Mattoja

Mattosavotta tuli vihdosta viimein valmiiksi, kun keskiviikkona sain viimeisetkin hapsut solmittua. Tosiharrastaja kuulemma prässää matot, mutta minä en moiseen ryhdy, vaan annan mattojen silitä käytössä jalkojen alla.

Loimesta tuli kuusi mattoa, pisin kaksi ja puolimetrinen käytävänmatto, lyhin metrinen joulukuusenmatto, muut siltä väliltä. Itse leikatut kuteet menivät lähes kaikki, neljä kerää jäi, joista saa hyvän alun seuraavalle mattoprojektille. Leikattavia rätei ja lumpui näet riittää. Miten niitä kertyykin! Vaatteiden laatu on mielestäni heikentynyt, vaikka kuinka yrittäisi ostaa laadukasta. Nansonkin kanssa saa olla tarkkana, ettei ostoskoriin päädy helposti kuluvaa tai nyppyyntyvää sekoitemateriaalia. Vika voi tietysti olla myös vaatteen käyttäjässä tarkemmin pesijässä, minä nimittäin pesen täyspuuvillavaatteet aina kuudessakympissä neuvoo pesuohjelappu lämpötilaksi mitä hyvänsä, poikkeuksena printtipaidat. 

Mutta vielä tuohon kudontaan. Ainoastaan vihreissä matoissa käytin lisänä ostokudetta, koska ilman tummaa raitaa mattojen väri olisi jäänyt epäkäytännöllisen vaaleaksi. Kudoin koko loimen samalla poljennalla, koska tykästyin aaltokuvioon eikä edes uteliaisuus tai vaihtelunhalu saanut kokeilemaan muuta. Mainio malli myös sinisävyiseen mattoon kuistille... Mutta ennen sinisiä mattoja on muiden käsitöiden vuoro.

Sulle ja mulle

Kuinka sattuikin, että puolisoni tarvitsee uuden akkuporakoneen juuri, kun minä poden saumurikuumetta. Ei, tämä ei ole mitään tasa-arvonapinaa miesten ja naisten töistä, ei tahtojen taistelua hankintojen tärkeysjärjestyksestä, vaan kiintoisa huomio mielen liikkeistä. Se, että kulta tarvitsee porakoneen, tekee minun hankintani jollain oudolla tavalla oikeutetuksi ja toisin päin. Kaupoille voi mennä hyvillä mielin, kun tietää, että toinenkin saa haluamansa. Viime päivät olemme suorastaan yllyttäneet toisiamme ostoksille.

Pari viikkoa sitten innostuin ompelemaan itselleni vaatteita, mitä ei ole tapahtunut opiskeluaikojen jälkeen. Pellavatunikan ompelu sujui vielä hyvin, mutta trikoovaatteiden loputtoman pitkältä tuntuvia saumoja huolitellessa tuskastuin ja aloin haikailla saumurin perään. Ja tässä sitä ollaan, viikonloppuna tutkin saumauskonetarjontaa netissä, nyt lähden Tampereelle erikoisliikkeisiin.

Putki poikki

Viikot vilistävät kuin luotijuna. Tunnit loppuvat kesken juuri silloin, kun voisi siirtyä velvoitteista omiin juttuihin, tai jos eivät lopu niin on muuten veto pois. Siksi pitkä viikonloppu Turussa oli enemmän kuin tervetullut. Varsinainen syy kaupungissa oloomme oli Pienoisrautatiepäivät, mutta muunlaista kulttuuriakin yritimme lomaseemme mahduttaa. Lähdimme matkaan perjantaina puoliltapäivin, minulla kun oli vapaapäivä ja puolisonikin saattoi typistää työpäivästään, siispä jo junassa laadimme tarkemmat ajanvietesuunnittelemat.

Mennäkö elokuviin, teatteriin vai konserttiin? Elokuvailta jäi ensimmäisenä pois laskuista, koska samat filmit voi katsoa kotikulmillakin. Teatteri tarjosi Kakola-rockmusikaalia ja Turun filharmoninen orkesteri venäläisiä ja tanskalaisia säveliä. Ajattelimme, että syksy on tarpeeksi pimeää aikaa ilman raskaita soundeja ja vankiladraamaakin, joten valitsimme konsertin.

