Leikiten arkeen

Hiihtoloma tuli pidettyä pääsiäisviikolla ja Lappiinhan sitä piti päästä. Ensimmäistä kertaa oltiin liikkeellä varsinaisena kevätsesonkina. Liekö suurin osa lomailijoista temunnut laskettelurinteissä tai kapakoissa, kun laduilla oli väljää etenkin, jos suuntasi sukset pohjoista kohti. Missä taas väkeä oli tungokseen asti niin bussissa sadan innokkaan laturetkeilijän havitellessa Aakenus-hiihtoon ja Pyhän Laurin kappelissa kiirastorstai-iltana kolmensadan kirkkovieraan jonottaessa ehtoolliselle. Sopu antoi sijaa, kuten lomalla kuuluukin.

Haavepalon näköalapaikka.

Toteutuivatko pelkoni kelien suhteen? Eivät. Lähes joka päivä saatiin nauttia auringonpaisteesta ja lämpötilakin pysyi koko ajan pakkasen puolella. Roskatkaan eivät kiusanneet kuin kerran, ja silloinkin, jos ei muuta, opittiin välttelemään männikössä kierteleviä reittejä. Kuusi ei ole yhtä roskaava puu. Yksi yöllinen lumisade peitti pahimmat roskat, mutta aiheutti seuraavana päivänä pitkänmatkanhiihtäjille pito-ongelmia. Niistä selvittiin joukkovoimalla - latu parani jokaisen suksiparin toimesta - ja vähän kiukuttelemalla. Myllyhiihto vaatii asennetta ja ennen kaikkea toimivat sukset tai oikeammin toimivan ladun.

 

Pitkällekin lenkille pääsee halutessaan.

Loma oli juuri sopivasti viikon mittainen, ja jo pääsiäisaamun messussa oltiin kotikonnuilla. Hiihtoon ei ehditty kyllästyä toisin kuin kahden viikon lomalla, vaan kyllästyminen iski vasta kotona. Oikeastaan päätimme jo junassa, että nyt saa sujuttelu riittää. Tehtailimme talvelle uuden kilometriennätyksen eikä sitä ehdoin tahdoin viitsi paisuttaa tavoittamattomiin, että pysyy kiinnostus jatkossakin yllä.

Töihin paluu on loman ja pääsiäisvapaiden jälkeen sujunut leikiten sanan varsinaisessa merkityksessä. Eilen ja tänään istuin kahdeksan tuntia lyijyjalkanukketyöpajassa näpertelemässä hahmoja seurakunnan kuvaelmiin yhdessä muutaman työkaverini kanssa. Vielä on yksi viimeistelypäivä jäljellä.

Työ vie mie vikisen

Työrintamalla on pitänyt kiirettä. Päivätöiden lisäksi hommia on riittänyt illoiksi ja viikonlopuiksi sellaiseen tahtiin, että ihmettelen näinkin selväjärkistä ja seesteistä oloa. Ehkäpä liikunta auttaa. Jos työ on vienyt ykköshuomion, hyvänä kakkosena on tullut hiihto. Sää kuin sää, niin meidän torpasta on lähdetty joko kuntoradalle tai läheiselle pellolle suksimaan. On ollut tuiskun tuiverrusta ja ihanaa auringonpaistetta. On sinnillä avattu latua umpihankeen ja sujuteltu pakollinen iltakymppi, on nautittu hyvin hoidetuista laduista ja taivallettu eväiden voimalla koko iltapäivä. Mitä kulloinkin.

Nytkin olisi säiden puolesta loistoviikonloppu laturetkeillä, mutta töiden vuoksi lenkit on jätettävä lyhyeen. Harmittaa ihan. No, onneksi viikon päästä ollaan Lapin hangilla ilman kiirettä ja aikatauluja. Toivottavasti kelit suosivat, nimittäin pohjoisen kevättalvea koskaan kokematta näen jo kauhukuvia umpeen tuiskuttaneista ja roskaisista laduista, suojakelin vuoksi lipsuvista ja tökkivistä suksista, vaarallisen jäisistä laskuista ja kuruun vyöryvästä lumesta.

Vaan hiiteen moiset vikinät. Loma on aina loma satoi tai paistoi.

