaa alusta! Harjat ja rikkalapiot esiin ellei peräti painepesuri - nyt saa entinen elämä kyytiä!

Tarkempi selailu kertoo, mitä trendikkäitä uudenvuodenlupausvaihtoehtoja meille vuonna 2002 tarjotaan: enemmän aikaa perheelle ja itselle, enemmän liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja, säästämistä, eettistä kuluttamista. Toki hyviä asioita kaikki. Laumasieluinen minäni miettii jo itselle soveltuvaa parannusreseptiä. Olisiko lupaukseni ekologisempi elämäntapa, tipaton tammikuu vai - ei mikään?
Joulun Herra syntyi köyhään seimeen tavallisen arjen ja tavallisten ihmisten keskelle. Kutsu ihmeen äärelle koski kaikkia. Paimenten ja tietäjien iloa tuskin latistivat ryppyotsaiset elämänparannusyritykset. Heille armo oli suuri ihmettelyn ja kiitoksen aihe. Miksei myös meille?

"Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!
Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti!
Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa,
Isän sydän armahtaa täynnä pelkkää rakkautta.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan."

Päätän alkaneena vuonna olla lupaamatta mitään. Tai lupaan sittenkin. Lupaan armahtaa itseäni ja muita. "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan." Jumalan armosta riittää kyllä. Jaettavaksi asti.


Tuo aika palaa elävänä mieleeni. Sijaisuus oli merkittävä, koska se poiki uusia työtehtäviä, joita on riittänyt tähän päivään asti ja eteenpäinkin. Mikä on meininki kymmenen vuoden päästä, se jää nähtäväksi.

Mutta takaisin nyt-hetkeen. Kohta mennään präiskimään kaapin perällä vuosia pölyttyneet kiinalaiset ja muut pikkupaukut, myöhäisiltaan on varattu tusina isoa rakettia.

28. joulukuuta 2011

Joulu meni jo

Joulu meni pääosin kotoillessa. Liikettä ulospäin aiheutti vain perinteinen jouluaamun varhaisjumalanpalvelus naapuriseurakunnan kynttilöin valaistussa kivikirkossa ja soittohuki vankilan jumalanpalveluksissa. Muurien suojassa on paljon ulkomaalaistaustaisia vankeja, rikosseuraamuslaitoksen mukaan noin 13% kaikista vangituista. Joulun puhuttelevin saarna oli kun yksi noista vierasmaalaisista alkoi virren Enkeli taivaan aikana itkeä. Mitä muistoja lie mieleen noussut? En milloinkaan väsy ihailemaan musiikin universaalia, tunteiden padot räjäyttävää tai sisintä hiljaa koskettavaa voimaa.

Tapaninpäivänä myrskysi kahdeksan tunnin sähkökatkon arvoisesti. Kynttilöitä, takkatuli ja sohva - ihanaa. Oli niin rento olo, ettei painanut huoli edes pakasteiden kohtalosta eikä ärsyttänyt läheisen ylikäytävän sähköviasta johtuva jatkuva kellon kilkatus. Kuunneltiin akkuradiota virran säästämiseksi vain uutisten aikaan ja elettiin hengessä mukana ”240000 taloutta ilman sähköä, 60000 vähemmän kuin tunti sitten, jee”. Vähitellen valaistui myös kotinurkilla, ensin syttyivät katuvalot ja sitten jo tuikki talojen ikkunoista. Tiistaina töihin starttasi virkistynyt virkanainen kuin pidemmänkin loman jälkeen.

20. joulukuuta 2011

No onkos tullut kesä

Ulkona on jo pidemmän aikaa kesä tehnyt tuloaan - taitaa tulla musta joulu - ja tänään myös keittiössä. Kauppareissun jälkeen jääkaappia täyttäessä totesin, että ahdasta tulee, kun jouluruoat valmistuvat. Kaksi valtavaa kesäkurpitsaa täytti yhden hyllyn kokonaan. Mötikät saivat odottaa keittokattilaan pääsyä sadonkorjuusta jouluviikolle. Hyvin olivat säilyneet pitkän syksyn. Minä kuorin ja kulta pilkkoi, joten homma hoitui nopeasti. Nyt kattilallinen keittoainesta odottaa jäähtymistä, soseuttamista ja pakastamista.

Voi on ollut kaupoista jo kauan loppu. Ensin hyllystä katosivat puolen kilon paketit sitten kirnu- ja luomuvoi ynnä muut erikoisrasvat. Viime viikolla, kun mietin minne suuntaisin jouluvoin metsästykseen, päätin katsastaa Salen moottoritien kupeesta. Tavarakierto liikennemyymälässä on yleensä hidas ja voi tuskin on ensimmäisenä matkalaisten ostoslistalla. Ja tosiaan, voita löytyi valittavaksi asti. Jouluaattoaamun ohrapuuro ei ole mitään ilman kultaiseksi sulavaa voisilmää.

18. joulukuuta 2011

Siivousta ja shoppailua

Sääkartta saneli viikonlopun ohjelman tai oikeammin järjestyksen, missä suunnitellut siivous ja shoppailu toteutettiin. Perjantai-illan puhteeksi otettiin saunan siivous. Kokemus on opettanut, että jos kylpytilojen kuuraus jätetään kokonaisen siivouspäivän lopuksi, huumorinkukka alkaa lakastua eikä otekaan ole riuskan aikaansaava.

Eilen aamulla paikallissään tutkailun jälkeen siivousrupeama jatkui. Räntäsadetta luvattiin iltapäivästä alkaen jatkuen läpi sunnuntain, joten viisi poutaista tuntia sai vipinää kinttuihin. Petivaatteet ja muut kodin tekstiilit saivat kyytiä raikkaassa tuulessa. Kun minä siirryin sisätiloihin, kulta jatkoi urakkaa mattojen kanssa. Yhteistyöllä isokin siivo hoituu näppärästi. Homma oli lähes paketissa, kun räntäsade alkoi tismalleen sääennusteen mukaan. Illalla oli mukava palkita itsensä noutopizzalla, iloa ei latistanut edes paistajan virhe pakata väärä pizza laatikkoon. Joku kinkkua tilannut sai nyt tonnikalaa.

Jumalanpalveluksen aikoihin teimme palveluksen ruumiille ja ajoimme salille lihaskuntoa hankkimaan. Ei ole vuodet veljeksiä. Viime vuonna hiihtämään pääsi jo 8.12. ja siitä kausi jatkui yhtäjaksoisesti aprillipäivään asti. Venyttelyn, suihkun ja välipalan jälkeen juna Tampereelle kutsui kyytiin.

Joulun alla kun liikkeillä on pidennetyt aukioloajat, ei ole mikään katastrofi jättää ostosreissua sunnuntaille. Meininki oli katsastaa pari erikoisliikettä, joiden valikoimiin olin tutustunut jo netissä. Kehuttu ja terästetyn glögin takia kohuttu joulutorikin tuli talsittua läpi. Paljon kauniita käsitöitä, tosin mukaan tarttui vain kaksi kahvipakettia Naisten pankin hyväksi. Päätin piipahtaa myös Sokoksella, mutta se oli vikatikki. Tavaratalo ahdistaa joulukuussa. Kemikaalien löyhkä jo ovella vastassa, jouluiset hörhötykset ja musiikki - luotaan työntävän elitististä - sekä tuhannet turhat tavarat ja ryysis. Automarkettien joulu, kumma kyllä, ei tunnu yhtä pahalta.

Ne erikoisliikkeet olivat Miraakkeli ja Ruohonjuuri. Ensimmäiseen, jossa oli todella ystävällinen palvelu, veti Ruskovillan tuotevalikoima ja jälkimmäiseen ekotuotteet. Ostin villaisen väliasun rauhalliseen liikuntaan sekä mausteita ja shampoota. Kun käytössäni oleva kampaajalta ostettu tehotökötti loppuu, siirryn luonnonmukaiseen vuohenmaitoshampooseen. Vielä ei ollut rohkeutta ostaa palashampoota, josta ei jää edes muovijätettä luontoa kuormittamaan, eikä hennajauhetta hiusten värjäykseen. Otanpa ensi vuonna tavoitteeksi.

13. joulukuuta 2011

Piiri pieni pyörii

Reilu viikko sitten tilasin joulujuurekset ja perunat Tamyn luomuruokapiiristä, johon kuka tahansa asiasta kiinnostunut voi liittyä, vaikkei olisi kytköksiä yliopistoon. No, puolisollani on kytkös ja tänään hän nouti tilatun satsin, kun työmatka kulki sopivasti Tampereen kautta. Tilaus on helppo tehdä verkkosivuilla ja tuotteet noudetaan yliopistolta kerran kuukaudessa erikseen ilmoitettuna päivänä. Hinnat ovat todella kilpailukykyiset vertaa sitten markettien tai luomukauppojen vastaaviin. Esimerkiksi kilo cashewpähkinöitä maksaa 14,90 ja kymmenen luomukananmunaa 2,30. Kelpaa nyt napostella, niin ja leipoa, joskin piparkakut tuli paistettua jo sunnuntaina. Tänäkin vuonna luotto-ohjeena palveli Paraisten piparkakut.

Joulu siis valmistuu pikkuhiljaa. Kortit on postitettu, muutama ikkuna pesty (kolminkertaisia kun pesee muutaman päivässä, ei kyllästy) ja tulevan viikonlopun siivous- ja jouluostossuunnitelmat tehty. Töissä tulee pitkää päivää, joten arki-illat ovat valmistelujen suhteen poissa pelistä, seurakunnan jouluhärdellin jälkeen kun kaipaa kaikkea muuta kuin joulujuttuja.

8. joulukuuta 2011

Suklaaunelmia

Siitä puhe mistä puute. Jouluun asti on meininki viettää karkitonta kuukautta. Uusin Kuluttaja-lehti vertailee suklaakonvehteja ja lähikuvin kääntää veistä haavassa. Luin testin sanasta sanaan, kun taas sinänsä hyödyllinen ja kiinnostava ekokosmetiikkajuttu tuli harpottua sieltä täältä. Kuvaavaa etten sanoisi. Kielletty kiehtoo, mutta myös aito. Konvehti on rehdisti rasvainen kaloripommi eikä yritä ratsastaa väärillä terveysmielikuvilla, toisin kuin ekokosmetiikka, joka lukuisista viherväittämistä huolimatta saattaa sisältää monia allergisoivia ja teollisesti tuotettuja kemikaaleja. Mutta asiaan.

Lapsuuskodissa joulusuklaan kunniapaikkaa piti Pandan Juhlapöydän konvehdit. Rasioita ostettiin, mutta niitä löytyi myös pukinkontista. ”Pahat” eli hedelmän ja suklaan makuyhdistelmät söin ensin ja sitten siirryin muihin, joiden paremmuusjärjestys oli aina yhtä kinkkinen ratkaistava. Konvehteja ei ollut määrällisesti paljon, mutta rasian kaksikerrosrakenne hämäsi: näitähän riittää. Kun jokunen vuosi sitten rasian sisältöä uudistettiin ja joukkoon ujutettiin kauniisti muotoiltu tummasuklaapala, olin vähällä lähettää närkästyneen palautteen valmistajalle. Terveysvaikutteisen tumman suklaan paikka ei ole konvehtirasiassa! Valittaminen jäi, koska joulusuklaaskaala on vuosien saatossa laajentunut muihinkin klassikkomakuihin ja uutuuksiin eikä näin ollen mistään pyhäinhäväistyksestä ollut kyse.


Nykyään tulee syötyä sitä suklaata, mitä pukki tuo. Siltä varalta, että ollaan oltu tuhmia ja makean sijasta saadaan hapanta, olen ostanut pienen rasian paperipäällysteisiä nameja yleensä Fazerin Geishaa tai Sinistä. Suklaansyöjän uraa on jo sen verran takana, että voi sanoa oppineensakin jotain. Ensinnäkin suklaan ja punaviinin yhdistelmä on salakavala. Kun konvehtikourallisen jälkeen makea alkaa tökkiä ja ottaa siemauksen lasista, niin pari palaa menee taas. Jos sitten rasia tyhjenee yhdeltä istumalta ja juo puoli litraa vettä päälle, ainakin uskomuksissa rasva jää imeytymättä. Myös joulun jälkeisiä suklaa-aleja on syytä varoa. Kerran Leafin Talvisuklaa koukutti niin, että peli älyttiin viheltää poikki vasta, kun viides puolihintainen rasia oli menossa.

Kohtuuteen on hyvä pyrkiä, kuten testin asiantuntijatkin ohjeistavat. Suklaan laatu ei ratkaise vaan syöty määrä. Jos syö vain yhden konvehdin päivässä - autuas se, jolla moinen itsekuri - silloin "terveellisin" on Fazerin Wienernougat. Vaikka tuote on vertailun rasvaisin ja energiapitoisin, pienen kokonsa ja parhaan rasvahappokoostumuksensa vuoksi se lyö laudalta muut. Joulua odotellessa sano.