Turun 1950-luvulla rakennettu konserttitalo on sympaattinen paikka, aikansa lapsi, mutta toimiva ja esteettömyydessään esimerkillinen. Peruslippu kaupunginorkesterin esitykseen oli kaksi euroa halvempi kuin Tampereella, mutta narikasta ja käsiohjelmasta joutui maksamaan. Konserttietikettikin erosi joiltain osin Tampereen vastaavasta. Esimerkiksi alkuaplodit annettiin myös lavalle omaan tahtiinsa saapuville soittajille eikä vain konserttimestarille, kapellimestarille ja solistille. Mikäs siinä, suosiota sopii osoittaa, tosin viimeisille saapujille taputukset olivat jo nolosti hiipuneet. Yleisön joukossa oli paljon lapsia ja nuoria, mihin varmasti vaikutti viimehetken halpa opiskelijahinta: konserttiin kolmella eurolla! Kaikki illan teokset olivat minulle uusia tuttavuuksia, Prokofjevia, Nielseniä ja Sostakovitsia, mutta sen verran oivallisia, että olisin valmis kuulemaan ne uudestaan. 

Viikonlopun muu ohjelma koostui pääosin Pienoisrautatiepäivistä ja peeärrästä Veturimuseon osastolla, tosin lauantaina häippäsin reiluksi kahdeksi tunniksi shoppailemaan ja sunnuntaina viivähdin kullan kanssa messun verran kansallispyhäkössä. Ostosreissu tuli halvaksi, antiikkiliike, jonka ikkunassa olin bongannut vanhan lasitölkin (mainio sipulien säilytykseen), oli kiinni, ja Nanson outletistäkin löytyi vain syksyiset sukkikset. Kirkkoreissu sen sijaan antoi enemmän kuin otti. Holveissa kaikui taivaallisesti niin ihmisääni kuin urkumusiikki saaden sielun kielet värähtelemään, sen sijaan puheista en jaksanut perustaa. Käyttävät muuten eri messusävelmäsarjaa kuin meilläpäin. Katsoin parhaaksi olla hiljaa, koska en viitsinyt kaivaa nuotteja virsikirjan liiteosasta ja ilman laulaminen olisi ollut silkkaa hakuammuntaa. Kertaamisen paikka. 

Viikonloppu oli kaikella tapaa onnistunut. Mikäs on hyvän talkooporukan kanssa heiluessa. Kun vielä virallisten kuvioiden jälkeen yhdessäoloa jatkettiin kera syömisen ja juomisen, rentoutuminen oli taattu. Vaikka osastomme anti koostui lähes yksinomaan myytävistä kirjoista ja valkokankaalle heijastetusta valokuvakoosteesta oikeiden veturien kanssa touhuamisesta, monella seuratoverilla on kotona oma pienoisratansa. Ja jälleen yksi koki herätyksen. Eikö mitä, siinä alkoi omatkin sormet syyhytä. Heti kotiin päästyä ei auttanut kuin mennä nettiin ja uppoutua pienoisrautateiden maailmaan. N-mittakaava on näppärä pienuutensa vuoksi, rata mahtuu vaikka matkalaukkuun, joskin koko lisää myös vaikeusastetta, toinen huono puoli on valmiin kotimaisen kaluston puuttuminen. Mikään alppiratasysteemi ei innosta ja ulkomainen kalusto istuu tökerösti suomalaiseen maisemaan, paitsi jos lähtee kehittelemään liikkuvaa pienoismaailmaa puhtaasti fantasiapohjalta. No juu, haaveilla aina sopii, kunhan ensin saisi vanhatkin harrastuksensa elvytettyä.

Vaskooli

Jos vuosi olisi jatkunut vanhaan malliin, olisin tällä hetkellä vetämässä kuoroharjoituksia. Miten oikealta luopumispäätös tuntuukaan, sielu on vapautunut taakan alta, taakka sekin, kun ajan puutteen vuoksi on joutunut hoitamaan homman vasemmalla kädellä, ja kun palavin innostus kuorotyöhön on hiipunut. On tuntunut hyvältä kuulla viestejä, että laulamisen ilo jatkuu.

