Mansikoita ja muumisoppaa

Tänään hain torilta laatikollisen mansikkaa. Tarjontaa oli vähän ja hinta viime viikosta noussut usealla eurolla. Laatu sen sijaan oli heikentynyt, mutta ostettava oli, koska ensi viikko menee suljetun leirikeskuselämän merkeissä. Marjoja peratessa laatikon pohjalta löytyi monta homeista ja huonoa marjaa, mutta muuten kyllä satsi sisälsi kelpo punaposkia säilöntään. Raa'ahkot, rupiset ja ylikypsät erittelin hillokattilaan, näpsän kokoiset suoraan pakastusrasioihin ja suuret kulhoon syötäväksi hetikohta ja huomenna.

Oma ryytimaa antaa mukavasti satoa, joten salaatit ja yrtit ovat osa jokapäiväistä leipää. Tuhdimpaa tavaraa on maisteltu retiisin ja kesäkurpitsan muodossa. Ehdoton ruokataloutemme hitti on sosekeitto, jossa kesäkurpitsa saa seurakseen perunaa, purjoa ja yrttinipun. Soseutuksen jälkeen soppa tanakoitetaan sulatejuustolla ja - tämä vain ohjeessa, ei meidän keittiössä - kermalla. Kesäkurpitsa on tunnetusti erittäin satoisa kasvi, joten puolisoni nimeämää muumikeittoa riittää pakastimeen asti (pakastus ilman juustoa). Maistuu talvella erityisesti ulkoilun jälkeen.


Vuosi sitten Olvi järjesti kattauskuvakilpailun, jossa ainoa ehto oli, että palanpainikkeena komeilee pullo kesän uutuusvissyä. Lempipöytäliinani innosti kesäisiin kattausvariaatioihin. Räpsin kymmeniä kuvia omenapuun katveessa, enkä osannut päättää, minkä lähettäisin kilpailuun. Karsin karsimistani, kunnes jäljellä oli enää kolme kuvaa. Jätin asian hautumaan yön yli, mutta mokomat finalistit hautuivat unohduksen yöhön. Kun muistin asian, kilpailu oli aika päiviä sitten mennyt. Mutta on nyt sitten ainakin kiva kuva keitosta.

Meitä riisutaan

Seurakuntatyön kirjoittamaton laki lienee, että kesäloman tai leirijakson edellä, asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista (lue: linjoja pitkin). Viimeiseltä luukulta ei käännytetä pois, vaan surut jaetaan ja tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Rankkoja elämänkohtaloita koko viikko. Olo on jokseenkin hämillinen oman elämän tasaisuuden vuoksi, vaikka pitäisi kai olla kiitollinen. Tasamaa. Valitettavasti se puuduttaa joskus. Tunturikukat kukkivat heleimmin kivikossa piiskaavan tuulen armoilla, jopa kotoinen jokapaikan krassi on värikkäimmillään huonossa maassa (tai ahtaassa parvekelaatikossa). Ja suuret taiteilijat sitten, elämänkerta toisensa jälkeen pelkkää kurjuutta ja kuitenkin sammumaton luomisen hehku. Yksi elämän paradoksi sekin.


Helle rasittaa etenkin vanhuksia. Meitä riisutaan, enkä nyt tarkoita helteen aikaansaamaa vähäpukeisuutta, vaan iän tuomaa hiipivää raihnaistumista. Lapsena pohdittiin aistivammoja: ”Ois kauheeta olla kuuro tai sokee, mut jos ois pakko valita, kumpi olisit?” Jokainen olisi halunnut säilyttää näkönsä. Mietin pitkään ja arkajalkana kallistuin massan mielipiteeseen, vaikka mielessä häivähti haikeus kuurouden myötä menetetyn musiikin, luonnon ja ihmisen tuottaman, vuoksi. Keski-iästä alkaen voikin sitten pohdiskella, kummanko haluaa ikääntyessään säilyttää, liikuntakyvyn vai järkikullan. Jokaisen sukupolven on läpikäytävä vanhenemisen kiirastuli, ensin läheisten, sitten omansa.

Tänään olin saattajan roolissa erikoislääkärillä. Ammattitaitoisen ja lämpimän kunnioittavan työskentelytavan omaavan tohtorskan toimia oli ilo seurata. Huvittavana jäi mieleen muistilääkärin tietokoneen pätkivä muisti, lähetteet oli kirjoitettava käsin. Tilanne ei ole aivan niin vakava, miltä päällepäin näyttää. Helle ja väärä lääkitys on huono yhdistelmä, mutta silti jatkotutkimukset ovat tarpeen.