6. joulukuuta 2011

Mielimaisema

Sininen, valkoinen, vihreä. Nuo värit maisemassa ja mieleni lepää oli sitten kesä tai talvi. Suomalainen järvi, laineiden liplatus ja hitaasti lipuvat poutapilvet taivaalla, yhtä lailla hankien kimallus kevätauringossa ja metsän kutsuva syli. Eilen lenkillä mietittiin, miten kesällä samalla kellonlyömällä olisi lämmintä ja valoisaa. Mietittiin ei haikailtu. Lenkkareiden alla narskui lumi ja antoi hennon lupauksen hiihtokeleistä.


Aamupalapöytä katettiin sinivalkovihrein sävyin. Tuuki on ystävän kirjoma häälahja, joka kauniina ja arvokkaana saa juhlistaa itsenäisyyspäivän kattauksia. Potkua päivään saatiin myslistä, mustikkajugurtista, ruisleivästä, voista, juustosta, tomaatista, kurkusta, herukkamehusta ja teestä. Lämmintä juomaa lukuun ottamatta kaikki tarjottavat olivat kotimaista laatua ja osin luomua. Päivällinen edusti uudenlaista tapaa suhtautua itsenäisyyteen. Koska jo viikonloppuna syötiin juhlavasti, oltiin vähällä päätyä noutopizzaan, mutta niin vain vei kotoilu voiton ja Italian herkku tehtiin itse. Ei kovin suomalaista, mutta hyvää.

4. joulukuuta 2011

Joulu joutuu

Yksi hujaus kun ollaan joulun pyhissä. Töissä juhla on ollut työn alla jo kuukauden päivät ja huseeraaminen jatkuu kiihkeänä aatonaattoon asti. Yksi jouluateria on syöty ja huomenna alkaa joululaulujen veivaaminen, kun menen koko päiväksi vankilaan lauluvihkojeni kanssa. Vankila järjestää toiminnalliset pikkujoulut joka osastolla ja toivoivat elävää musiikkia askartelun ja leipomisen lomaan.

Oma joulu on vasta suunnittelun asteella. Sentään joulukortit merkkeineen on hankittu, mutta kirjoittamatta. Hetki sitten tilasin luomuruokapiiristä juurekset laatikkoruokia varten, niin ja saatiin kuusikin. Notta pikkuhiljaa.


Joulunalustunnelmia by Virkkukoukkunen. Kaikkia joulukortteja en hankkinut lähetettäväksi vaan iloksi itselleni tsemppaamaan kiireisen ajan läpi.

30. marraskuuta 2011

Mikä meitä kantaa?

”Mikä sinua kantaa?” Kaarina Maununtytär kysyy ja katsoo kohti. Hän on löytänyt vastauksen. Ilmeessä helpotus ja tuska eivät anna sijaa toisilleen. Vielä muutama hiipuva tahti, kuin viimeiset henkäykset, ja ooppera on päättynyt. Valtaisat suosionosoitukset täyttävät hallin. Yleisö nousee ja taputtaa seisaaltaan. Turun kulttuurijuhlavuoden huipentuma Eerik XIV on koettu.

Harmittelen kullalle, miksei kouluaikana käytetty opetusmetodina näytelmiä, oopperoita tai elokuvia, jotka olisivat olleet omiaan herättämään kiinnostuksen aiheeseen kuin aiheeseen. Minä olin lukiossa sellainen jääräpää, että paneuduin vain mieliaineisiin ja vetelin muista vitosia ja kutosia, kuten nyt historiastakin.

Neljännesvuosisadan kuluttua kulttuuripitoisen pikkujouluviikonlopun jälkeen kiinnostun historiatuntien tylsyttäjistä. Keitä olivat Sturet, mikä oli isä Vaasa miehiään, veljeilikö Eerik tsaarin kanssa, entä muu veljessarja, mikä oli heidän kohtalonsa, miten Eerikin avioliittoaikeet kuningatar Elisabetin kanssa olisivat toteutuessaan muuttaneet maailmaa. Ja kulta historian eksperttinä selittää. Täydennämme niin suloisesti toisiamme tässäkin asiassa.

Sanotaan, että taiteen tehtävä on liikauttaa syvimpiä tuntojamme. Reilu kolmetuntinen musiikkitaideteos onnistui siinä loistavasti. Kohtaus, missä Eerik vankeuden riuduttamana vaikertaa yksinäisyyttään oli riipaiseva ja herätti myötätunnon mieletöntä hallitsijaa kohtaan. Jokainen on itse vastuussa valinnoistaan ja teoistaan siis pohjimmiltaan yksin.

Oopperan loppu säilyy mielessä pitkään. Mikä meitä ajan virrassa kantaa? Mikä minua kantaa? Siinä pohdittavaa adventuksen pimeyteen.

Kuvia oopperasta.

24. marraskuuta 2011

Jäsenkorjausta

Jo tässä on hurahdettu uskomushoitoihin. Aamuvarhaisella olin reilun puoli tuntia jäsenkorjaajan käsittelyssä. Miksi ihmeessä? Toki uteliaisuuttani kuultuani mielenkiintoisen luennon aiheesta, mutta myös löytääkseni lievityksen liikkujan kolotuksiin. Kun säännöllinen taijin harrastaminen on jäänyt, ristiselkä aina silloin tällöin muistuttaa itsestään, samoin vasen lonkka lenkin jälkeen. Mitä näistä tuumi perinteistä hierontaakin harjoittava jäsenkorjaaja?

Selkä oli kunnossa, mutta jalasta löytyi armoton lihasjumi, vaikken ole yli viikkoon lenkkeillyt. Jumi johtuu jalkaterän virheasennosta, mikä oli omin silminkin havaittavissa. Nilkka on murtunut kaksi kertaa, yläkouluikäisenä jalkapallon tiimellyksessä ja kymmenen vuotta sitten hiihtoladulla, liekö se syynä vikaan. Jäsenkorjaaja suositteli Footbalance -pohjallisia ensiavuksi lenkille. Mietin oman jalan mukaan räätälöityjen pohjallisten hankkimista jo vuosia sitten lomaillessamme urheiluopistolla, mutta asia jäi analyysin asteelle. Poikkeava jalkaterän asento jumittaa koko jalkapöydän - avaava käsittely teki häijyä - josta etenee aina ristiselkään asti. Kaikenlainen venyttely, jooga ja pilates ovat eduksi samoin hieronta. Täytyykin vihjata kullalle.

22. marraskuuta 2011

Valohoitoa

Suuri osa ihmisistä kärsii pimeänä vuodenaikana väsymyksestä ja mielialan laskusta, toiset putoavat masennukseen, toisilla pimeys ilmenee kevyemmin eli niin kutsuttuna kaamosrasituksena. Kumma on tämä biologinen ajastin, joka pimeään aikaan heilauttelee hormoneja ja elintoimintoja niin, että mieluusti vain kääntäisi kylkeä ja heräisi vasta kevään luksi-ilotteluun. Vaan ei onnistu talviuni ihmisiltä, väsyttää ja masentaa, kiloja kertyy ja aloitekyky on nollassa.

Kirkasvalohoitoa on jo pidemmän aikaa markkinoitu pimeydestä kärsivien avuksi. Valaisimen ääressä paistattelu poistaa oireita, koska verkkokalvon kautta annosteltu valo etenee hermoratoja pitkin suoraan aivojen vuorokausirytmiä säätelevään osaan ja vähentää käpylisäkkeen erittämää unihormonia eli melatoniinia ja siten nostaa vireystilaa.


Viikonloppuna meidänkin huusholliin hankittiin pyöreä kirkasvalolamppu, jonka loisteessa olen paistatellut päivittäin aamupalapöydässä noin puoli tuntia. Käyttöohje varoitteli ensimmäisten hoitokertojen jälkeen ilmenevästä mahdollisesta lievästä päänsärystä tai silmien rasittumisesta. Oireilu on normaalia ja menee yleensä ohi muutamassa päivässä. Hyvä niin, sillä oireita on. Valo saa minut huonovointiseksi. Onttoa oloa voisi verrata orastavaan matkapahoinvointiin paitsi, että se menee pian ohitse. Mutta katsotaan. Jäämme uteliaana odottamaan valohoidon vaikutuksia. Voihan toki olla niinkin, että on turha pullikoida luontoa vastaan ja ottaa pimeys kiltisti myös mieleen.

20. marraskuuta 2011

Ensimmäiset

Eilen herätessä maa oli valkoinen ja lämpömittari näytti kirpeää pakkasta. Koskaan aikaisemmin piha ei ole ollut näin puhdas ensilumen aikaan. Lehdet on haravoitu ja ruukkuviljelmät siivottu.

Pikkutalven, joka haihtui nopeasti, innoittamana hölköteltiin läheiselle kuntosalille ja aloitettiin totuttelu lihastreeniin. Vaikka vähensin reilusti painoja, jäsenet kipeytyivät ja kulku on tänään ollut aikamoista kaakerrusta, kuin esimakua harmaapäisestä tulevaisuudesta, kankeaa siis. Kipu on itse aiheutettua - olisi pitänyt venytellä - ja onneksi ohimenevää.

Pakkanen jatkuu. En ole pistänyt nokkaani ulos puuvajaa pidemmälle. Aurinko kyllä yritti houkutella iltapäiväkävelylle, mutta torjuin kutsun ja katsoin parhaaksi jäädä pirttiä lämmittämään. Meillä ei ole vielä kytketty sähkölämmitystä missään huoneessa päälle, vaan riittävä lämpö on saatu ilmasta ja puusta. Pian on kai sekin tehtävä.

5. marraskuuta 2011

Ultimavera


Marrastihkun keskelle kevät!
Jumalan pellot kukkivat pieniä liekkejä.


Lassi Nummi


Hautakynttilät tuli vietyä jo hyvissä ajoin päivällä muistokivien juurelle, joten illansuuta valaiseva liekkimeri jäi tänä vuonna näkemättä. Paljon oli ihmisiä liikkeellä sekä kirkkomaalla että läheisessä sekatavarakaupassa. Aina on joku kauppa auki, oli pyhä mikä hyvänsä, ja vetää väkeä uumeniinsa kuin magneetti. Itsekin asioin, ei siinä mitään, kynttilöitä, suklaata ja viimeiset ulkokukat, mutta silti moinen yritys tehdä kulutuksesta ajanvietettä ärsyttää.

Pyhäinpäivän aattona harrastettiin kulttuuria oikein olan takaa. Ystäväni siivellä pääsimme erilaisen lastenkirjan, tansanialaisen tytön arjesta kuvin ja sanoin kertovan, julkistamistilaisuuteen. Pieni kahvila oli lähes täynnä yleisöä, jota kestittiin niin afrikkalaisella ruoalla kuin rumpumusiikilla. Kupit olivat hauskasti eriparia, vanhaa arabiaa sulassa sovussa halppisversioiden kanssa. Kirjan tekijät, kirjoittaja ja kuvaaja, kertoivat kahden naisen kehitysyhteistyöprojektista, ideasta ja sen toteuttamisesta, ja päähenkilöstä onnellisesta Riikinkukkotytöstä. Kirjan myynnistä saadulla tuotolla tuetaan paikallisen kyläkoulun toimintaa.

Kulttuurikahvilasta matka jatkui Tampere-talolle, jossa konserttia tähditti baritoni Jorma Hynninen kapellimestari Hannu Linnun sielukkaasti johtaessa. Aluksi kärvisteltiin kuolinvuoteella Richard Straussin sävelrunoelman Kuolema ja kirkastus tahtiin. Nautin sävelkielestä kontrasteineen. Toisena teoksena kuultiin Kimmo Hakolan säveltämät seitsemän Aleksin Kiven runoa. Sibeliuksen tiedetään sanoneen: ”Aikaa vievintä mitä tiedän, on Kiven nerokkaiden runojen säveltäminen.” Sydämeni laulun säveltäminen vaati säveltäjämestarilta kolme vuotta ja parikymmentä eri kokeilua ennen viimeistä muotoa. Vaisuksi jäi kotimainen uustuotanto, vain nippu orkesterilla säestettyjä kansanlaulun omaisia rallatuksia, joiden soitinnus hyppyytti lyömäsoittajia milloin minkin instrumentin taakse. Väliajan jälkeen kuultu Brahmsin Neljä vakavaa laulua Raamatun sanoihin muutti Hynnisen intensiteetin kuin taikaiskusta, vahvaa tulkintaa saksaksi ilman nuotteja. Loppuun vielä Sibeliuksen kuudes sinfonia ja monipuolisen antoisa kulttuuri-ilta oli kotiin lähtöä vaille valmis. Seuraavaksi onkin sitten oopperan vuoro.

