29. elokuuta 2012

Luontoretkellä


Aamuyhdeksältä starttasin kolmen luontoaktiiviystäväni kanssa kohti Tammelan kansallispuistoja. Ensimmäinen pysähdys oli Saaren kansanpuistossa, josta matka jatkui Hämeen luontokeskuksen kautta Torronsuolle. Kuvat puhukoot puolestaan. 

Ruostejärven kauneutta ja hiljaisuutta.
Tuntui yltäkylläiseltä nähdä kokonainen kuikkaparvi.
Sievä kärpässieni varoittaa värillään.
Luonto maalaa.
"Kuoleman puutarha". Kukat kuin Simberin siveltimestä.
Lintutorni maastoutuu.
Näkymä tornista Torronsuolle.
Pitkospuita pitkin lähemmäksi...
... ja lähemmäksi...


...suota.


28. elokuuta 2012

Kierrätystä


Olen kierrättäjänä lähes perfektionisti. Kaikki hyötyjäte otetaan huushollissamme talteen ja lähikierrätyspisteillä vieraillaan ahkerasti. Tänään vein autokuormallisen roinaa paikalliselle jäteasemalle, koska suuria esineitä ja erityisromua ei voi tunkea lähilaatikoihin. Uutta elämää odottamaan pääsi vanha vaihdepyörä, tiskipöytä, imuri ja laatikollinen pientä sähköromua sekä akku ja loisteputki. Kun olin nuo kaikki ahtanut autoon - pikkufarmarimme Skoda Fabia on oikea tilaihme - täytin lopun liikenevän tilan etupenkki mukaan lukien energiajätteellä eli styroksilla, muovikanistereilla ja vuosien saatossa kerätyillä muovisilla elintarvikepakkauksilla. Poliisilla olisi saattanut olla huomauttamista täyteen ahdetusta autosta, koska näkyvyys oikealle oli miltei olematon, mutta kunnialla selvittiin.

Rojun vienti jäteasemalle on metallin, ongelmajätteiden ja sähköromun osalta maksutonta, mutta energiajätteestä jouduin pulittamaan kuusi euroa. Hullua maksaa moisesta, sanoisi joku, roskiin vaan kaikki muovit. Mutta kun on täydellisyyden tavoittelija niin on. Sitä paitsi purkkia ja rasiaa mahtuu varastoon yllättävän paljon, kun pinoaa kaiken siististi pahvilaatikoihin. Silloin riittää, että käy jäteasemalla 3-6 vuoden välein eli vuotta kohti kyseinen maailmanparantaminen maksaa vain euron tai pari. Toisekseen jo kaupassa voi valinnoillaan ehkäistä muovijätteen syntymistä. Tätä nykyä ostamme ruokaöljyt ja salaatinkastikkeet aina lasipullossa, sellaisiakin tuotemerkkejä onneksi vielä löytyy.

Kulta kierrättää yhtä innokkaasti kuin minä ja on joissain asioissa jopa tarkempi lajittelija. Tosin vielä en ole keksinyt keinoa, millä saisin hänet luopumaan vanhasta polkupyörästään. Se on nuorukaisen ensimmäinen omilla rahoilla ostettu menopeli, joten tavallaan ymmärrän tunnearvon. Samaa en voi sanoa komerollisesta vanhoja tietokoneita! Ehkäpä pikkuhiljaa pehmittämällä ne vielä joskus päätyvät kierrätyslavalle.

  Kierrätysjutut kerätään keittiön työtason alla olevaan muovikoriin, josta ne viedään välivarastoon ulkorakennukseen.










27. elokuuta 2012

Pikaflunssa


Että voi pieni kiusankappale tehdä elämän hetkessä vaikeaksi. Virus. Viime viikolla oli henki päällä, möyrin pihassa ja suunnittelin tulevia istutuksia, siirtelin kasveja paremmille kasvupaikoille ja kärräsin valmista kompostimultaa savimaata terästämään. Tein inventaarion ulkorakennuksen vintillä ja samalla monenmoisia nostalgiaa henkiviä löytöjä. Lenkkeilykin maistui peräti kolmena iltana. Eilen sitten iski kurkkukipu. Osasin tuota odottaakin, koska kulta oli potenut samaa alkuviikosta.