Huh hellettä

Eilen ei satanut, ei yölläkään, mutta tänään odotus palkittiin. Sadevesitynnyrit täyttyivät ja mittari kertoi kymmenen millin pisaroinnista neliölle. Sää on tunnetusti hyvä puheenaihe ja käy valittamisen aiheeksi ympäri vuoden. Vaikka ukkonen jyrähteli, lämpötila ei sanottavasti laskenut eli nyt hikoillaan aikamoisessa mombasassa. Ulkona on kuin höyrysaunassa. Kiuas sai levätä, kun suihku riitti lenkin jälkeen.

Eilen pääsin ruokaohjepostauksen makuun, joten jatkoa seuraa. Yksi suosikkileipomukseni on suolainen piirakka, joka on mukava hiukopala varsinkin lenkki-iltoina, jolloin tuhdimpi syöminen jää myöhäisempään ajankohtaan. Pakastealtaan perunasipulisekoitus tekee piiraasta ruokaisan ja punasipuli antaa väriä. Muu päällinen on tavanomaista perushöttöä eli munamaitoa tai -kermaa juustoraasteella höystettynä. Mustapippuri ja timjami antavat lopullisen makusilauksen.

Etsin kauan terveellistä piiraspohjaohjetta, mutta keveimmässäkin oli margariinia vähintään 100 g. Lopulta aloin kokeilla, kuinka vähällä rasvamäärällä pohja pysyisi koossa. Kun toimiva suhde, desi vettä ja 50 g rasvaa löytyi, päätin kokeilla, miten juokseva margariini ja rypsiöljy pohjassa käyttäytyisivät. Hyvin toimivat kumpainenkin, mutta päädyin silti öljyyn. Pohja on mukavan rapsakka, mutta vuoka kannattaa voidella kunnolla.

Pohja:
1 dl vehnäjauhoja
1 dl riihiruisjauhoja
1dl ruishiutaleita
1 tl leivinjauhetta
hiven suolaa
½ dl rypsiöljyä
1 dl vettä


Yksi päähänpinttymämme on syödä piiras Forssan punajuurisalaatin kanssa.

Paluu arkeen

Olikin hyvä ajatus kirjoittaa lomasta vasta jälkikäteen ja preesens-aikamuodossa. Tunnelmat palautuivat elävinä mieleen ja nyt olo on kuin uudelleen latautuneella paristolla. Latinkia tarvitaankin, kun haastava ihmissuhdetyö seurakunnassa jatkuu. Mutta vielä lomamatkaan palatakseni, kesäinen Lappi oli kaiken kaikkiaan hieno kokemus, sää oli sopivan viileä, kasvien kukinta parhaimmillaan eikä itikoitakaan ollut kiusaksi asti. Jonkinlainen sokki olikin sitten palata rehevään etelään, jossa ruusut huumasivat tuoksullaan ja pientareiden värikkäät kukkakolonnat ja apilapallomeret häikäisivät. Eikö vähempi riittäisi? Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ja pieni on kaunista. Yltäkylläisyys ei ole onnen tae, mitä onni sitten lienee, ei luonnossa eikä ihmiselämässä.

Mutta nyt on arki alkanut ja arjen rutiinit. Tänään kokeilin pitkästä aikaa uutta ruokaohjetta. Syy kokeilunhaluuni löytyi jääkaapista, koska viime syksynä säilötyt etikkapunajuuret on hyvä käyttää ennen uutta satokautta. Suolakurkkua lukuun ottamatta en ole etikkasäilykkeiden ystävä, joten kasvispihviohje näytti juuri riittävän tehokkaalta juurikkaan maun pyöristykseen. Ja sellainen se oli. Etikkaisen juuresraasteen sekaan lisättiin saman verran perunaa, mausteeksi sipulia, valkosipulia, rakuunaa ja juustoraastetta ja tietysti taikinan kiinteytykseen pari kananmunaa ja korppujauhoja. Pihvit veivät kielen mennessään, joten päätyivät suosikkikasvisruokaohjeiden listalle.

Taivas tummenee. Toivottavasti pian sataa. Maa janoaa helteiden jälkeen vettä.

Lapissa osa 3

Seitsemäs päivä
Juhannusaatto. Kämpällä on vietetty lokoisa päivä ja illan suussa lähdemme yöttömän yön viettoon tunturiin. Valtaamme Kesängin korkeimman laen, joka on hieman etäämmällä merkityistä reiteistä. Kun eväät on syöty ja kolisteltu kuohuviinikuksia, pötköttelemme tunturinummella käsi kädessä yläpuolellamme lipuvia pilviä katsellen. Hetki taivasta maan päällä.

