Sulle ja mulle

Kuinka sattuikin, että puolisoni tarvitsee uuden akkuporakoneen juuri, kun minä poden saumurikuumetta. Ei, tämä ei ole mitään tasa-arvonapinaa miesten ja naisten töistä, ei tahtojen taistelua hankintojen tärkeysjärjestyksestä, vaan kiintoisa huomio mielen liikkeistä. Se, että kulta tarvitsee porakoneen, tekee minun hankintani jollain oudolla tavalla oikeutetuksi ja toisin päin. Kaupoille voi mennä hyvillä mielin, kun tietää, että toinenkin saa haluamansa. Viime päivät olemme suorastaan yllyttäneet toisiamme ostoksille.

Pari viikkoa sitten innostuin ompelemaan itselleni vaatteita, mitä ei ole tapahtunut opiskeluaikojen jälkeen. Pellavatunikan ompelu sujui vielä hyvin, mutta trikoovaatteiden loputtoman pitkältä tuntuvia saumoja huolitellessa tuskastuin ja aloin haikailla saumurin perään. Ja tässä sitä ollaan, viikonloppuna tutkin saumauskonetarjontaa netissä, nyt lähden Tampereelle erikoisliikkeisiin.

Miesten töissä

Joillekin on kauhistus, kun puhutaan miesten ja naisten töistä, mutta minun mielestäni jaottelu on ok. Se, että työt jaetaan taipumusten ja ominaisuuksien, tässä tapauksessa sukupuolen mukaan, ei estä, etteikö toisen reviirillä voisi häärätä. Meillä tehdään yhdessä kaikkia kotitöitä. Voin siis iloita perin tasa-arvoisesta suhteesta. Oikeastaan olen saamapuolella, totuus nimittäin on, että minä saan paljon useammin kaverin naisten töihin kuin puolisoni miesten töihin. Mutta kun se nyt vaan on niin, että raskaat työt ja öljyiset hommat sujuvat miehiltä paremmin.

Tänään se taas nähtiin. Puolisoni vekkari piipitti aamuneljältä lumitöihin, mutta koska lumisade oli vasta alkanut, kolattavaa ei ollut. No, mitäs, sopii se kola minunkin käteeni, ajattelin töiden jälkeen, kun kävin lumimassojen kimppuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää homma yhteiseksi puhteeksi kullan kotiuduttua opin tieltä puoli kymmenen jälkeen. Ei kiitos yötyölle.

Vaan olipa urakka. Saattaa olla jokunen mustelma kintuissa ja käsivarsissa. Kyllähän tuota lykki, lumi ei ollut edes kovin painavaa, mutta ne vallit. Miten tällainen lyhyt tyttöraasu kippaa täyden kolallisen metrin puolentoista korkeuteen. Lapio vaan kauniiseen käteen, kola vallin juurelle ja tyhjäksi neljällä viidellä lapion pistolla ja taas uutta kolallista kehiin. Oli yllättävän joutuisaa noinkin. Mutta siis. On miesten töitä ja on naisten töitä.

Niin aina

Seuraavaksi tällä kanavalla harvinaista herkkua eli lähisuhdekiemuroita. Aamupäiväpuhteiden jälkeen vaihdettiin muutama sana iltapäivän tekemisistä ja kun tuli puheeksi mahdollinen hiihtolenkki, mainitsin olevani kovin väsynyt. ”Niin aina” puolisoni tokaisi ja minä kärkevästi sanaillen puolustamaan oikeuttani olla väsynyt. ”Mene lääkäriin” oli kommentti. Ai että tipahti mehevä riidan siemen muhevaan multaan, mutta hillitsin itseni, koska en halunnut pilata pitkästä aikaa vapaata viikonloppua riitelemällä. Onnistuin pitämään mölyt mahassa ja alettiin pikkuhiljaa valmistautua ladulle. Pikkuhiljaa tosiaan, viivyttelin toimessa tahallani, hähää, koska ei tökeröitä sutkautuksia niin vain villaisella paineta. Matkalla kuntoradalle olin jo leppynyt ja kerroin (kuin jostain parisuhdeoppaasta), mitä oikeasti olisin halunnut väsyneenä kuulla. Lämmin kysymys ”mistäs se” ja kiinnostuminen asiasta ”oletko nukkunut huonosti” tai pieni kannustus ”mitä luulet, auttaisiko kevyt saunalenkki” ja todesta ottaminen ”vai pitäisikö jäädä kotiin lepäämään”.