Pyhäpäivä meni siis loikoessa ja lämmintä juodessa ja tämä päivä samaa rataa. Fyysisesti ikävä olo tekee henkisestikin ihan töttörööksi, harmittaa, masentaa eikä mikään innosta. Illalla päätin ryhdistäytyä. Suihku priskasi kummasti ja nyt tunnen olevani hyvässä iskussa tuleviin koitoksiin. Mitä opimme tästä? Kunnon lepo ja lääkintä heti flunssaoireiden ilmaannuttua niin tauti on parissa päivässä selätetty.

21. elokuuta 2012

Pihasuunnitelmia


Kun pihassa hönkii syksyn tuuli, sitä jo mielessään alkaa suunnitella seuraavaa kasvukautta. Ainakin pari pensasta pitäisi siirtää väljemmille vesille ja miettiä ruukkutarhaan uudistuksia. Potageriin olen vuosi vuodelta tyytyväisempi. Pientä viilattavaa toki aina löytyy, tänä vuonna esimerkiksi tilli epäonnistui, joten sille on keksittävä parempi paikka penkissä, jossa perennat, kesäkukat ja hyötykasvit röyhivät iloisesti sikin sokin. Penkissä kasvaa nyt vadelma, peruna, avomaankurkku, kahta lajia lehtisalaattia, keräsalaattia, hernettä, pensaspapu, persilja, ruohosipuli, timjami, mäkimeirami, porkkanaa, punajuurta, kehäkukkaa, matalaa ja korkeaa auringonkukkaa, kesäkullero, kaksi punahattua ja neljä mirrinminttua. Sipulit ja maissit korjasin eilen talteen. Koska monitoimipenkki on keväällä väritön, tilasin tänään kasan tulppaanin sipuleita ja muutaman istutusvadin.



Sipulikukkien ikävä puoli on kukinnan jälkeen penkeissä törröttävät lehdet ja varret, joiden kuihtumista täytyy odottaa ennen kuin maahan voi istuttaa tai kylvää muuta. Istutusvati on ratkaisu pulmaan. Sipulit laitetaan vatiin ja vati kaivetaan maahan vaadittuun syvyyteen. Kun tulppaanien kukinta keväällä päättyy, vati nostetaan ylös ja siirretään syrjäiseen paikkaan. Vihreän lakastuttua sipulit otetaan talteen ja istutetaan taas syksyn tullen vadissa maahan. Ja kierto jatkuu. Vaatii hieman vaivannäköä, mutta toimiessaan näppärä keksintö.

20. elokuuta 2012

Riävää


Tilaamani leivinlauta saapui viime viikolla ja kuin parahiksi Aamulehti julkaisi ohrarieväreseptin. Päätin testata laudan tositoimissa ja otin työn alle tuon tamperelaisen perinneherkun. Toinen varteenotettava vaihtoehto laudan sisäänajossa olisi ollut satsi karjalanpiirakoita, mutta pirkanmaalaisuus vei voiton vaivattomuutensa takia.

Rieväohjeessa ei puhuttu mitään taikinan vaivaamisesta ja kun otsikossakin kehuttiin, että nopea arkileipä, päädyin ainoastaan sekoittamaan aineet pikaisesti puukapustalla. Puolen tunnin kohotus, leiväksi muotoilu, puolen tunnin kohotus pellillä ja uuniin reiluksi vartiksi. 




Leivinlauta on loistava kapine. Miten ihmeessä olen tähän asti pärjännyt ilman. Jo taikinan työstäminen on ilo lopputuloksesta puhumattakaan. Yksi paha vika ohrarievässä on: maistellessa menee helposti koko leipä. Onneksi puolen litran taikinasta tuli kaksi rievää.