Vietän yksinäistä koti-iltaa. Surullista sanoisi joku, mutta minä nautin. Takkatuli, kissa kainalossa ja hyvää luettavaa, lasillinen punaviiniä... ei tällä kertaa, menen vielä kultaa asemalle vastaan. Nyt menossa Kirsi Virtasen Lupa olla nainen ja Hilkka Olkinuoran Elä ihmeessä, tuhti paketti naisasiaa siis. Viimeistään tässä iässä sitä toivoisi, että elämän vaskoolista erottuisi hiekan seasta ne kaikkein merkityksellisimmät kultahiput, joiden olemassaolon on salatulla tavalla tiennyt, mutta ei ole tohtinut suodattaa turhan ja tarpeettoman seasta. Eli tervettä itsekkyyttä peliin. Lempeyttä itseä kohtaan ja sitä, että alkaa elää itseään kuunnellen. Keski-ikäisen naisen elämän kliseistä ehkä liikuttavin, oih, mutta niin tosi.

Nuha nujerrettu

Kyllä teki hyvää huilata pari päivää. Eilen illalla jo luissani tunsin, että flunssa on selätetty. Ihmelääkkeenä runsas juominen ja kotimainen hunaja. Hunaja on vielä omaa tuotantoa, vaikkei mehiläisiä ole ollut muutamaan kesään, mutta oikein säilytettynä tuo terveellinen luonnon makeutusaine pysyy hyvänä kymmeniä vuosia. Iltapäivällä auringon innoittamana piti päästä ladulle. Paljon oli liikkujia, kävelijöitä ja hiihtäjiä, lähimetsän mäessä pulkkailijoita ja kuntoradan liepeillä kaksi lumikenkien testaajaa. Hauskan näköistä tallustelua paksussa hangessa.

Lintujen pihabongaukseen osallistuminen jäi haaveeksi, koska siivekkäitä ei näkynyt tai sitten en vain osunut oikeaan aikaan ikkunaan. Toki muutama tipunen lintulaudalla nokki, talitiainen ja harakka, viisi pikkuvarpusta ja kymmenen viherpeippoa, mutta en sellaisia määriä viitsinyt Birdlifelle ilmoittaa.

Viikonvaihde

Perjantai-illan ohjelmassa oli Tampere Filharmonian konsertti, joka houkutteli väkeä toivotuimmilla klassikoilla. Jotain puhki soitettua mainosmusiikkia, jonka kuuntelu on kuin menisi hienoon ravintolaan illastamaan ja tilaisi lounaalta jäänyttä liikaa hautunutta keittoa? No, kai helposti nieltävä ja sulava musiikki ravitsee siinä missä parempikin annos, lohduttelin itseäni. Pelko oli turha, ainoa minulle tuttu hitti oli illan viimeinen teos eli alkusoitto 1812. Nerokkaasti rakennettu Tsaikovkskin juhlateos, jossa venäläinen kansansävelmä ja Marseljeesi ottavat mittaa toisistaan, metafora taistelusta. Alla Lassin ja Leevin piirtäjän Bill Wattersonin näkemys asiasta.


Näin juuri. Mahtipontista rumputykitystä, joka päättyy kirkonkellojen mäikeeseen ja kansan iloisiin tantsuloihin. Näen musiikin usein kuvina eikä illan yllättäjä Honeggerin Pacific 231 tehnyt poikkeusta. Tuo junia rakastaneen säveltäjän kunnianosoitus höyryveturille vei mennessään. Orkesteri loihti silmieni eteen kuin dokumenttifilmin, jossa rajattuja kuvakulmia veturin pyörästöstä, tulipesästä, piipusta. Melodisempi jakso vei kameran lintuperspektiiviin kuvaamaan viheriöivän peltomaiseman halki uljaana kiitävää höyryhepoa. Ja taas tiukkoja ottoja läheltä. Vauhtia ja voimaa. Teoksessa oli ainoastaan yksi vika, se oli liian lyhyt.