29. lokakuuta 2011

Syystöitä

Nyt saa talvi tulla, kun suurin osa pihasta on haravoitu. Muutamat sinnikkäät puissa killuvat lehdet jätetään suosiolla kevääseen. Huomenna siistitään vielä pari kapeaa kaistaletta mäntyjen ja kirsikkapuun katveesta - enempää lehtiä ei kompostikehikkoon mahtuisikaan - ja valmiin mullan levitystä kasvimaille. Multatehdas toimii hienosti. Viime syksyn lehtiröykkiö on maatunut ja tiivistynyt muutamaan kymmeneen senttiin kaksiosaisen kompostorin toiseen kehikkoon. Uskomatonta. Maatunut aines on melko krouvia, mutta käy jo katteeksi ja siilaamalla jalostuu supermullaksi, lehtimullan kun sanotaan olevan koostumukseltaan mitä parhainta.

Toimivasta lehtien kiertokulusta viis, viidenkymmenen elinvuotensa aikana ränstynyt hopeapajuaidanne, vaikka se toimiikin oivana näköesteenä maantielle, on saanut meiltä kaatotuomion, samoin muutama yksittäinen puu. Hopeapaju ei ole lämpöarvoltaan kummoinenkaan, joten moista roskapuuta ei viitsi jättää nurkkiin edes poltettavaksi. Onneksi on täydenpalvelun yrittäjiä, jotka kaatavat rumilukset vievät kaiken mennessään, jyrsivät kannot ja tarvittaessa istuttavat uudet puut tilalle. Tämä siis suunnitelmissa keväällä. Voi maksaa maltaita, mutta miksei sitä ammattitaidosta ja homman helppoudesta maksaisi, varsinkin kun haasteita riittää niin tien, rakennusten kuin linjojenkin läheisyydestä. Täytyy pistää tarjouspyynnöt menemään.


Pelargonien hehkuva syysväri on taannut niille pitkän elämän. Muilla ikkunoilla kukkivat jo callunat.

14. lokakuuta 2011

Pohjoinen puhuu

On taas tottuminen kylmään. Muutaman päivän on pohjoinen puhallellut ikävästi ja saanut kaivamaan hanskat ja hatut kesäkätköistä. Jos arkitamineiden kanssa pärjää, niin lenkkipukeutuminen on aikamoista arpapeliä, kun ei vanhastaan muista, mikä määrä vaatetta on millekin kelille sopiva. Joka vuosi aina sama kokeilu.

Eilen tuli pukeuduttua liian lämpimästi. Vastatuulen osuessa hölkkäreitille olotila oli ihanteellinen, mutta metsän suojassa tuli kuuma. Jostain luin, että juoksuvaatetus on sopiva silloin, kun alkumatkasta palelee. Moinen hampaiden kalisutus on omiaan nostamaan lenkillelähtökynnystä, mutta tänään en antanut ajatuksen häiritä, vaan vähensin vaatetusta. Kerrospukeutuminen on joskus aika hienosäätöä. Tänään 15 denierin sukkahousut riittivät väliasuksi, ei kovin sporttista, mutta toimivaa.

Hiihdon kanssa pukeutumisongelmaa ei ole. Suksia tulee kulutettua niin paljon, että tietää tasan tarkkaan millaisissa vetimissä tarkenee. Lämpömittari kertoo, milloin on aika vaihtaa hanskat rukkasiin, lisätä vaatekerroksia tai suojata kasvot viimalta. Lumisateita odotellessa siis. Tai ei ihan vielä. Piha on haravoimatta ja puissakin reilusti lehtiä, joten jääkööt tuiskut tuonnemmaksi. Viikonloppuna haravointiurakan kimppuun.

11. lokakuuta 2011

Kunnon ko(o)hotusta

Syksy on käynnistynyt liikuntarintamalla olosuhteisiin nähden hyvin. Vaikka hämärät illat, tuikkujen lepatus ja takkatulen hehku kutsuvat työpäivän jälkeen lähes seireenimäisesti sohvaelämään, ulkona on hengästytty kolmesti viikossa. Raikas ilma on lenkkeilijän kaveri, askel voi painaa, mutta henki kulkee kevyesti.

Olisi hyvä jos töissäkin henki noin niin kuin kuvainnollisesti kulkisi, mutta aikamoista koohotusta on välillä ollut. On päiviä, jolloin on juostava ehtiäkseen, takkuilevia tietokoneohjelmia ja yllättäviä aikataulujen muutoksia. Selviytymisstrategiani itsehoitoineen on kuitenkin pitänyt paitsi ruokailujen suhteen. Aamiainen tai lounas jää liian usein väliin, ei kuitenkaan samana päivänä, mikä positiivinen seikka sekin. Huomenna työmaalla on yhteinen aamupala, joten jos saan eväät aikaiseksi, olen jo lähellä tavoitetta syödä säännöllisin väliajoin.

Hoitopöydälle vai pitäisikö sanoa tuolille on hiljaisen kesän jälkeen päässyt myös kulttuurikunto. Toissa viikolla väristyksiä aiheutti Tampere Filharmonian konsertti huippuviulisteineen, viime viikolla paikallisen elokuvateatterin Le Havre. Eikä vain korville ja silmille vaan myös sielulle ja sydämelle. Iltaisin ulkoilun jälkeen sormeni ovat vaellelleet tietokoneen näppäimistön sijasta kirjan sivuilla. Ei mitään kultturellia, maailmankirjallisuuden klassikoita tai muita, vaan naisena olemisen perusteoksia, se kun nelkytjarisat on murrosikä tämäkin. Mutta mennä nujutaan.

28. syyskuuta 2011

Ostoksilla

Kiiruhdin töistä suoraan asemalle ja hyppäsin Tampereelle vievään pikajunaan meininkinä viettää leppoisa shoppailuilta. Jos kotikylä on kuuluisa siitä, että kadut on revitty auki ja työ kestää ja kestää, isovelikin näemmä kantoi kortensa kekoon, tutuilta reiteiltä oli poikettava useaan otteeseen mitä erinäisimpien työmaiden takia. Tamperetalo kuitenkin löytyi. Ostin itselle ja ystävälle liput perjantain konserttiin. Netistäkin lippuja saa, mutta periaatteessa en halua maksaa puolentoista tai kolmen euron välitysmaksua. Omaan lippuuni käytin työnantajalta saatuja liikunta- ja kulttuuriseteleitä, joskin suurimman osan seteleistä säästin ruumiinkulttuuriin.

Tullintorin Punnitse ja säästä -putiikkia ei voi ohittaa poikkeamatta. Tällä kertaa paratiisiin veti luomumausteet, -tee ja -pähkinät sekä tyhjän tiskiainepullon täyttö. Mainio tapa välttää muovijätettä, kun tyhjentyneen pullon voi täyttää kaupassa, ja hintakin on pakkauksen verran edullisempi. Sama temppu suihkusaippuan kanssa, kunhan ensin loppuu. Kaupasta löytyy omiin pulloihin ekomerkeistä niin Ecover kuin kotimaiset Elokuu ja OleHyväkin, joista jälkimmäistä käytän. Sarjan hiustenhoitotuotteita tai pyykinpesuainetta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Jokin kumma päähänpinttymä, että pyykki muka tarvitsee kunnon kemikaalitujauksen puhdistuakseen ja että pitkiä hiuksia ei saa selväksi ekoshampoolla pesun jälkeen.

Vielä Sokoksen alepäiviltä kalaöljykapseleita ja naamarasvoja talveksi ja reissu oli heitetty. Taidan olla perin tylsä ja tuottamaton shoppailija. Ostoskoriin ei päätynyt ainuttakaan heräteostosta, vaan kaikki ennalta mietittyä ja tarpeellista.

21. syyskuuta 2011

Mieli sinne lakkaamatta palaa

Tuli sitten Lapin lomakin pidettyä. Syksyinen viikko Ylläksen maisemissa ruokki sekä kauneuden että levon kaipuuta, etenkin kun ensimmäisen lomapäivän jälkeen päätin jättää sähköisten viestimien kanssa vehtaamisen. Ruska oli vasta tekeytymässä, mutta parani päivä päivältä saaden vähitellen koko tunturimaan liekehtimään. Patikoiminen luonnon väripaletilla oli yhtä juhlaa. Päivämatkat vaihtelivat muutamasta kilometristä kahteenkymmeneen.


Auto oli reissussa mukana, joten kokemuspiiriä laajennettiin ajelemalla ”Tosilapin” puolelle, kuten matkailuesitteet asian ilmaisevat, Enontekiön Hettaan. Lappalaisten keskustaajama vaikutti hiljaiselta ja surumieliseltä. Luontokeskuksesta mukaan napatusta paikallislehdestä luimme, miten monet myttyyn menneet hankkeet ovat saaneet paikalliset asukkaat välinpitämättömiksi, eikä alueen elvytysyrityksiin enää uskota. Onneksi joku uskoo. Paluumatkalla oli pakko poiketa hörppäämään legendaariset 50 sentin munkkikahvit.

Minä saattaisin viihtyä Lapissa noin niin kuin elämässä ja asumassa. Verkkainen elämisen rytmi, hiljaisuus ja liki luontoa oleminen saisi temperamenttini soimaan. Eli? Hiljainen rauhaa rakastava realisti aavistuksen alakuloisin sävyin, jolla silmää ja korvaa kauneudelle, mutta myös huumorin pilkkeelle, olisi Lapissa kuin kotonaan.


Leikittelin ajatuksella sen verran perusteellisesti, että kävin työvoimahallinnon verkkosivuilla katsastamassa alueen avoimet työpaikat. Siivoustyötä, kuten arvelinkin, mutta ihan mukiinmenevää. ”Tuuhniin tunthuriin! Työtehtävhiin opastethaan eikä meilä nyt ole sen kummempia vaatimuksia tutkinnoitten ja semmosten suhtheen muuta ko että oikealla asentheela ja yhteistyökykysellä luontheela pärjää pitkäle.” Vielä kun kullalle keksisi sopivaa työtä pohjoisesta. Pitää sitä realistillakin hulluja unelmia olla!

Jos ei olemaan, niin käymään edes. Hiihtolomareissu on jo varattu ja junaliput VR:n verkkokaupasta ostettu, joskin tikettien kelpoisuus on syytä varmistaa kiitos lippu-uudistushäslingin.

20. syyskuuta 2011

Ärhäkkää sähköä

Entinen sähköntoimittaja lähestyi kirjeellä, jossa kyseli syitä energiayhtiön vaihtamiseen ja houkutteli takaisin lahjoin ynnä huipputarjouksin. Ei yhtiö huono ollut, mutta kiehtoi ajatus ohjata edes osa rahavirrasta omalle talousalueelle, siksi vaihto. Uuden myyjän kanssa ollaan naimisissa seuraavat kaksi vuotta ja onkin niin ärhäkkää sähköä, että kärähti olohuoneesta pistorasia. Samaa sähköähän reikeleistä virtaa oli myyjä kuka tahansa, mutta merkillinen yhteensattuma.

Kun eilen illalla tavalliseen tapaani avasin tietokoneen, ohjelmat eivät suostuneet avautumaan, vaikka kuinka hiirellä klikkailin. Sitten jo haisi sähkönkäry. Äkkiä kone sammuksiin ja kulta varmistamaan diagnoosia. Juu, on se käryä. Pistoke oli tulikuuma, samoin seinä, pistorasian muoviosat olivat ruskeat ja osin sulaneet. Siinä sitten sulakkeet irti - kumma etteivät kärähtäneet - ja purkutöihin tarkistamaan kyteekö fylleissä. Ei kytenyt. Käry haihtui ja seinä jäähtyi aikanaan. Mutta sen tämä opetti, ettei sähkön kanssa ole leikkimistä ja ettei koneita kannata jättää valvomatta päälle.

1. syyskuuta 2011

Lapin taikaa

Kummallista olla Ylläksellä taas. Väkisin työkalenteriin sijoitettu syysloma herättää hieman ristiriitaisia tunteita mitä oikeutukseen tulee. Vaan mitäpä sitä murehtimaan. Reissu tuli varattua jo kesällä, jolloin en edes tiennyt pestini jatkuvan. Toisekseen ei sota saati seurakuntatyö yhtä naista kaipaa. Nyt olen täällä ja nautin täysin siemauksin.

Iltapäivän pikkupatikan reitille osui iloisesti soliseva tunturipuro, joka muodosti kirkasvetisen lampareen ennen kuin vehreänä jatkoi matkaansa. Lähteen kupeessa oli levähdystasanne, jossa tekstikyltein kerrottiin entisaikojen uskomuksista ja elämänviisauksista. Maistoin puron taikavettä, joka lupauksen mukaan johdattaa juojan aarteen äärelle. Toinen kyltti kuitenkin palautti maan pinnalle. Menit sinne tai tänne, sielu jää aina tunturin toiselle puolelle. Niin sietämättömän totta elämässä.

Kipusimme Kellostapuliin sen ainoaa kesytettäväksi mainostettua rinnettä pitkin, maistelimme mustikoita ja puolukoita ja ihailimme maaruskaa. Tästä on hyvä jatkaa "aarteen" etsintää.