Kahdeksas päivä
Sataa hiljakseen, pilvet laiskottelevat alhaalla mataen ja ukkonen jyrähtelee kauempana. Kuer, matalin Ylläksen tuntureista yllättää haasteellisuudellaan, mutta huipulla askelten sovittaminen palkitaan. Kauaa emme korkeuksissa viihdy, vaan talsimme alas ja käymme vielä kuuntelemassa kosken kohinaa Kuerlinkoilla. Ilmassa on lähdön läheisyyden alakuloa.

Yhdeksäs päivä
Rauhallinen aamu, joskin haikea. Pakkausta, siivousta ja kämpän luovutus. Junan lähtöön on aikaa seitsemän tuntia. Olisi pitänyt tehdä valmis suunnitelma loppupäiväksi, koska nyt kumpikaan ei osaa sanoa, missä vielä haluaisi käydä tai mitä tehdä. Ajan tappamiseksi menee. Ruotsin puolella käydään ihmettelemässä pellettitehdasta ja vanhaa ruukkia. Junassa naurattaa. Ihana loma!

Lapissa osa 2

Kolmas päivä
Kukas on ainoa tunturi, joka on talvisin ylitetty sukset jalassa ja nyt mieli halajaa samalle reitille patikoiden. Matkalla tasapainottelua aiheuttaa ainoastaan hieman elähtänyt riippusilta muutoin maasto on helppokulkuista tunturirinnettä. Huipulla aurinko lämmittää ja tunturinummella kukkaloistossa on hyvä pitää evästauko. Kurjenkanerva (kuvassa) ja sielikkö, uudet tunturikukkatuttavuudet sykähdyttävät maisemien ohella. Ja kamera laulaa.

Neljäs päivä
Vaikka emme ole koskaan olleet erityisiä mökki-ihmisiä, lomahuoneisto Lapissa on alkanut kiehtoa. Talvilomasta alkaen on seurattu Ylläksen loma-asuntotarjontaa etuovi.comissa ja nyt ensimmäistä kertaa päästään tositoimiin, kun osallistutaan kahden eri välittäjän esittelyihin. Loma-asumista löytyy joka lähtöön ja hintaluokkaan, mutta unelma etsii vielä muotoaan. Illalla pää on pyörällä viidestä näytöstä ja on pakko vetää lenkkarit jalkaan ja kirmata Kesänkijärvi ympäri. Etelärannalla polku on kuin esterata juurineen ja kaatuneine puineen. Poukkoilu virkistää aivoja, mutta rasittaa kroppaa ja juomatauko lähteellä on enemmän kuin paikallaan.

Viides päivä
En kuulu vesieläinten heimoon, joten en erityisemmin pidä uimisesta ja kammoksun vieraita vesiä. Äkässaivo on juuri sellainen vesi, johon en pulahtaisi mistään hinnasta. On helppo kuvitella, miten tuo syvä lampi, saamelaisten uskomuksissa ”tuonpuoleinen” imaisee syövereihinsä. Saivonkierroksen jälkeen suuntaamme tulivuoripuistoon, jossa kerrotaan paikalla ammoisina aikoina sijainneesta Alppien veroisesta, osin tuliperäisestä vuoristosta. Selkeitä jäänteitä laavasta ja kraatterista löytyy.

Aakenuksen retkellä eräs kohteistamme oli sodan aikainen lentokoneen hylky ja jälleen on tiedossa yksi. Puolisoni luulee piikittelyksi, kun sanon, että minusta on kiva etsiä hylkyjä maastosta. Saan kauan selittää, että olen tosissani. Luonnossa jokainen askel, päämäärätönkin, on elämys ja löytöretki, siksi on mukava välillä etsiä jotain kartalla piileskelevää. Tuon perusteella suunnistus tai geokätköily voisi sopia minulle. Hylky löytyy ja muutama kukkakuvakin muistikortille päätyy. Kuvassa kellosinilatva.


Kuudes päivä
Auringonpaistetta, suota ja hyttysiä. Tutustumme Suomen suurimpaan suoalueeseen mainiolla telatieksi kutsutulla pitkospuureitillä. Liekö tie liian tasaista kulkea tunturimaastojen jälkeen, kun takareisi alkaa loppumatkasta vihoitella. Sitä ennen on nähty ja koettu paljon: riekko poikueineen jalkojen juuressa, poronuorikot puisella tiellä puskuelein vastassa, ja paljon paljon kukkia, raatetta (kuvassa oikealla), suokukkaa, suopursuja, erinäisiä suovilloja ja sokerina pohjalla paikallinen orkidea, kämmekkä (alla).


Liekö tuo pilkkulehtinen kukka maariankämmekkä vai harvinainen punaruskeavartinen lapinkämmekkä vai joku risteymä, sitä ei tällainen satunnainen vasta-alkanut kukkaharrastaja pysty Suomen tunturikasvio tietolähteenään sanomaan. Niin tai näin, Lapin luonto antaa monenlaisia uusia elämyksiä.