Laturetkellä

Eilinen hiihto läheisellä peltoladulla meinasi mennä pelkäksi tasatyöntelyksi, koska vesisateiden kiillottama jäinen ränni piti pitovoiteita lähes pilkkanaan. Vasta alkava lumisade toi kitkan suksen alle ja potkuttelu onnistui. Ilta hämärtyi ja sade sakeni. Jännättiin, miten kävisi seuraavan päivän paikallisen laturetken. 

Hyvin kävi. Vaikka lunta tuprutti yön aikana toistakymmentä senttiä, päivän valjetessa ladut oli ajettu ja hiihtoretki saattoi alkaa. Kaikki kylät kierrettiin ja matkaa kertyi 40 kilometriä. Viimeisissä nousuissa oli rättiolo, vaikka matkan varrella tankattiin mehupisteissä ja syötiin pientä välipalaa. Pehmeällä latupohjalla oli varmasti osuutta asiaan. Jos paikoin upottava suksi veikin voimat, auringonpaiste voimisti toisella tapaa. Mukava päivä.

Pipo kiristyy

Sanotaan, että hiihtäjän pipon kireys on suoraan verrannollinen sivakoitujen kilometrien määrään: mitä enemmän hiihdät, sitä enemmän huonot olosuhteet, väärä voitelu ja kanssahiihtäjät kismittävät. 

Tänään, kun kilometrejä on plakkarissa alun seitsemättäsataa, alkoi oirehtiminen. Fyysinen väsymys ja olematon luisto saivat kipunat sinkoilemaan ja takana hiihtävä kulta sai kuulla kunniansa, etenkin, kun hän oli hiljan uusinut oman luistovoitelunsa ja minä kihnutin menemään vanhoilla rasvoilla. No, kullalla oli hyvä syy suksiensa entraamiseen, Finlandia-hiihto, joten suotta siinä kiukuttelin.

Eräs liikuntaa aktiivisesti harrastava pappi pohti kerran saarnassaan, pitäisikö hänen paastota leijonanosan elämästä saaneesta lenkkeilystä. Pitäisikö minun tuumia samaa hiihdosta? Ehkei sentään, lasken tämän kaikesta huolimatta normikuntoiluksi. Sitä paitsi paastottuakin tuli, kun outo vatsatauti piti puolitoista viikkoa ladulta pois. Kunto mokoma notkahti tuossa ajassa ja paluu suksille oli yhtä tuskanhikeä. Jos jostain haluan paastota, niin pipon kireydestä. Leppoisuutta tuleville lenkeille, nyt on uudet luistotkin pohjissa, kiitos kullan.

Hiihdon ehdoilla

Talvinen liikuntaharrastus tuntuu heiluttavan tahtipuikkoa vapaa-aikamme suhteen varsin suvereenisti. Oli kyseessä sitten ilta tai viikonloppu, ensin mietitään, milloin mennään hiihtämään ja vasta sitten muut jutut, jotka joko löytävät paikkansa tai putoavat suunnitelmista pois. Pitäisiköhän huolestua? 

Kroppa on kai huolestunut puolesta, koska jo vähän aikaa on esiintynyt lievää fyysistä ja henkistä väsymystä. Toki syy voi olla myös venyttelyn puutteessa, vähäisessä juomisessa, epäsäännöllisessä syömisessä ja myöhään valvomisessa, helmasynneissä oikein. Kunto ei kohoa ilman lepojaksoja, ja kyllähän me välipäiviäkin pidetään. Tiistai-ilta on pyhitetty kiinan opiskelulle, notta sellaista lepoa.

Kun hiihtokilometrejä alkaa olla lähemmäs viisisataa, kuntorataa on tullut kierrettyä kyllästymiseen asti. Kiertosuunta on aina sama ja oikea kinttu joutuu potkuttelemaan enimmäkseen ulkokaarteessa. Liekö siinä syy lihasten toispuoleiseen kireyteen? 

Eilen vaihtelun vuoksi ajeltiin maaseudun rauhaan hyvin hoidetuille pelto- ja metsäladuille. Herätin reissua varten Garminin uniltaan, jotta varmasti saatiin jokainen kilometri laskuihin mukaan. No, ei tämä oikeasti noin totista ole. Lenkki oli leppoisa ja maisemat maalauksellisia, vaikkemme kauriita nähneetkään.