29. elokuuta 2011

Lähisähköä

Töpseleistä on jo muutaman päivän virrannut paikallista ekosähköä. Tai no lähes paikallista, energia jauhetaan tehtaanpiippujen juurella naapurikaupungissa. Kaksivuotinen sähkösopimus Vattenfallin kanssa päättyi viime viikolla ja ensimmäisen kerran omakotiasumisemme historiassa päätettiin vaihtaa sähkön myyjää. Ei sillä, että vanhan toimissa jotain valittamista olisi ollut, vaan silkkaa uteliaisuuttamme. Säästöä ei tule kuin parikymppiä vuodessa, mutta jääpähän edes osa sähkösatasista tälle talousalueelle ruotsalaisen ottaessa omansa virtaa verkoissaan siirtäessään. Myyjän vaihto onnistui helposti. Valkeakosken energia hoiti käytännön toimet ja lähetti uuden sähkösopimuksen postitse asiallisesti muovitaskuun pakattuna. Nyt sitten odotellaan ensimmäistä laskua.

27. elokuuta 2011

Jo pitenee varjot

Saunalenkillä huomasi, miten varjot olivat kesästä venähtäneet. Aurinko laski ja vaikka sää oli miltei helteinen, valossa oli aavistus talvea. Luonnossakin värit alkavat kauhtua, maisema on kaunis murrettuine sävyineen, mutta ennakoi korjuuta ja kuolemaa. Haikeaako? Eihän toki. Vuodenkierto tällä leveysasteella on rikkaus vailla vertaa.

Olen syntynyt syyskuussa ja pidän syksystä, jos nyt asioilla mitään yhteyttä on. Moni ystävänikin on syksyn lapsi. Lahjapulma tuli ratkaistua tänään Hämeenlinnassa, kun ostoskoriin päätyi kaksi metsäpalstaa. Paikallinen Punnitse ja säästä -keidas nimittäin myy Luonnonperintösäätiön metsälahjakortteja, joilla suojellaan vanhoja ja uhanalaisia suomalaisia metsiä. Säätiö hankkii aina kulloisenkin metsän omistukseensa ja rauhoittaa sen pysyvästi luonnonsuojelulain nojalla. Näitä ikimetsän palasia voi sitten kuka tahansa ostaa itselleen tai lahjaksi.


14. elokuuta 2011

Pyhänä pihalla

Tuulessa on jo syksyn vire ja keltaisia lehtiä kukkii nurmella muistuttamassa vuodenkierrosta, väistämättömästä tosiasiasta, joka kesän lopulla soittaa mieliä perin alavireisesti. Me yritimme etsiä syksyn iloisempaa säveltä sadonkorjuusta. Herukkapensaat poimittiin tyhjäksi, kun varjossa kasvaneidenkin tertut olivat kypsyneet mehukkaiksi. Viimeisensä antoivat myös herne ja sipuli. Maissi ja kesäkurpitsat tuottavat vielä, vaikka suurin osa sadosta otettiin jatkojalostukseen.

Päivälliseksi syötiin ämpärillinen perunaa. Kesän kokeiluna oli nimittäin perunan ruukkuviljely ja ruukuksi valikoitui talven jäälyhtytehtailussa pohjastaan haljennut 10 litran muoviämpäri. Kiviä salaojaksi, pala vanhaa pyyhettä suodatinkankaaksi, kerros turvemultaa ja mukula. Ämpäriä täytettiin mullalla perunan kasvaessa. Sen verran runsas ja laadukas oli sato, että ensi vuonna uudestaan. Sitä paitsi koska ämpäri mahdollistaa myös sisäviljelyn, sadon voi halutessaan aikaistaa vaikka juhannukseksi.


Perhosten ja mesipistiäisten iloksi potagerissa kasvaa kolme auringonhattua, joista ainakin punahattu on perhosten mieleen. Yllä työn lomassa kuvattu amiraali, alla nokkosperhonen.

10. elokuuta 2011

Ruotuun

Koulu alkoi, joten meilläkin on palattu ruotuun mitä säännölliseen elämään ja lenkkeilyyn tulee. Kevyt kesälenkki maalaismaisemassa vaihtui valaistuun taajamavitoseen eli reittiin, jota voi tarvittaessa hölkätä myös pimeään aikaan ja liukkaalla kelillä. Tavoite on palauttaa hyväksi havaittu kolme kertaa viikossa liikkumisen rytmi.

Fyysistä ja henkistä kuntoa syksyllä totisesti tarvitaan. Tällä viikolla olen jo saanut hieman maistaa uuden työpisteeni hektistä menoa. Asiakkaita on paljon, uusia nimiä, kasvoja ja elämänkokemuksia tukuittain, vaikkei edes kerhotoiminta ole alkanut. Työpäivät tuntuvat venyvän. No, alkukankeutta uusia toimintatapoja opetellessa. Työyhteisö sentään on tuttu, mikä varmasti helpottaa sisäänajoa.

Mutta strategia on tämä: kun pidän itsestäni hyvää huolta, nukun, syön ja liikun riittävästi sekä teen vapaa-ajalla mieleisiä juttuja, jaksan huolehtia muista.

Vielä kuitenkin muutamia työpäiviä tutusti maalla, toimiston siivousta, kotikäyntejä, kokouksia. Yli kahdeksan vuotta lähes yhtäjaksoisia sijaistuksia kanttorina ja diakoniatyöntekijänä, tutut kylänraitit ihmisistä puhumattakaan. Kyllä maar poru pääsee, kun ensi viikon torstaina tuttu tie vilistää viimeisen kerran työmatkamerkityksessä alla. Freelancerin etu tosin on, että jonkinlaista keikkaa voi seudulle jatkossakin tulla. Ainakin vankilaan musisoimaan.

3. elokuuta 2011

Valmista on

Aamulla olo oli kuin jyrän alle jääneellä jäniksellä, lihakset olivat kipeät ja päätä kivisti. Tuskin edes iltavenyttely olisi vaivaa vähentänyt, koska jäykkyys johtui mitä todennäköisimmin liiasta venymisestä, kuten painavien laattojen kanssa pyllistellessä vääjäämättä käy. Mutta niin vain raihnainenkin kroppa vetreytyi työn alettua ja laatoituksen viimeinen kivi asettui iltapäivällä paikalleen. Pieni kasa laattakiviä jäi yli ja ne löytävät myöhemmin paikkansa toisaalta. Päätimme säästää aikaa ja rahaa, ja saumasimme laatat kivituhkan sijasta tähteeksi jääneellä asennushiekalla, vaikka tuo väriltään poikkeaakin oriveden liuskeesta. Pianhan sammal ja rikkaruohot kuitenkin värjäävät saumat uudestaan.

Sauna maistui urakan päälle. Kivipöly oli ujuttautunut vaatteiden läpi iholle ja sitä sai hangata toden teolla irti. Harmaan kerroksen alta paljastui aika joukko kivien kulmista syntyneitä pieniä mustelmia. Koivet ovat nyt kuin Peppi Pitkätossun hevosella. Eilen urakasta väsyneenä iltasyömiseksi haettiin Hesburgerin energiapitoisin mättö, vaan tänään juhlan kunniaksi päädyttiin kotiruokaan. Kulta teki fetasalaatin ja yhdessä urakoitiin valkosipuliperunat, aterian kruunasi pohjoisen mustaherukkaviini.

2. elokuuta 2011

Kivitöitä

Liuskekiviröykkiöt ovat odottaneet jo kaksi kuukautta hetkeään ja tänään tuo hetki koitti. Jätettiin urakka tarkoituksella loman loppuun, jotta saatiin käyttöön kokonaisia päiviä, nimittäin kivi silloin toinen tällöin periaatteella ei pihaa rakenneta. Homma oli mukavan fyysistä ja aivoillekin riitti askaretta epäsäännöllisen muotoisia kiviä asetellessa. Huomenna on edessä lähes saman verran neliöitä, mutta sujunee rutiinilla. Sitten saumaus kivituhkalla ja pihakiveys on valmis. Tosin iloitsemme työmme jäljestä jo nyt.


Vielä kuva odotetusta kesävieraasta, joka viime viikolla piipersi pihallamme. Siilejä ei ole vuosiin näkynyt, joten yllätys oli melkoinen. Tervetuloa toistekin!

1. elokuuta 2011

Mustikassa

Ei ole häävi mustikkasato tämän seudun vakipaikoilla, vaikka julkisuudessa puhutaan keskimääräistä paremmasta mustikkavuodesta. Soittelin jopa entisen kuntarajan tuolle puolen, josko viime vuoden mustikkamaa olisi paikallaan, mutta vesiperä sielläkin. Missä marjoja on, ovat pieniä ja kuivia. No, viime vuosi olikin poikkeus ja opetti liian nopeaan ämpärin täyttymiseen. Toki mustikoita on nytkin, kun vain viitsii kierrellä ja kurkistella jo poimittujen varpujen alle, mutta hitaasti käy työ. Vaan haitanneeko tuo mitään. Onhan metsä.

Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.

Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.

31. heinäkuuta 2011

Tasapainoa taijista


Viikko vierähti mukavasti läheisen kansanopiston taiji-kurssilla. Eilen treenien tulokset huomasi vadelmapöheikössä, kun kävely hakkuuaukealla oli paljon jouhevampaa kuin viikko sitten. Ei rämpimistä ja horjahtelua vaan tasapainoista askellusta kuin kauriilla, vaikka itse sanonkin. Kolmekymmentä taijituntia, päivittäiset yksilöohjaustuokiot ja omat harjoitukset päälle olivat mitä parhainta lomaa ja oppi vuoden tauon jälkeen tuli ehdottomasti tarpeeseen. Kun vielä matka opistolle taitettiin joka päivä pyöräillen ja syötiin terveellisesti valmiista pöydästä niin jo vain olo priskaantui.

Minun pitäisi enemmän uskaltaa heittäytyä liikkeen virran vietäväksi eikä vain tunnollisesti suorittaa taijia. Varteenotettava neuvo elämässäkin: lakata suorittamasta, hypätä vain kelkkaan ja antaa mennä levollisesti ja paineetta. Kun on oppinut tekemään muodon eli taijin 24 askeleen alati muuttuvan liikesarjan levollisen rentoutuneena, tyyneys siirtyy lopulta kaikkeen muuhun muuttuvaan eli koko elämään. Ainoa varma asia elämässähän on muutos. Ja kuolema. Tuohon taijin ihanteeseen on vielä valovuosia matkaa, mutta on sentään aina mihin palata, levolliseen olemisen ja aistimisen tilaan. Olla tässä ja nyt itsensä keskellä kotona. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, kun opetellaan olemaan. Sääli, ettei lähiseudulla ole harrastusryhmää, jossa lempisisälajia voisi jatkaa syksyllä, omatoiminen treenaaminen kun herkästi lopahtaa ja altistaa väärille tottumuksille.

Ja seuraavaksi pihauutisia. Kesäkurpitsakeittoa on keitelty litratolkulla ja kirsikat poimittu mehustettavaksi. Vanha kirsikkapuu antoi seitsemän litraa satoa. Vihtori-kissa tuli puun alle ja naukui hölmistyneenä ja vähän närkästyneenäkin, kiipesi sitten lukuisia kertoja katsomaan, mikä kumma ihmisiä puussa kiinnostaa. Ei tainnut ymmärtää puuhiamme.

24. heinäkuuta 2011

Marjassa

Alkoi sitten lomakin, jonka etukäteen pelkäsin menevän pilalle syksyn haastavan työrupeaman vuoksi. Perjantaina posti toi virallisen päätöksen sijaisuudesta. Kirje on vielä avaamatta, kas kun sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. No, tiedän kirjeen sisällön ja aion kiusallanikin nauttia lomasta. Eilen ja tänään aamupäivällä ei vielä siltä tuntunut, vaan kone yskähteli voimattomana ja mieli oli maassa. Kolmen aikaan vetäisin punaiset kontiot jalkaan ja pujahdin sankoineni metsään kuin suojaan vaatimuksilta ja pahalta maailmalta. Mikä autuus ja rauha! Sormet oli meininki sinistyttää mustikoin, mutta matkalla marjapaikkaan punaisenaan hehkuva hakkuuaukea sai vaihtamaan vadelmaan.

Marjat olivat pieniä ja kiinteitä, mutta makeita. Kauaa ei kestänyt, kun metsäisen tienvarren puskat oli tyhjennetty tai siis kelpoiset poimittu. Ei sankoon paljoa kertynyt. Päätin kivuta rinnettä ylemmäs, vaikka vadelmikko näytti päättyvän, koska luonnossa samoilu on jo itseisarvo sinänsä. Aukealle puhalteli mukavasti, joten itikoista ei muutamaa hyttystä lukuun ottamatta ollut kiusaa. Maasto oli hakkuuaukeaksi helppokulkuista ja siellä täällä törötti sopivasti kanto, johon marja-astian saattoi jättää näkösälle. Yllätys oli suuri, kun näkökenttään ilmestyi tutun punaista. Löytyi kertaalleen poimittua puskaa, mutta myös koskematonta, joissa suurin osa marjoista oli varissut kypsyyttään maahan. Kolme litraa jaksoin nyppiä, loput jätin toiseen kertaan ja toisille.