19. elokuuta 2012

Viikon varrelta


Tiistaina vietin ystävän kanssa päivän Helsingissä. Ortodoksiseksi kulttuurikeskukseksi joku vuosi sitten uudestisyntynyt vanha Osuuspankkiopisto oli hieman hankalasti metro- ja bussiyhteyden päässä, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Silmää hivelevä merimaisema ja mäntykangas, hiljaisuus ja Pyhän Viisauden kappeli. Raul Meelin grafiikkaa, Maila Mäkisen ikoneja ja Rosa Liksomin erilainen ikonostaasi, parhaimmat mainitakseni. Jälkimmäisen taiteen moniottelijan erikoisuuksiin oli aluksi hieman vaikea saada otetta, mutta konkreettinen lähestymistapa auttoi, kuten aina taiteen mennessä yli hilseen ”minkä näistä ottaisit seinällesi”. Suosikki löytyi helposti. Paluumatkalla poikettiin Kallion kirkkoon. Hetkinen maltettiin kuunnella harjoittelemassa olleen urkurin moderneja lurituksia, kunnes jatkettiin Pokstaaviin, uskonnolliseen kirjallisuuteen, filosofiaan ja runoihin erikoistuneeseen divariin. Uskomaton paikka. Hyllyväleissä mahtui juuri ja juuri kulkemaan eikä kirjoja ollut vain hyllyillä, vaan pöydillä ja lattioilla romahtamispisteessä huojuvissa torneissa. Niin pienet, pienet on piirit maan, divarinpitäjän kanssa löytyi yllättäen yhteisiä tuttuja. Päivään mahtui vielä salaattilounasta, Stokkan levyosastoa ja Vanhan valtausta. Hauska ja marginaalinen Helsinki-päivä.

Eilen suuntasin kullan kanssa Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille. Päivä kului joutuisasti esityksiä seuraten ja torimyyjien tarjontaan tutustuen. Kaupan oli mitä upeimpia käsitöitä sekä tietysti ruokaa ja juomaa. Reissu tuli halvaksi, mitään ei ostettu ja kun ruokahuoltokin hoitui paluumatkalla marketin pikaruokalassa, pääsymaksu eli kympin toritulli oli ainoa tukemme massiivisen tapahtuman järjestäjille. Kullan tietopaketti keskiajasta löytyy täältä.

Varusteet kuntoon.
Täältä pesee.
Väkeä kuin pipoa.
Ritarin heppa.

Viikkoon on mahtunut myös arkisia askareita ja hääpäivän juhlintaa mukavasti toisiinsa nivoutuen.  Kun yhteinen arki sujuu 20 vuoden kokemuksella ja siitä jo itsestään löytää pieniä juhlahetkiä, ei parisuhteessa ole hätäpäivää.

12. elokuuta 2012

Päänvaivana pakastin


Aamulla sydän teki pari ylimääräistä volttia, kun pakastin, joka eilen sai uumeniinsa tölkkitolkulla talvenvaraa, ei käynyt, vaikka pakastusnamikka oli alhaalla. Avasin kannen pahinta peläten. Kylmää oli, mutta vain viisitoista miinusastetta 25 sijaan. Otin töpselin irti seinästä ja laitoin takaisin, säädin tehot pienelle ja taas täysille ”pliis, ala nyt käydä”, mutta ei inahdustakaan pientä pulinaa ja napsuttelua lukuun ottamatta. Kelasin mielessäni mahdolliset sunnuntaina auki olevat kodinkoneliikkeet ja mietin, mitkä tuotteet suosituksista huolimatta uskaltaisin pakastaa uudelleen ja mitkä olisi varminta heittää pois. Sitten jo syttyi lämpenemisestä kertova varoitusvalo.

Hengitin muutaman kerran syvään ja riensin nettiin vertailemaan pakastimien malleja ja hintoja. Ensin suunnistin Kuluttajaviraston julkaisemaan ostajan oppaaseen ja sieltä lukuisien linkkien kautta kylmälaitteiden syvimpään olemukseen. Kiikarissa oli säiliöpakastin, mahdollisimman energiatehokas ja himpun verran suurempi kuin nykyinen 200 litrainen, mutta ulkoisilta mitoiltaan simpsakka. Avuksi tulostin Helsingin Energian kokoaman mainion säiliöpakastimet-taulukon ja tein vertailua myös Motivan TopTenissä.

Hyvin palvellut UPO Pakkaskarhu on liki 20-vuotias, joten voi olla ihan luonnostaankin tiensä päässä. Hei, mitä nyt, sehän käy! Ei tarvitsekaan sylmätä ainoaan auki olevaan kauppaan ja pakon edessä ostaa hätiköidysti joku vähemmän mieleinen malli. Nyt konstailijan lämpötila on seurannassa, ei toki niin, että kantta joka tunti raottelisin. Pikkuhiljaa pakastuu. Jos pakastuu riittävästi ja pitää lämpötilan, uutta ei tarvita. Tämä mainitaan kuluttajan oppaassa peräti ekotekona. Mene ja tiedä. Jostain syystä tänä kesänä sähkön kulutus on ollut keskimääräistä suurempaa ja vialliset sähkölaitteethan, jos mitkä, ovat varsinaisia energiasyöppöjä. Toisekseen lisätila pakasteille ei olisi pahitteeksi. Mutta katsotaan.