Nainen on monesti niin konstikas pakkaus, että jutteleekin rivien välistä, sanoo yhtä ja tarkoittaa toista. Miespolo siinä sitten hämmentyneenä yrittää ymmärtää. Olen väsynyt tarkoitti tänään: huomaa minut. Ja mikä oli lopputulos. Minut huomattiin ja on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Julkaisen tämän tarinan puolisoni suostumuksella. Hän tosin muistaa, ettei repliikkinsä ollut "mene lääkäriin" vaan ystävällinen kohoitus käydä verikokeessa. Saattaa olla, mutta noin minä naisena asian rivien välistä tulkitsin.

Lapissa osa 1

Ennen lähtöä
Olen yleensä järjestelmällinen pakkaaja, horoskoopiltani neitsyt kun olen, ja harvoin mitään oleellista unohtuu. Tämä reissu vahvisti säännön olemalla poikkeus.

Pakatessa on rento meininki. Muistutan puolisoani pyyhkeestä, koska kerran on reissussa jouduttu jakamaan minun pyyhkeeni leikkaamalla se kahtia, ja unohdan itse pakata omani. Hoksaan asian junassa. Puolittamisoperaatioon emme tällä kertaa ryhdy, vaan päätän ostaa puuttuvan kuivauskankaan Kolarista. Viikon aikana käy ilmi, että paljon muutakin on unohtunut, ei kuitenkaan mitään sellaista, joka vaatisi kauppareissun.

Junassa
Autojuna rules! Miksi ajaa tuhansia kilometrejä, kun auton matkatavaroineen voi ajaa junaan ja itse vetäytyä hyttiin kuin pesään. Oman nukkumisorren valinnan jälkeen junan rytmikäs kolkotus tuudittaa suloisesti uneen… Totuus tietysti on, että uni ei tule, koska on liian kuuma tai liikaa valoa tai meteliä tai nukkumatti karkaa muuten vaan. Siitä huolimatta on perillä kuin huomaamatta ja saa lisäpäivän sekä loman alkuun että loppuun.

Ensimmäinen päivä
Tuttu kylämaisema on lumeton ja hiljainen, vain muutamia kävelijöitä ja muutama auto. Mökki löytyy rauhalliselta mäntykankaalta, jossa porojen arvokas komitea tervehtii meitä hyväksyvästi. Iltapäivällä mielimme maastoon ja ajamme Kesänkitunturin kupeeseen, josta polku vie ensin hillan kukkien (kuvassa) reunustamaa järven rantaa ja sitten kivikkoista kurua myöden huipulle. Olen pukeutunut liian lämpimästi ja kurun puolivälissä on pakko suorittaa pikastriptease - välikalsarit pois ja matka jatkuu paljon mukavammin. Huipulle saavuttaessa on nähty huikeita maisemia ja auringon säästämää lunta, joka on rakeista kuin kalakauppiaan altaassa. Lumisotasille emme ryhdy.

Toinen päivä
Olen ollut kerran ennenkin juhannuksen tietämissä Lapissa, vaellusrippikoulussa Saariselällä. Sää oli koko leirin ajan lähes helteinen. Muistan miten pojat kilvan tappoivat paarmoja ja täyttivät niillä limsapulloja. Lienee jotain opetuksestakin jäänyt mieleen, koska naimalupa tuli. Takautumana neljännesvuosisata sitten vaelletusta rippikoulusta päiväretken iloisesti solisevan puron kohdalla päässä alkaa soida tuttu hengellinen laulu. Lähde pulppuaa ja jää taakse marssiessamme kohti Aakenusta.

Reittimerkinnät ovat sekavat ja harhaan mennään että heilahtaa. Oikealle uralle voi tietysti oikaista karttaan merkittyä polkua pitkin, mutta polku viekin ojasta allikkoon eli suolle. No tietää sen sitten, kengät kastuvat ja pian on syyn ja syyllisen etsimisen vuoro. Illalla luen Kotiliedestä tosielämän rakkauskertomuksia ja erään vanhan parin tarinassa miehen sovinnontekosanat saavat liikutuksen pintaan: ”Hei, ollaan kavereita, miksi sanotaan jotakin, mitä ei tarkoiteta, kun kuitenkin tykätään?” Niin totta.

Mutta Aakenus vei sydämen. Bumerangin muotoinen tunturi on toista maata, sitä ei edes lasketa Ylläksen alueen seitsemän tunturin joukkoon, vaikka sijaintinsa puolesta hyvin sopisi. Niin monipuolinen ja haastava on patikointireiteiltään, ettei ajankulua valoisassa kesäillassa edes huomaa.

Puna-ailakin kuvasin retken aluksi Totovaaran kämpän tuntumassa. Kukka on tuttu etelästäkin, mutta Lapin metsissä ja ruohostoissa sen tapaa melko harvoin.