Säilöntäsesongin ollessa kiihkeimmillään tein päätöksen, etten osta mansikoita, koska pakastimessa ne vain vetistyvät ja menettävät makeutensa. Eilen hiipi epäilys mieleen ja oli viimetipassa lähdettävä mansikan metsästykseen. Torilla kauppasivat eioota, mutta marketin edustalta sentään löytyi muutama mansikkalaatikko. Surkean hintalaatusuhteen vuoksi jäi ostamatta eli alkuperäisen suunnitelman mukaan mennään: pakastimeen mansikoiden sijasta luonnonmarjaa. Nyt on hyvä alku. Muutaman litran kun illassa poimii niin talvimarjat on äkkiä hankittu. Ja ilmaiseksi.

11. heinäkuuta 2011

Värikkäitä työpäiviä

Pyhäpäivä lähti tuhlaajapojasta liikkeelle. Kaksi jumalanpalvelusta vankilassa, jossa päivän kertomukseen liittyvä keskustelusaarna osui ja upposi kuulijakuntaan ja antoi pianon takana istujallekin ajattelemisen aihetta. Kirkonmenojen jälkeen kiireen vilkkaa leirikeskukseen, jossa kesäkukkien poimimista, salin koristelua, juontoa, tarjoilua, yksinlaulua, siivoamista, kalusteiden roudausta yhdessä papin ja kanttorin kanssa. Seurakunta järjestää kolmesti vuodessa yhteiset syntymäpäiväkekkerit 70, 75 ja 80 vuotta täyttäville. Kahdeksankympin rajapyykin jälkeen pyöreiden juhlijat ja kaikki yli yhdeksänkymppiset onnitellaan kotiin. Kappeliseurakunnassa myös nuorempien luokse tarjoudutaan onnittelukäynnille, muttei sentään tupata. Hyvät oli eiliset pirskeet ja mansikkakakku suli suuhun.

Tämä päivä meni rippileirillä lähimmäisen päivän merkeissä. Ensin oppitunti diakoniasta ja sitten isosten preppaus rasteille, joissa erilaisia auttamistehtäviä leiriläisten päänmenoksi. Hyvin nuoret selvisivät tiukoistakin tilanteista. Kun kahvipöydässä leirin vetäjät kertoivat viikon varrella olleista vastoinkäymisistä, en voinut kuin kiittää onneani, etten tänä kesänä ole leirivastuussa. Neljän seurakuntasisaren tiimi toimii diakonian hengessä ja ikävätkin hommat jaetaan tasapuolisesti, riparinakki iskee joka toinen vuosi. Onhan leireilyssä oma viehätyksensä, mutta yhdeksän päivää lyhyillä yöunilla eloisassa porukassa, jossa mitä tahansa voi sattua, on aikamoinen haaste kenelle tahansa. Que sera fiiliksissä edelleen mitä tulevaisuuteen tulee.

9. heinäkuuta 2011

Ukkosta

Että osaa muutos ottaa koville. Tai siis sen mahdollisuus ellei peräti uhka. Minä, rutiinien ja toiston, kaiken tutun ja totutun rakastaja, keikun uuden edellä kuin lastu laineilla. Juhannuksen jälkeen on ollut sellaista sisäistä kuohuntaa, että olen kyseenalaistanut jopa työkuntoni. Palveluammatissa ja etenkin kirkon hommissa on syytä pitää mölyt mahassa, vaikka kuinka tekisi mieli tiuskaista asiakkaalle ”mene kotios valittamaan". Jälkeenpäin sitten karmea morkkis, että edes ajatteli moista, saati tänne julki kirjoitteli. Noin hirveäkö oikeasti olen? Joskus sitä toivoisi, että tunteet tulisivat sordiinolla. Vaan kai se on naisen osa, että säännöllisin väliajoin mentaalinen paatti heiluu kuin merihädässä.

Työsuhteen piti päättymän elokuussa. Olin jo asennoitunut breikkiin ja olipa opiskelupaikkojakin tullut silmäiltyä, mutta sitten tuli mahdollisuus jatkoon tosin eri yksikössä. Ojasta allikkoon sano. Puhelimessa kieltäydyin moisesta kunniasta, mutta silmästä silmään olin ympäripuhuttavissa. No, puoli vuotta sinne tai tänne, sitä paitsi, mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Tämän päivän ilon aiheina olivat lupsakan enon 70-vuotisjuhlat ja ukkosen säestämä kauan kaivattu sade. Juhlapaikan terassilta yli vehreän peltomaiseman oli hieno seurata jyrähtelevän rintaman lähestymistä, joka toi tullessaan vilvoittavan tuulen ja sateen. Kotipuolessakin oli satanut, joten maa sai tyydytettyä janonsa ja tynnyreihinkin kertyi muutaman päivän kasteluvedet.

Ottakaamme oppia kissoista. Säännöistä ja sovinnaisuudesta viis, ruokapöytä on hyvä paikka ottaa torkut.

25. kesäkuuta 2011

Johannes

Oli meininki aamukirkkoon, mutta yöttömän yön juhlinnan venähtäminen pikkutunneille vaati veronsa ja puoli kymmeneltä käännettiin vain kylkeä. Kirkossa olisi kerrottu Johanneksesta, heinäsirkkoja hunajaan dippailevasta radikaalista, jonka syntymäpäivän muistojuhlaa vietetään kuusi kuukautta ennen joulua. Kamelinkarvoihin pukeutuneen partasuun ainoa kutsumus oli julistaa Messiasta ja kastaa väkeä parannukseen. Hän oli tienraivaaja, huutavan ääni erämaassa, jonka toiminta nivoi yhteen joulun ja juhannuksen.

Pihallamme kukkii juhannusruusun sijasta osuvasti jouluruusu. Ihanuus saatiin joulukukaksi, joka kukinnan jälkeen pääsi autotallin viileyteen odottamaan kevättä ja maahan istuttamista. Ostin sille lajitoverin ja istutin symmetrisesti varjoisaan kukkapenkkiin piippuköynnöksen ja pikkusydänten seuraan. Puutarhamyymälästä ostettu ruusu ei kuki. Ehkä sen vuoro on ensi keväänä, mikäli ilmaston suhteen vaativat kukat selviävät talvesta.

Muutakin iloa on pihasta saatu. Ruukussa kasvava pensaspapu tuottaa jo satoa, samoin yrtit. Myös sinkkiämpäriin istutettu perhemansikka, jossa kolme eriaikaista lajiketta Honeoye, Jonsok ja Polka, ilahdutti ensimmäisillä marjoillaan.

24. kesäkuuta 2011

Juhannus

Joku hupailija joskus esitti, että jos joulu ja juhannus vaihtaisivat paikkaa, hukkumiskuolemat vähenisivät. Miksikö? Jääpeite juhannuksena estäisi hukkumisen ja jouluna, vaikka se olisi kukkeimpaan kesäaikaan, ei yksinkertaisesti kuulu hukkua. Ne perinteet, ne perinteet.

Meillä ei erityisiä juhannusperinteitä ole, mitä nyt puhdas sauna ja tuoksuva vihta, jota tulikin käytettyä hartaudella, mutta esimerkiksi keittiöpuolella ei ole kangistuttu kaavoihin. Grillataan jos grillataan, vähän fiiliksistä ja säästä riippuen. Tänään mentiin salaattilinjalla. Ruokaisan perunasalaatin ohje tuli leikattua männäviikolla talteen Aamulehdestä, ja kokeilu totisesti kannatti. Oheen tomaatti-mozzarellasalaattia, vaaleaa leipää ja tilaviiniä pohjoisesta. Nam.


Perunasalaatti

½ kg uusia perunoita
1 punasipuli
1 rkl viinietikkaa
1 rkl öljyä
1 dl Kalamata-oliiveja
ripaus suolaa
mustapippuria
ruohosipulia
kapriksia

Keitetyt perunat viipaloidaan ja sekoitetaan etikan ja öljyn seoksessa maustuneiden sipulirenkaiden kanssa. Lisätään oliivit ja muut mausteet. Salaatti saa tekeytyä viileässä muutaman tunnin.

23. kesäkuuta 2011

Saunaa ja sähköä

Jynssättiin sauna ja pesuhuone juhlakuntoon, kuten juhannuksen ja joulun alla on pruukattu. Iso siivo puolivuosittain on hyvä tahti pitää paikat kunnossa. Hommaan on mukava ryhtyä, koska lika ei ole ylen määrin pinttynyttä, ja samasta syystä myös työ joutuu. Huomenna sitten nautitaan puhtaan saunan ja vihdan tuoksusta.

Kaksivuotinen sähkösopimus päättyy elokuussa. Tähän asti olen ollut uskollinen toimittajan suhteen, mutta nyt hintojen noustua, olen päättänyt kilpailuttaa töpseleistä virtaavan energian. Sähkölämmitteisessä omakotitalossa siitä on hyötyäkin. Meillä käsittääkseni pyöritään alle keskiarvojen vuosikulutuksen ollessa 16 000 kilowattitunnin hujakoilla, mutta säästö se on pienikin säästö. Apunani päätöksenteossa on ollut www.vaihdavirtaa.net ja www.sahkonhinta.fi. Jonkin sortin vihreää sähköä tekisi mieli jälleen ottaa. Vielä on kaksi kuukautta aikaa pähkäillä, tai no kuukausi, kun ne tarjouspyynnötkin täytyy lähettää. Tähän mennessä on valjennut ainoastaan hinta: kallista on.

Kirjaan sähkölukemat kerran viikossa ruutuvihkoon. Mittarin puoleen kurottelu on kuulunut sunnuntairituaaleihini jo seitsemän vuotta siitäkin huolimatta, että sähköyhtiön verkkosivuilta kulutusta voisi seurata tunnin tarkkuudella. Jokin noissa säntillisissä numeroriveissä vain kiehtoo.

22. kesäkuuta 2011

Rullaati rullaa

Rullaahan se arki. Töissä on ollut antoisia päiviä, paljon kotikäyntejä ja vanhainkotivierailuja, aurinkoisia ihmisiä ja elämänviisauksia. Tänään tekivät vanhainkodilla juhannuksen kunniaksi vihtoja. Kaupungin miehet olivat tuoneet tarvittavat ainekset, joista asukkaat askartelivat itselleen saunakaverin. Kyllä oli taito vielä ysikymppiselläkin hyppysissä.

Työn lisäksi myös liikunta on maistunut. Lenkillä on oltu jo kahdesti tällä viikolla, reitti tosin on kilometrin lyhyempi kuin keväisin ja syksyisin, koska asuinalueiden liepeet on vaihdettu maalaismaisemiin. Kartanon pihapiirin halkova metsäinen tie, lainehtivat pellot ja joen ylitys takaavat levon, jos ei kropalle, niin silmälle ainakin.

Viime hölkkäkaudella maltoin pitää liikuntapäiväkirjaa tasan kymmenen viikkoa. Into lopahti rankkaan Kesäyön marssiin. Tänä vuonna on jo kahdestoista kirjaamisviikko menossa, joten tästä on hyvä jatkaa syksyyn asti. Päivät lyhenevät jo. Lomalla vihkoon ei liiemmin merkintöjä tullut, lenkki viikossa ja yksi liikunnaton viikko, mutta ilmeisesti juuri sopivasti lomalaiselle, koska nyt tuntuu, että virtaa riittää.

20. kesäkuuta 2011

Töihin

Ostin Turusta Jääkaappirunous-magneettisarjan, jossa yli 500 sanaa ja sanan osaa inspiroitua ja kirjoitella omiaan. En ole vielä keksinyt, mihin säilöisin magneetit. Lyhyet sanat ja tavut ovat jääkaapin ovessa odottamassa oodeilua, mutta ihan koko satsilla en viitsisi ovea umpeen kirjoa, vaikka se tietysti olisi käytön kannalta järkevintä. Perjantaina ovi sai ytimekkään viestin viikonlopunviettoa tsemppaamaan.

loma loppuu
maanantai on kuolema
naura tyttö!
ironian vapauttava hiljaisuus

Kovin oli hiljaista juu. Lueskelin viikonloppuna vanhoja käsityö- ja puutarhalehtiä, joita karsin roimalla kädellä ”tuskin tätäkään ohjetta tarvitsen, tällä en ainakaan tee mitään, kierrätykseen vaan kaikki”. Tuli monta tyhjää lehtikoteloa. Joku kumma perkausprosessi muutoksen edellä, vanha pois ja tilaa uudelle. Aamukampa on jo käytössä, sellainen itse askarreltu pahvi, josta ensi töikseni karsin vapaapäivien piikit. Jäljelle jäi 24 työpäivää seuraavaan lomaan, jonka jälkeen viikon pesti ja sitten… ”que sera, sera.”

Aamulehdessä oli sopivasti juttu yleisestä maanantaibluesiksikin kutsutusta alkuviikon ahdistuksesta ja sen selättämisestä. Ensimmäinen neuvo oli vältellä ikäviä työkavereita. Eipä hätiä mitiä. Maalla on aina ollut hyvä yhteishenki, sitä paitsi kaikki työpisteen immeiset ovat tämän viikon lomalla, joten itsekseni kiukuttelen, jos kiukuttelen.