Valoa kohti

Kyllä tämä tästä. Mieli parani heti, kun totesi, että vesisateista huolimatta etelässä on sentään jonkinlaiset hiihtomahdollisuudet. Sitä paitsi vuosi sitten tähän aikaan ei oltu hiihdetty ensimmäistäkään kilometriä eli hiihtokaudesta on tulossa vähintäänkin kohtalainen, vaikka se päättyisi pian. Iltapäivälenkillä tuli 305 km täyteen, mikä on alkukauden kaikkien aikojen ennätys. Keli oli suojan jäljiltä jäinen, joten tuntuma oli kuin keväällä. Aurinkokin näyttäytyi pilvien lomasta. Alamäet olivat pelottavan liukkaita. Valoisaan aikaan, kun näkee ladun jokaisen mutkan ja epätasaisuuden roskista puhumattakaan, alkaa herkästi varoa liikaa ja rentous kärsii. Ja mitä enemmän varoo, sitä herkemmin kaatuu. No, ei sitä turhan rohkeakaan kannata olla tai on jalka paketissa. Kummaa tässä on se, että hämärässä kaatumisen pelko pienenee ja meno pysyy vauhdikkaana. Lumi vissiin näyttää pehmeämmältä silloin.

Joululoma

Kiireinen joulunalusjuoksu päättyi yöjunan tuuditukseen. Työkiireet karisivat sitä mukaa kuin kilometrit etenivät ja kohta jo uni kaappasi väsyneen hoivaavaan pumpuliinsa. Aamulla heräsi kylmään todellisuuteen, siis oikeasti kylmään, makuuhytti oli kuin kellari! Junan lämmitysjärjestelmään oli tullut vika ja 30 asteen pakkanen tunki raikkaasti sisään. Onneksi määränpää oli lähellä ja pian pääsi bussin lämpimään jatkamaan matkaa. Olimme ensimmäistä kertaa reissussa ilman omaa autoa, mikä osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Jatkoyhteys rautatieasemalta oli hotellin pihaan asti, joten matka taittui huolettomasti maisemia ihaillen.  

Ylläksellä on latuja mistä valita.

Hotelli oli viihtyisä ja rauhallinen, perheiden ja varttuneen väen suosima, ja ruokapöydät notkuivat. Tankattuja herkkukaloreita kulutettiin päivittäin ladulla, vaikka pakkanen paukkui. Reiteillä oli hiljaista, kevään ruuhkista ei ollut tietoakaan, mihin sää oli varmasti osasyyllinen. Meitä ei pakkanen pidätellyt, oikeilla varusteilla selvittiin paleltumatta. En malta olla mainostamatta luottotuotteitani, merinovillaisia liikuntasukkia, jotka pitivät varpaat lämpiminä ja silkkistä huppua, joka oli helppo nostaa suojaamaan kasvoja niin vastatuulessa kuin vauhdikkaissa alamäissäkin.

Kireä pakkanen sai ripsetkin kuuraan.

Mistä on hyvä loma tehty? Aikatauluttomuudesta, kiireettömyydestä ja pienistä elämyksistä. Kaamos uskomattomine väreineen oli huikea kokea, huikeinta oli kuitenkin pitää lomaa joulusta. Ainoat tekemäni jouluvalmistelut olivat joulukorttien kirjoittaminen ja jokunen lahjahankinta, jotka hoidin helpoimman kaavan mukaan eli pukinkonttiin syötävää ja juotavaa. Ei ollut ikävä vankilan joulujuhlaa, ei hautausmaalla käyntiä, ei joulukirkkoa, asioita joita luulin eniten kaipaavani, ei niin ikään joulukuusta, ei lahjoja. Sielu oli ykskaks vapautunut kaikista joulualkuisista perinteistä ja puolivelvollisuuksista. Tuo vapaus tuntui niin hyvältä, että ehdotin puolisolleni, en sentään vakituista joulureissaamista, vaan kotijoulun yksinkertaistamista. Joulu ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan eikä pinttyneisiin tapoihin. Joulu on mielentila.

Kaamoksen keskipäivän sävyjä.

Kaamos on päättynyt. Aurinko näyttäytyy hetkeksi.