Lauantaina suuntana oli jälleen Tampere, tällä kertaa SPR:n koulutustila. Kirpeä pakkaspäivä meni mukavasti koulunpenkillä ja vähän ennen iltakuutta sain käteeni todistuksen osallistumisestani vankilavierailijakoulutukseen. Päässä ja repussa tuhti tietopaketti vankilamaailmasta seuraavaa elämääni varten siis sitä kun lopetan työni seurakunnassa. Jos ja kun joskus teen vapaaehtoistyötä, niin haluan sen olevan hurskastelusta vapaalla alueella. Siksi vankila. Ja onhan tuo tuttu paikkakin.

Sunnuntaiaamuna oli aika kuitti olo, mutta virtaa löytyi leipomiseen. Päivän rautatieharrastussessiona kokous, jota istuttiin kotonamme kahdeksan henkilön voimin. Niin eri maailma ja eri jutut kuin töissä, että piristyin hiihtolenkille asti. Joulurääkki tuntuu vielä ja kone yskähtelee, mutta tällä viikolla olen päättänyt kunnostautua. Lääkkeeksi vähemmän kahvia, enemmän vettä, oikeaa ruokaa ja varhemmin nukkumaan. Kaamos päättyi eilen Lapissakin.

Plus miinus nolla

Harrastusrintamalla oli tilinpäätöksen aika siis ihan konkreettisen rahastonhoitajan ominaisuudessa tehdyn tilinpäätöksen. Siinä olikin mukava puhde pilvisen päivän ratoksi ja mukava oli myös reilusti ylijäämäinen tulos. Eurosulkeisten välissä käytiin sentään ladulla. Plusasteita liehittelevä nolla ei ole paras mahdollinen lämpötila hiihdolle, vaikka valitsisikin vapaan tyylin ja välttäisi siten pito-ongelmat. Ensiksikin latupohja alkaa pehmitä ja luisto hävitä lumen kostuessa, toiseksi tulee liian kuuma. Jos pukeutuisi sään mukaan, pitäisi vissiin sujahtaa ohuisiin kilpatrikoisiin, mutta eihän tavallinen kuntohiihtäjä sellaisia omista, enkä suoraan sanoen sellaisissa kehtaisi hiihtääkään. Siksi on painettava pää punaisena ja annettava hien lentää. No, tuo on pientä, moni kestävyysjuoksija harjoittelee kuulemma saunassa.

Retkellä

Olemme joulusta asti nukkuneet olohuoneen vuodesohvalla silläkin uhalla, että varavuode kipeyttää jäsenet. Yläkerran makuukammarista väliaikaispetiin houkuttaa takan lämpö, kuusen tuoksu, ja tietysti keittiön ja vessan läheisyys. Jouluretkeily on jo perinne ja kissatkin viihtyvät vierellä.

Jos meni alkuaikojen pesukone toissapäivänä vaihtoon, niin alkuaikojen ohueksi hivuneita lakanoita on jouduttu päivittämään jo muutama vuosi. Olen yleensä suosinut vaaleita värejä petivaatekaupoilla, mutta viimeksi nappasin ostoskoriin tummansiniset aluslakanat. Värin vaikutus ihmismieleen ja tuntemuksiin on uskomaton, ovat lämpimämmät kuin vastaavat vaaleat. Pussilakanasetit on pikkuhiljaa vaihdettu Finlaysonin Muumi-sarjaan ja parhaillaan vuoteessa riemastuttaa Talvimuumi.

Vanhat lakanat ovat päätyneet joko trasseliksi tai odottamaan uutta elämää maton ja poppanan raitoina. Olen saanut hyviä kude- ja kudontavinkkejä pirteissä kierrellessäni, myös monet käsityölehdet ovat kiitettävästi paneutuneet kierrätysteemaan. Minulle tulee kudontalehdistä Mallikerta ja oman kylän Loimien Lomassa, joista ensin mainittu neuvoo saksien sijasta käyttämään tilkkutöistä tuttua leikkuria ja leikkuualustaa, jos haluaa lakanansa helposti kuteiksi. Välineet ovat hankintalistalla. Tuumasta toimeen viimeistään syksyllä, kun seurakuntapesti loppuu. Sitku.

Nytku pyhät ovat menneet, on aika koota petivaatteet sohvalta ja muuttaa takaisin makuuhuoneeseen. Huomenna alkaa arki.