Päätin loiventaa arkeen paluuta illuusiolla vapaudesta eli pyöräilin töihin. Siinä sotkiessa kovalevy raksutti koko ajan, kahden asiakkaan asioitakin tuli puhelimitse hoidettua. Kun bluesin volyymi yltyi, huvitin itseäni kehittelemällä mitä älyttömimpiä viestejä televastaajaan ja kuvittelemalla, miten eri ihmiset niihin reagoisivat. Sisäisen sekamelskan keskellä noteerasin sentään kiurut, töyhtöhyypät ja muut terapeutit.

Lehti kehotti aloittamaan maanantaina kaikkein mukavimmasta tehtävästä ja olemaan ikuisuuksiin siirtämättä ikäviä töitä, tekemätön kun on aina vähintään stressi kertaa stressi. Otin neuvosta vaarin. Kivat hommat ensin ja sitten ikävien kimppuun, joita ensimmäisiä oli varsin runsaasti. Toimistopäiväksi meni sähköposteihin vastaamisineen ja päivityksineen. Ohjelmistot oli loman aikana vaihdettu uudempiin versioihin, mikä aiheutti omat kommervenkkinsä. Vanhat salasanat sentään toimivat paitsi, että olemalla fiksu ja vaihtamalla asiakastietokannan salasanan ennen lomaa siltä varalta, että tuo poissaolon aikana vanhenisi (ovat tietoturvasyistä nykyään lyhytikäisiä), olin tietysti unohtanut uutukaisen ja sain yrittää monen monta kertaa ennen kuin oikea versio muistilokeroista löytyi.

Vielä lehdessä neuvottiin lepäämään sunnuntai kunnolla ja tarvittaessa vaihtamaan työpaikkaa, mikäli maanantaiblues toistuisi jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan yllättävän siedettävä loman jälkeinen päivä.

15. kesäkuuta 2011

Turuus

Puolisollani oli eilen työvelvoitteita Turussa ja niinpä minäkin päätin viettää päivän Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Asemalle saavuttaessa sataa tihutti. Kun kulta kiiruhti kokoustamaan syrjäkulmille, minä kipitin keskustaan. Matkalla poikkesin aamukahville ja jatkoin Wiklundille sateensuojakaupoille siitä huolimatta, että tihkusade oli loppunut. Ostin kompaktin sateen ehkäisimen ja hyvin tuo toimikin, koska päivän aikana ei enää kuuroja tullut.

Ensiksi suunnistin Wäinö Aaltosen museoon. Aulassa turistin toivotti tervetulleeksi Tampereen Hämeensillalta tuttu Suomen neito koko komeudessaan. Muuta Aaltosta ei museossa ollutkaan paitsi jokunen öljyvärimaalaus syrjäisessä käytävässä. Hyvä niin, sillä kuvanveistäjän kulmikas muotokieli ei ole koskaan ollut minun makuuni. Päänäyttely säväytti senkin edestä. Vesi - tunteita ja aistimuksia, valokuvien, videotaiteen ja muutaman installaation kokonaisuus 32 suomalaiselta, virolaiselta ja ruotsalaiselta nykytaiteilijalta. Pidin näkemästäni. Veden monimuotoisuutta, pinnalta ja pinnan alta, eri olomuotoja, pieniä ja suuria vesiä, uskomuksia, mytologiaa, hätähuutoa puhtaan veden puolesta, tunnelmia autuaista ahdistaviin väljästi ripustettuna tyylikkään avarassa luonnonvaloa hyödyntävässä museossa.

Museon kakkoskerroksessa on valokuvakeskus, jossa oli esillä kansainvälisen valokuvakilpailun voittajasatoa. Edvard Munch sanoi aikanaan, ettei valokuva voi koskaan vetää vertoja maalaukselle, koska taivaan ja helvetin kuvaaminen kameralla on sula mahdottomuus, eilisen jälkeen olin toista mieltä. Jotkut otokset olivat kuin suoraan helvetistä. Mustavalkoisuus tehosti vaikutelmaa, kurjuutta, slummeja, väkivaltaa, huumeita, ihmiskauppaa. Uh. Piti palata vielä vesinäyttelyn parhaimmiston pariin ja huuhdella ikävät mielikuvat.

Seuraavana kohteenani oli Puolalanmäki ja taidemuseo. Valokuvien ja modernin taiteen kiintiö taisi olla täynnä, koska en jaksanut innostua alakerran Veli Granön kirlianotoksista, suurjännitevalokuvista, joissa energia hehkuu mystisinä valokehinä. Ei isompia liikahduksia pääkopassa paitsi, että ”säteilevät” sormet toivat mieleen taijiharrastuksen. Yläkerrassa sitten saattoikin lumoutua Suomen kultakauden klassikoista, kermasta, kuten näyttelyn nimikin lupasi. Paljon tuttuja teoksia, mutta myös ennennäkemättömiä yllättäjiä. Vielä en ole äänestänyt suosikkiani. Museon pihalla liihottavat Jussi Mäntysen Joutsenet.


Kulttuuripläjäyksen jälkeen oli nälkä. Taidemuseon kahvilassa, missä vanhemmat rouvashenkilöt nauttivat kuohuviinejään, olisi saanut myös lounasta, mutta koska olin jo kotona Turun ravintolatarjontaa tutkiessani päättänyt testata Samppalinnan kalapitoisen kesäbuffetin, laskeuduin takaisin jokirantaan ja kipusin pitsihuvilaan. Monipuolisen merellisen lounaan kruunasi lasillinen reilunkaupan valkoviiniä.


Ehdin tehdä vielä muutamia näyteikkunaostoksia antiikki- ja sisustuskauppojen liepeillä, kunnes oli aika hypätä Kakolan bussiin. Opastettuja K-15 retkiä maankuululle vankila-alueelle järjestetään nyt viimeistä kesää, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Kieltämättä vaikuttava ja jyhkeän monumentaalinen rakennuskokonaisuus. Sisällä homeen, virtsan ja tupakan pinttyneessä hajussa eritteiden kirjomia sellejä kierrellessä tosin ajattelin, että kaikesta sitä maksaakin.


Paikka on ollut tyhjillään lähes neljä vuotta, mikä näkyi rähjäisyytenä ja antoi ehkä liiankin lohduttoman kuvan vankilan arjesta. Toki elämä kiven sisällä on ollut ankeaa, sellit ahtaita ja osin alkeellisia, mutta siivouksesta on kuitenkin säännöllisesti huolehdittu. Oppaan puheessa vilahtelivat Haapojat, Markkaset, Siltavuoret ja kumppanit sellinumeroiden tarkkuudella, samoin uskalikkojen pakoreitit sun muut täsmätiedot.


Kierros veti turistiporukan hiljaiseksi. Ylimmän kerroksen musiikkihuoneessa, vankien harrastustilassa hulppeita maisemia katsellessa tunnelma sentään vapautui. Alueen rakennukset ovat myytävänä ja kauppakin käynyt. Kuulemma halvalla lähtee, jos kuka nyt vaikka vankimielisairaalarakennuksen omakseen haluaa. Tarvittavat kaavamuutokset on tehty ja hyväksytty. Työnimi Uusi Kakola voi tulevaisuudessa pitää sisällään esimerkiksi hotellin, hoivakodin ja lukemattomat määrät asuntoja. Vain mielikuvitus on rajana. Kirkkokin alueelta löytyy.


Kun reissu oli heitetty, kulta oli pysäkillä vastassa ja matka jatkui Tuomiokirkkoon, jonne veti Viimeinen ehtoollinen-näyttely. Luvassa muutamia nykytaiteen tulkintoja aiheen kuuluisimmasta versiosta, Leonardo da Vincin seinämaalauksesta. Taiteilijoina Andy Warhol, Francine LeClercq ja Pauno Pohjolainen.

Vasta kirkossa tajusin, mikä aamupäivän museokierroksesta teki kaikessa erinomaisuudessaankin niin pliisun, kullan hauskat kommentit puuttuivat. Warholin, poptaiteilijan ja Cambellin tomaattikeittotölkin luojan Viimeinen ehtoollinen -version äärellä hän näet pohdiskeli, että tomaattikeittoakos aterialla tarjottiinkin. Oma suloinen hassuni.


Kotimainen ja miksei ranskalainenkin nykytaide pesi mennen tullen amerikkalaisen popparin. Pohjolaisen hartsinen Jumalan Karitsa oli hieno, kun taas vastaavalla tekniikalla toteutettu valtava Kristuspää-reliefi oli, miten sen nyt sanoisi, hieman outo. Ranskattaren ehtoolliselle saattoi näyttelyvieraskin osallistua.

11. kesäkuuta 2011

Markkinoilta museoon

En ole varmaan kahteenkymmeneen vuoteen käynyt markkinoilla, joten tänään silkkaa uteliaisuuttani päätin katsastaa paikallisen torin ja pääkadulle ulottuvan markkinatarjonnan. Samanlaista se oli kuin entivanhaan, pelejä, rihkamaa, vaatteita, käsitöitä, ruokaa, muutama paikallinen yhdistys ja yrittäjä sekä olutteltta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli kunnon helppoheikki ja hattarakoju, ei sillä, että olisin niitä hyödyntänyt, mutta nostalgiamielessä.

Rihkamakojujen äärellä tuli paha mieli, niin paljon krääsää, ja toisaalta suru myyjän puolesta ”voi kuinka pieninä palasina on leipäni maailmalla.” Vaan onhan se niinkin, että toreilu on monelle elämäntapa, jota ilman ei edes osaisi olla. Toinen paikka, missä alakulo toisinaan iskee on kirpputori. Tolkuttomat määrät hylättyä ja tarpeetonta tavaraa odottamassa ostajaansa, jota kenties ei tulekaan. Kirpputoreja ei tarvittaisi, jos ihmiset kuluttaisivat järkevästi ja ostaisivat vain tarpeeseen. No, tässä kohtaa saan mennä itseeni. Minäkin joudun muutaman vuoden välein vuokraamaan kirpputoripöydän, että saan turhat ostokset nurkista pois.

Markkinoiden ainoat potentiaaliset reppuun päätyjät olivat puolen litran mansikkarasia 3,5 euron hintaan ja viiden euron luomuruislimppu, mutta ostamatta jäivät, koska olin matkalla museolle.

Veturimuseolla juhlittiin näyttelykauden avajaisia puhein ja torvisoitoin, sipsein ja pommacein. Ja mikä oli juhliessa. Aurinko paistoi, tallissa oli helteestä huolimatta siedettävä ilmanala, paikat olivat tiptop ja näyttely ammattimaisesti rakennettu. Aiheena Veturimiesten matkassa.

Kotona avattiin grillauskausi. Folion sisällä kypsennetyt luomuperunat maistuivat mainiolta fetasalaatin ja luomuviinin kanssa.

10. kesäkuuta 2011

Elämänlanka

Eilen oli pihailta. Puolisoni leikkasi nurmikon ja minä kitkin kukkamaita ja pensaiden alustoja, minkä kiukkuisilta hyttysiltä pystyin. Ja perattavaa totisesti riitti. Pari vuotta sitten, kun lehtikompostorin virkaa hoiti epämääräinen ja alati kasvava röykkiö piharakennuksen takana, tuo viehkeällä nimellään kosiskeleva kiusankappale ilmestyi kuin tyhjästä.

En tunnistanut kasvia sen alkaessa kauniin vihreänä suikertaa kompostikasan päällä. Koska tulokas levisi nopeasti ja valkokukkaisena suorastaan puhdisti maiseman, annoin sen pahaa aavistamatta jatkaa elämäänsä. Loppukesällä kasvin lonkerot ulottuivat jo orapihlaja-aitaan ja saivat oksat taipumaan. Ei taidakaan olla ihan harmiton kaveri tämä, tuumin, ja otin lajista selvää. Elämänlanka, isokierto eli karhunköynnös yksi haitallisista vieraslajeista, jotka tilaisuuden tullen valtaavat alaa ja tukahduttavat muut lajit alleen.

Kompostiröykkiö päätyi viime kesänä siirtolavalle ja paikalle rakennettiin kunnon lautakehikko pitämään kaikenkirjavat puutarhajätteet aisoissa ja edistämään maatumista. Se oli sen elämänlangan taru, uskoin, vaan toisin kävi. Ulkorakennuksen takana suikertaa taas ja ihan raja-aidan vieressä. Yritin kitkeä versot juuria myöten ja viskasin kaivetut lämpökompostorin 60 asteen kuumuuteen tuhoutumaan. Olisi kai pitänyt polttaa, kuten netin keskustelupalstoilla neuvotaan, ja samaan hengenvetoon kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettei pahamaineisen nujertamiseen auta kitkemiset eikä roundupit. Yyh.