Kun ei tullut hosupäivää, inventoin lehdistä leikkaamani ruokaohjeet - ilmiselvä paasto-oire - ja suunnittelin ensi viikon syömisiä. Mietin viimeaikaisia leipomuksiani ja tilasin koivuvanerisen leivinlaudan. Tuskin maltan odottaa sen saapumista.

11. elokuuta 2012

Kuuria kerrakseen


Kuukausi on vierähtänyt kohta puoliväliin. Ensimmäiset viisi päivää menivät sielua lepuuttaessa retriitissä. Metsäinen luonto, idyllinen kylänraitti ja vanha koulu loivat ulkoiset puitteet, sisäiset tulivat hiljaisuudesta, rauhoittavasta musiikista, samoilusta, levosta, kurmeekotiruoasta, meditointi-, rukous- ja ehtoollishetkistä sekä keskusteluista ohjaajan kanssa.

Metsäkestilä, entinen Juhtimäen koulu, on nyt hiljaisuuden talo.
En ole aikaisemmin ollut ohjatussa retriitissä, joka on osallistujalle tietyllä tapaa vaativampi, koska mietiskely on pakollista ja omalla vastuulla. Viriketekstit ja erilaiset harjoitukset ovat lähtökohtana kunkin sisäiselle matkalle. Tekeekö matkaa rukousmajassa, hiljentymishuoneessa, kappelissa, omassa huoneessaan vai metsäpolulla on jokaisen oma asia. Metsä oli suosikkipaikkani, tosin kaikki muutkin vaihtoehdot tuli testattua, koska noita noin 45 minuutin omatoimisia mietiskelyhetkiä piti päivässä olla neljä. Tässä homman vaativuus ja siinä, ettei voinut ajatella niitä näitä, koska seuraavana päivänä ajatukset piti jakaa ohjaajan kanssa. Nyt on sitten perimmäisiä kysymyksiä mietitty. Ehkä liiankin kanssa. Onneksi oli kamera mukana. Alla reissun kuvasatoa.





Hiljaisuudesta palattuani päätin jatkaa lepoa, tosin vaihteeksi ruumiin oikeammin vatsan osalta eli aloitin viikon mittaisen mehupaaston. Nuorempana tapasin paastota kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin. Nyttemmin laiskuus on iskenyt ja paastoan satunnaisesti muutaman vuoden välein, harvemminkin, pisin paastoton aika taitaa olla kymmenen vuotta.

Paastosta ollaan montaa mieltä. Toiset vannovat sen nimiin, toiset väittävät sen tekevän hallaa elimistölle. Lääkärikunnastakin löytyy molempia mielipiteitä, jälkimmäisiä varmaan eniten. Minä kuulun keskitien kulkijoihin. Myönnän, että syömättömyys on luonnotonta ja siten elimistön stressitila. Aamuisin pyörryttää, jos ei ole varovainen ylösnousujen kanssa ja koko ajan palelee. Hölkätessä viimeistään huomaa, miten koville kroppa joutuu. Vaikka otan kunnon mehuhömpsyt hyvissä ajoin ennen lähtöä, voimaa ei ole, hengästyttää ja askel painaa kuin toipilaalla.

Entä ne paaston hyvät puolet? Verenpaine laskee ja veriarvot kohenevat. Olo kevenee ja iho voi hyvin, jopa ihottumat paranevat. Virtaa riittää, mikä on paaston koukuttavin oire. Sitä singahtelee toimesta toiseen kuin ohjus ja kaikki tulee rivakasti tehdyksi, mikä on hyvä asia näin säilöntäkauden keskellä, ja illalla vielä hinkuaa lenkille. Mistä paaston virtapiikki oikein johtuu? Viekö ruoansulatus arjessa niin paljon energiaa, että olo muuttuu sen myötä saamattomaksi? Vähän sinnepäin, tosin elämäntavat kaikkinensa vaikuttavat, syömiset, juomiset, valvomiset, vatvomiset ja muut. Tässä onkin nyt oiva tilaisuus terveellistää syömistään, kun sen aika maanantaina vihdoin koittaa.