Näitä villisti leviäviä, syrjäyttäviä karkulaisia riittää. Lupiini on tuttu samoin jättiputki, mutta että haitallisia vieraslajeja on peräti 157 ja tarkkailtaviakin tai paikallisesti haitallisia 126. Suurin osa lajeista on toki viruksia ja sieniä, ja eläinmaailmakin saanut omansa joukkoon, hyönteisiä sun muita nilviäisiä ritirimpsuin sekä muutama kala ja nisäkäs, mutta kasvejakin kolmisenkymmentä per kategoria.

9. kesäkuuta 2011

Hellettä

Juttelin äidin kanssa entisaikojen matonkudetalkoista ja yllätys oli suuri, kun kuulin, ettei heillä kuteita itse leikattu. Sen tiesin, että maaseudulla oli talosta taloon kiertäviä pyykkäreitä, pitokokkeja ja muita taitajia, mutta että matonkuteiden leikkaajakin. En huomannut kysyä, mitä pyykin tai ruoan kanssa touhuajille maksettiin, kuteiden tekijälle riitti ylläpito ja talvisin katto pään päälle. Matot sentään kudottiin itse, tosin oli kylissä kutojiakin, jotka kotonaan paukuttivat talojen kuteet matoiksi.

On kuuma. Paljon ei viitsi eväänsä heilauttaa. Istutukset täytyy toki kastella päivittäin - vesi on tynnyreissä jo uhkaavan vähissä - ja kaupassa käydä, mikä hoituu mukavasti pyöräillen, mutta muuten toiminta tapahtuu pääosin sisällä. Hullu, sanoisi joku. No, minä nyt satun kavahtamaan aurinkoa ja hellettä. Vaikka itsensä grillaaminen ei ole edes terveellistä, joskus toivoisin saavani terveen rusketuksen, vaan ei. Kasvot toki päivettyvät ja käsivarret hieman, mutta kintut ja muu kroppa ovat kuin kalkkilaivan kapteenilla, vaikka työkseen auringossa makoilisi. Siispä en makoile.

Sisällä on mukavan viileää tai siis sopivaa, vaikkei edes ilmalämpöpumppu ole toiminnassa. Jäähdytys hoituu päivisin energiarullaverhoilla, jotka heijastavat lämmön pois - verhot ovat pahimman räkityksen ajan kiinni - ja öisin avataan kaikki ikkunaluukut, jotta viileämpi ilma pääsee virtaamaan sisälle. Mutta kissakavereita käy sääliksi. Raasut loikoilevat pitkin pituuttaan kuin kuolleet, ainoana elonmerkkinä tiheästi kohoileva kylki. Avuksi on tarjottu raikasta vettä ja yöllistä ulkoilua.

8. kesäkuuta 2011

Perinteistä modernisti

Helleaalto. Tuoksu ja tuntu kuin lapsuuden kesinä, jolloin aika kului rattoisasti mummulassa. Heinäpelto seipäineen ja työn touhuineen on jäänyt elävästi mieleen. Mitäpä viiden vanha pikkutyttö olisi pellolla auringon paahteessa paarmojen ja pistelevän heinän armoilla tehnyt, mutta mukaan halusin, kun mummu lähti viemään juotavaa väelle. Heinä haisi ja pöllysi. Miehillä oli hassut kangasnenäliinasta solmitut hatut päässä, naisilla niskaan sidotut huivit, ja kotikalja teki kauppansa. Juomaa löytyi tiinuittain ”laskettavasta”, keittiön vieressä olevasta kellarimaisesta huoneesta, jonne - siitäkö nimikin - laskeuduttiin muutama askelma. Vaikka tuossa aikansa kylmiössä oli kaikenlaista hyvää, en koskaan mennyt sinne omin päin, sen verran kolkolta paikka tuntui.

Kun heinäpellolla oli käyty, alkoi talkooväen ruokailun valmistelu. Minä katselin mummun ja enon vaimon, vanhan ja nuoren emännän kiireisiä keittiöpuuhia. Aurinko sai pitkien mattojen iloisen kirjavat raidat tanssimaan. Väriviirut oli loihdittu vanhoista loppuun käytetyistä vaatteista, jotka työlään leikkuurupeaman jälkeen oli kutoja varmasti lämmin muistojen virta sydämessään sommitellut mattoon.



Eilen siivoilin keittiön kaappeja ja löysin paketin kotikaljauutetta. Helteen ja muistojen innoittamana päätin liittyä sukupolvien ketjuun ja tehdä perinteistä janojuomaa. Nykyään se on helppoa, niin helppoa, että toimeen voisi tarttua useamminkin, lisätään vain vesi ja sokeri, odotetaan vuorokausi, pullotetaan, jäähdytetään ja juodaan.

Toiseksi perinnepuuhaksi kehkeytyi matonkuteiden leikkuu. Kudontalehden vinkistä hankin keväällä tilkkutyövälineet vain ja ainoastaan matonkuteiden tekoa varten. Suuri alusta ja jämäkkä leikkuri toimivat juuri niin hyvin kuin kauppias lupasi. Nelinkertainenkin kangas meni siististi suikaleiksi ja viivaimen avulla sai täydellisen tasalaatuista kaksi ja puoli senttistä kudetta.


Valitsin helpoimman tien eli leikkelin kuteet langansuuntaisesti. Matossa kangassuikaleen langansuunnalla ei ole niin väliä, mutta kapeaa poppanakudetta tehdessä täytynee leikata vinoon. Ehkä kokeilen tekniikkaa ensi kerralla, lakanoita nimittäin riittää, ja vanhoja trikoovaatteita, joiden leikkuu onkin sitten haastavampi juttu. Yhdestä pussilakanasta ja kuudesta tyynyliinasta tuli kaksitoista kerää eli noin 1,4 kg matonkudetta. Työ joutui, saksilla en olisi ikinä edes ryhtynyt moiseen eli leikkuusetti on ehdottomasti hintansa väärtti.

5. kesäkuuta 2011

Vihreää

Potagerin alkuperäisasukkaat kullero, valkohattu, kaksi punahattua sekä ruohosipuli ja mäkimeirami saivat tänään seurakseen kaksi matalaa vadelmaa, kolme maissia, auringonkukkia, kehäkukkia, mirrinminttua, viinisuolaheinän, pensaspavun sekä punaisia ja keltaisia istukassipuleita. Mullan alle piilotettiin myös tilliä, hernettä, porkkanaa, punajuurta, retiisiä, vihreää ja punaista lehtisalaattia sekä rukolaa.


Kylvörivien välissä on erilaisia lauta- ja muoviviritelmiä, koska kissat käyvät mielellään tarpeillaan kuohkeassa mullassa ja ruopivat siemenet ja pienet taimet helposti hujan hajan. Viime vuoden sipulisato jäi olemattomaksi juuri kissojen ruopsuttelun takia, tänä vuonna kato voi käydä myöhäisen istutusajankohdan vuoksi.

Reilun seitsemän neliön kasvimaahan mahtuu hyvin koko vihervalikoima. Kohopenkki mahdollistaa tavallista tiheämmät istutusvälit ja ytyä riittää läpi kesän. Lannoitus hoidetaan luomuna eli kompostia ja kanankakkaa perusmuokkauksen yhteydessä sekä kesemmällä ruohosilppua katteeksi. Riittävä kastelu tietysti koko touhun a ja o.

Myös pieni seinänvieruskasvihuone sai asukit. Kasvusäkkiin päätyi kolme tomaatin tainta, joista yksi keltainen päärynätomaatti, sekä rukkuihin paprika ja kaksi kasvihuonekurkkua. Nyt sitten vain odottamaan kesän etenemistä ja satoa. Ainakin lämmintä on luvattu.

4. kesäkuuta 2011

Harmaata

Viikko siinä näemmä menee ennen kuin töistä toipuu lomailukuntoon. Eilinen oli vielä täysfloppi ajatusten hapuillessa menneisiin ja tuleviin työtehtäviin, pyjamapäivä, joka kului ankeana sohvalla lojuen. Illalla otin itseäni niskasta kiinni, haudutin kannullisen vihreää teetä ja painuin inspiroitumaan kellarikerroksen työtilaan, jossa kangaspuut ja maalausteline kaikkine tykötarpeineen ilahtuivat jälleennäkemisestä. Ne tosin saivat jäädä rauhaan, kun löin kaksi naulaa katselukorkeudelle seinään oikeammin listoihin ja viritin naulojen väliin narun, johon ripustelin pyykkipojilla voimauttavia aforismikortteja. Narulle voi jatkossa ripustella osuvia valokuvia, luonnoksia, lehtileikkeitä, mitä nyt mieleen juolahtaa, erottuvat kivasti valkoisesta tiiliseinästä.

Keskiviikkona ikkunan alla mörisi iso auto ja tempaisi hiabilla viisi ja puoli tonnia kesäkivaa pihalle, kuusi kollia liuskekivilaattaa ja kolli jykevää muurikiveä. Tänään sitten alkoi työstöurakka, kun yhdistetty kasvi- ja kukkamaa niin kutsuttu potager sai kunnon kivireunuksen ympärilleen. Alkuvuosina reunuksen virkaa toimittivat varastosta löytyneet tiilet, jotka talvisin harmittavasti murenivat ja jotka muutama vuosi sitten katsottiin parhaaksi korvata puureunuksella. Metallilangalla toisiinsa sidotuista puupalikoista koostuva matala aita istui hyvin kaareviinkin muotoihin, mutta lahosi juuresta nopeasti ja alkoi ikävästi kallistella. Oriveden musta syrjäytti rumiluksen.

Varustauduin pihatöihin kerrankin asiallisesti myös aurinkovoiteella, suojakertoimet kun kotioloissa tahtovat unohtua. Nahka ei palanut punaiseksi, mutta harmaa kivipöly liimautui ihoon senkin edestä. Jynssääminen kävi työstä. Itse kivityö sen sijaan oli mukavaa. Homma tosin vaikeutui loppua kohti, koska parhaat palat tuli käytettyä ensin ja lopuista hieman epäsäännöllisistä ei tasaista jälkeä syntynyt kuin yrityksen ja erehdyksen kautta. Mutta valmista tuli. Huomenna on istutusten vuoro.

2. kesäkuuta 2011

Lomamietteitä

Olen päättänyt lomalla olla stressaamatta mistään tekemisestä ja sopinut itseni kanssa, että sängyn petaaminen riittää puhteeksi. Tiistai menikin sopimuksen mukaan eli mitään näkyvää en saanut aikaiseksi sen sijaan päiväunet kahteen otteeseen.

Lomaherätys on seitsemältä kiitos kissaveljesten, jotka kaipaavat aamupalaa. Vihtori on pääpukari tassulla kasvoihin läpsimisineen Viljamin tyytyessä mekastamaan alakerrassa. Eilen maukujat viihtyivät ulkona niin hyvin, etteivät tulleet sisälle puolisoni lähtiessä töihin ja saatoin nukkua yhdeksään asti. Kun sitten myöhäisen aamupalan jälkeen kipusin yläkertaan suorittamaan petaustehtävää, otin imurin kokeeksi mukaan, koska poikkeavat rutiinit tunnetusti virkistävät, ja niin vain kävi, että päivän aikana tuli imuroitua koko huusholli. Sopimus siis toimii. Kun rima on tarpeeksi matalalla, omatunto ei laiskamadon iskiessä kolkuta ja toisaalta pienikin puuha, vaikkapa vain yhden huoneen imuroiminen, palkitsee ja ruokkii seuraavaan puuhaan ryhtymistä.


Tänään toimeen tuli tartuttua tarmolla. Koska pihamme pienehkö perunamaa ja kasvimaa riittävät mainiosti fiilistelypuutarhureiden tarpeisiin, ei laajaa nurmialuetta ole koskaan katsottu tarpeelliseksi myllätä hyötykäyttöön, vaan lisäsato on kasvatettu ruukuissa ja laatikoissa. Leppoisan istutuspäivän jälkeen astioista löytyy persiljaa, lippiaa, timjamia, chiliä, tomaattia, pensaspapua, ruusupapua, mansikkaa ja kesäkurpitsaa kesäkukkien silmäniloa unohtamatta.

30. toukokuuta 2011

Naivismin lumoa

Sateen rummutus herätti aamuun. Vaan ei hätää, variksetkin sen tietävät: kohta kirkastuu. Siispä päivällä taajamajunan kyytiin ja Iittalaan. Jätin lasimäen houkutukset ja lompsin suoraan taidenäyttelyyn vanhalle puukoululle. Oli rauhallista, vain muutama näyttelyvieras, joten oli tilaa ja malttia kierrellä luokissa pitkän kaavan mukaan. Viehättävä tila natisevine lattialankkuineen ja viehättävä näyttely, joka avattiin yleisölle toissapäivänä.

Kohta kirkastuu, Pertti Ylinen 2010

Naivistit on Iittalan kesässä jo 23. kertaa. Kolmeltakymmeneltä taiteilijalta neljäsataa teosta, joissa kutkuttavia yksityiskohtia, oivalluksia, väri-ilottelua ja hyvää mieltä. Sadunomaisissa tuokiokuvissa tulvii ymmärtävä huumori, joka puhaltaa kipeistäkin aiheista pipin pois. Taulut ovat esillä kolme kuukautta ja samalla lipulla voi käydä näyttelyssä vaikka joka päivä. Täytyypä panna tiketti sadekesän varalta talteen.

29. toukokuuta 2011

Sataa

Tuulen piiskaama sade ropisuttaa ikkunapeltiä ja pisarat valuvat ruutua pitkin kuin kyyneleet. Ankea äänimaisema on kuin repäisty syksystä keskelle väärää vuodenaikaa. Kostea koleus tunkee luihin ja ytimiin. Ei, en minä lomaani sure, päinvastoin sade huuhtelee laiskottelusta johtuvaa syyllisyyttä kuin kirvelevää haavaa - helpottaa. Edelleen on villakoiria ja tiskejä, ja taimetkin kaipaavat ulkoilmaa. Vanha kansa tosin on sitä mieltä, että ennen kesäkuun kymmenettä ei kasvien kanssa kannata vaivautua. Hyvä niin. En aio tehdä sitä klassista virhettä, että lomalla listaisin kaikki rästiin jäänet kotityöt ja puurtaisin niiden parissa. Jos inspis iskee, niin se on sitten eri asia. Mutta nyt on aika nauttia takkatulesta ja jalosta joutilaisuudesta.

Eilen oltiin vanhan valtaväylän kupeessa syömässä. Sillan mukaan nimetty maisemaravintola oli hiljainen ja rauhallisesti nautiskellen täytettiin marssin tyhjentämät energiavarastot. Tänäänkään minun ei kaupassa käyntiä lukuun ottamatta ole tarvinnut osallistua ruokahuoltoon kiitos puolisoni, joka laittoi niin aamiaisen kuin päivällisenkin. Luksusta. Olen lukenut lehtiä ja roikkunut netissä, lomamielellä tietysti. Joku päivämatka olisi kiva tehdä. Iittala? Hämeenlinna? Helsinki? Turku? Jää nähtäväksi.

28. toukokuuta 2011

Marssin tahtiin

Nyt voi hyvällä omallatunnolla lomalla laiskotella, kun alkajaisiksi tuli pisteltyä 40 kilometrin lenkki kosteassa kevätillassa. Vantaalla järjestettävä Kesäyön marssi haastaa kiireettä ja kilpailutta ylittämään itsensä hyvän seuran ja vähän kivunsiedonkin avustuksella.

Lähtökohdat eivät olisi voineet olla ankeammat. Viime vuoden marssi oli yhtä tuskaa jatkuvan sateen ja märkien jalkineiden vuoksi, ja kun sitten eilinen täsmäsää Vantaalle lupasi alueen yli pyyhkäisevää saderintamaa, mieli hapuili luovuttamisen suuntaan. Eiköhän jäädä kotiin? Sen verran asian kanssa jahkailtiin, että lähtö viivästyi ja ehtimisen kanssa teki tiukkaa varsinkin, kun kehätieltä ajettiin harhaan ja järjestäjä kämmäsi puolisoni marssikortin kanssa. Vaikka olimme ilmoittautuneet hyvissä ajoin huhtikuussa, kortiton kumppanini joutui jonottamaan jälki-ilmoittautuneiden luukulla. V-käyrä oli pilvissä, kun viime vuoden toisintoa peläten kiireesti teipattiin jalkapohjat ennen lähtöalueelle siirtymistä. Mieli sentään kohentui Kaartin Soittokunnan rokahtavien tahtien myötä. Kuudelta Jone Nikula lähetti pitkämatkalaiset marssille.


Pisin matka koostui tänä vuonna kahdesta 20 km lenkistä, jotka kulkivat osan matkaa samoja reittejä. Henkisesti tiukin paikka oli saapuminen ensimmäisen lenkin jälkeen urheilupuiston alueelle, jossa lyhyempien matkojen marssijat jo autuaana käyskentelivät maaliin. Vaikka sade oli loppunut ja kengät olivat kuivat, kantapäissä pisteli lievä hiertymien tuntu. Kestänköhän vielä toisen lenkin? Tienhaara matkan varrella eli mahdollisuus tarvittaessa kiepsauttaa lyhyemmälle reitille antoi uskallusta jatkaa. Kun valinnan aika koitti, tsemppikärpänen puraisi. Eiköhän yritetä nelikymppinen? Ja kyllä kannatti. Kaksikymmentä vuotta olen odottanut, että puolisoni pääsisi ”en minä osaa" -tekosyistä ja laulaisi, ja marssiessa se sitten tapahtui. Hämärässä yössä hän ykskaks kajautti kertosäkeen Palefacen Talon omistajasta. Minä olin sitä ennen malliksi hoilannut kaikkea matkan varrella nähtyyn liittyvää, kuten Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset ja Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku. Joku tohtii laulaa ainoastaan humalassa, mutta niin vain liikunnan endorfiinipiikkikin rohkaisee.

Kilometrit kuluivat. Kantapäät ilmoittivat itsestään joka askeleella, mutta kivun sai turtumaan lyhyellä askelluksella. Maaliviiva ylitettiin kuuden tunnin ja 50 minuutin talsimisen jälkeen, suukko, mitali ja diplomi kouraan ja sitten autolle sukkien ja kenkien vaihtoon. Tehon voimalla puolisoni ajoi kotiin, missä ensi töiksi sauna päälle. Kissat olivat hölmistyneen oloisia, ihmeissään tietysti yökukkujista ja myöhäisestä iltapalasta. Venyttely ja löyly hoitivat kipeytyneitä jäseniä ja vasta neljältä päät painuivat pieluksiin.

24. toukokuuta 2011

Nukkuneen rukous

Jokaisen työpäivän jälkeen olen ottanut vähintään tunnin tirsat eikä sittenkään tahdo virta riittää iltaan asti. Villakoirat pyörivät jaloissa ja tiskipöytä notkuu astioista, taimet nuokkuvat hoidon puutteesta kuten minäkin, väsyneenä terveelliset elämäntavat eivät vain innosta.

Sunnuntain työpäivään mahtui puolentoistasataa kohtaamista, kun reippaat ihmiset pyöräilivät kirkolta kirkolle, kuka parilla kirkolla käyden, kuka kiertäen kaikki rovastikunnan seitsemän. Aina kun minulle on sattunut työhuki pyöräilypäivänä, osallistujalappujen leimausta ja mehutarjoilua, puolisoni on laittanut mukaani lajitelman työkaluja sekä paikkasarjan ja pumpun siltä varalta, että joku pyöräilijä tarvitsee kättä pitempää. Itse olen sujauttanut kassiin vielä jesarirullan. Jesaria on kerran tarvittu ja tänä vuonna ensimmäisen kerran työkaluja. Oli ilo vastata täyden palvelun huoltopisteestä. Pyöräilijä nikkaroi nopeasti pedaalin kuntoon ja tyytyväisenä jatkoi matkaansa.

Päivä oli värikäs, kirkonmäellä jopa hiihdettiin kilpaa puruihin säilötyllä lumella, mutta jätti ylityötunteineen vireystilaan jäljen, jota eiliset iltatyöt vain pahensivat. Vaikka pidän vaihtelevasta ja joustavasta työajasta, joskus käy mielessä, olenko sittenkin enemmän kahdeksasta neljään -ihminen. Ei, en ole. Vielä kolme päivää ja sitten alkaa kolmen viikon loma, ja toinen samanlainen kahden kuukauden päästä.

18. toukokuuta 2011

Testit

Tilasin viikko sitten Kuluttajan ja eilen postilaatikkoon kolahti kaupanpäällisenä uusin numero. Tuli luettua kannesta kanteen. Asiallinen lehti, josta on varmasti paljon hyötyä. Testejä riittää joka lähtöön ja lisää pääsee tutkailemaan lehden verkkosivuilta. Eivät testit tietenkään kaikkea kata, nytkin kalaöljyvalmistevertailusta puuttuivat juuri ne merkit, joita meillä on puolisoni toimesta käytetty, mutta jonkinlainen käsitys valmisteista syntyi ja samalla sai paljon täsmätietoa rasvahappojen vaikutuksista.

Kevätnumero testasi näyttävästi myös sykemittarit otsakkeella Helli itseäsi. Mitäköhän itsensä hellimistä lenkkeilyssä on, kysyy ei motivoitunut lenkillä väsähtäjä. Syksyllä hankin uuden sykemittarin lenkkeilyn piristeeksi, vaan kuinkas kävi, alun innostuksen jälkeen Garminin satakymppi on ollut naftaliinissa yli puoli vuotta. Kolmas sija testissä innosti kaivamaan unohdetun esille ja ottamaan käyttöön siitäkin huolimatta, että sohvan kutsu oli illalla lähes vastustamaton. Sinnillä on menty kevät, pari kertaa hölkkää viikossa, vaikkei aina niin huvittaisi eli lääkkeenomaisesti, maistuu ikävältä, mutta on viisasta ottaa.

17. toukokuuta 2011

Teesit

Osuipa netissä seikkaillessa silmään Lahden kirkkopäivillä viikonloppuna julkaistu teesiluettelo.


Kirkon 10 teesiä liikunnasta ja urheilusta:

1. Olet ihminen – olet arvokas

2. Huolehdi liikunnasta ja terveydestä - hoidat Jumalan hyviä luomislahjoja

3. Tue lapsen ja nuoren kasvua henkisesti, hengellisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti

4. Olet mallina lapsille ja nuorille – kanna kasvatusvastuusi

5. Tunnista oikea ja väärä

6. Hyväksy epäonnistuminen – osoita arvostusta myös katsomossa

7. Tavoittele voittoa – iloitse menestyksestä

8. Opi toisen ihmisen kunnioittamista liikunnan ja urheilun kautta

9. Iloitse liikunnasta – nauti yhdessäolosta

10. Liikunta on jokaisen oikeus


Mitä tuohonkin sanoisi? Tekemällä tehtyä, ontosti kajahtelevaa. Kyllä pitää tehdä elämästä vaikeaa, jos itsestäänselvyyksistä aletaan vääntää teesilistaa. Se on ihmisten aliarvioimista. No, tässä minä teesien taustoihin lainkaan perehtymättä kritisoin, mutta tuli sellainen olo, että nyt on tehty tikusta asiaa, jotta saataisiin keskustelu siirtymään kirkon kipukohdista edes hetkeksi pois. Vai vallitseeko kenttien laidoilla ja urheiluseuroissa tosiaankin niin kova viidakon laki, että asiaan on hienovaraisesti puututtava? Ja minä olen aina luullut, että junnu- ym. liikunnassa on kautta aikain noudatettu ko. listan periaatteita, mistä meille muuten suurella sydämellä yhteen pelaavia Leijona-joukkueita nousisi. Niin tai näin maailmassa on suurempiakin ongelmia kuin liikunta tai liikkumattomuus.

Mitäköhän seuraavaksi? Kirkon 10 teesiä terveydestä? Jään mielenkiinnolla odottamaan.

15. toukokuuta 2011

Kylmänkukka kavereineen

Jo muutaman vuoden on pieni luontoaktiiviporukka suunnannut Hämeen mäntymetsiin ihastelemaan harvinaista kylmänkukkaa, joka lukeutuu erittäin uhanalaisiin lajeihin. Innostus lähti liikkeelle juuri tuosta, näyttävästä Kanta-Hämeen maakuntakukasta, jota vinkattiin löytyvän mm. Hattulan Parolasta (levinneisyyskartta), ja on myöhemmin laajentunut kasvin monenkirjaviin sukulaisiin. Tuli vinkki, että Tuuloksesta löytyy kylmänkukan ja kangasvuokon risteymää, joka rajatusta esiintymisestään johtuen on mahdollisesti vieläkin harvinaisempi kuin harvalukuinen hämäläinen.

Opastaulun kertomaa: Kylmänkukkaristeymä on monivuotinen, mätästävä ja syväjuurakkoinen valoisien mäntykankaiden kasvi. Se kukkii keväällä huhti-toukokuun vaihteessa. Se kasvaa vanhempiaan kookkaammaksi. Kukat ovat suuria ja vaaleanvioletteja; kangasvuokolla kukat ovat valkoisia ja hämeenkylmänkukalla sinisiä. Risteymällä osa lehdistä ja kangasvuokolla kaikki lehdet säilyvät vihreinä talven yli, hämeenkylmänkukan lehdet kuihtuvat syksyllä ja uudet kehittyvät kukkimisen jälkeen. Kasvien hedelmystöt ovat pehmeitä karvapalloja, mutta risteymällä siemenet jäävät kehittymättä.

Kukat olivat tänä vuonna harvassa ja pääosin kukkineita. Alueella on tehty harvennushakkuita, ja varoituskylteistä ja huomionauhoista huolimatta esiintymät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Johtuiko tämän vuoden kato hakkuista ja valon lisääntymisestä alueella? Hattulassa on hakkuiden lisäksi riesana motocrossaajasukupolvi, joka kyntää syviä uria männikköön harvinaisista kasveista piittaamatta.


Alla viime vuoden kuvasatoa. Kangasvuokko ja kylmänkukka.