Joutsenlampi

Yhdentoista päivän työrupeaman jälkeen neljä päivää vapaata. Eilen siivosin pitkän kaavan mukaan ja nautin kotoilusta, tähän päivään on mahtunut shoppailua äidin kanssa, joulukorttien kirjoittamista, kuntosalilla huhkimista ja koti-iltaa.

Taannoin oli meininki kirjoittaa kokemastani kulttuurielämyksestä, mutta aikomus tallautui työn jalkoihin. Nyt on aikaa.

Kaksi viikkoa sitten olin elämäni ensimmäistä kertaa baletissa, kun Kansallisbaletti Joutsenlampineen teki vierailun Tampereelle. Olihan se kaunista katsella, mutta niin liikuttavan vanhanaikaista. Tanssiosat olivat kuin erillisiä ohjelmanumeroita, joiden päätteeksi tanssijat kumarsivat ja ottivat aplodit vastaan. Muut lavalla olijat pönöttivät symmetrisesti kulisseissa, jotka nekin olivat symmetriset. Koska sanoja ei baletissa käytetä, näytteleminen oli kuin vanhoissa melodramaattissa mykkäfilmeissä, itseään toistavaa ja liioittelevaa. Musiikki on ikiaikaista, joten vastinetta rahalle olisi saanut vaikka silmät kiinni. Yleisössä oli paljon lapsiperheitä. Tsaikovskin musiikkisatu tuntui uppoavan eikä kitinöitä pitkän esityksen aikana kuulunut. Ja nyt itse tarinaan.


Kuva: Suomen Kansallisooppera

Kuningas on kuollut. Pikkuprinssi suree, mutta tukena on hyvä ystävä, ja elämä jatkuu. Pojat kuulevat sadun metsälammesta ja kauniista prinsessasta, jonka velho on kirouksella muuttanut joutseneksi. Sadun onnellinen loppu jää avoimeksi: prinsessa pelastuu, jos ja kun velho joskus ammutaan. Ystävykset varttuvat ja on aika tarttua miehuuden haasteisiin. Prinssin on määrä etsiä itselleen puoliso ja periä kruunu. Mutta hoviin on luikerrellut kavala käärme, ministeriksi naamioitunut velho, joka haluaa kuningattaren puolisokseen ja samalla koko valtakunnan. Prinssi on raivattava tieltä. Morsiankokelaita riittää ja tanssiaisten humussa velho antaa prinssille jousen, tosimiehen aseen, jota illan tullen on lähdettävä testaamaan lintulammelle. Velho tyrkkää prinssin veteen, mutta onni on myötä, taru joutsenlammesta onkin totta. Lumotun prinsessan taika särkyy tunnin ajaksi keskiyöllä ja alaston neito pelastaa hukkuvan prinssin. Rakkaus leimahtaa. Tunti kuluu ja pian prinssi huomaa syleilevänsä höyhenpukua. Rakastunut kruunupää jää lammelle ja estää muiden metsästäjien aikeet ja haaveet joutsenpaistista. Ystävälleen prinssi kertoo löytäneensä puolison. Nuorukainen tulee surulliseksi ja pyytää velhon apua, ettei joutuisi eroon avioon aikovasta ystävästään. Velho muuttaa pyytäjän mustaksi joutseneksi ja vie tämän prinssin kihlajaisjuhliin. Prinssi kosii joutsenhahmoista ystäväänsä, koska luulee tätä mielitietykseen. Ystävä saa ihmisen hahmon takaisin ja petos kaikessa noloudessaan paljastuu. Kihlajaisväki poistuu tuohtuneena paikalta ja kuningatar pyörtyy. Ainoa keino selvitä sotkusta on surmata velho. Joutsenlammella ystävän onnistuukin haavoittaa tätä kuolettavasti. Nuoli rinnassaan velho tekee vastarintaa ja on jo viemässä prinsessan mukanaan lammen syvyyksiin, kunnes prinssin ystävä hyppää veteen ja pelastaa neitokaisen. Uhrautuva pelastaja hukkuu itse, samoin velho. Kirous raukeaa. Prinssi saa prinsessansa ja muistaa lapsuuden sadun. Sen pituinen se.

Jos satua, niin paljon ajankohtaistakin. Pahis ministerin valepuvussa. Skandaali hovissa. Poikarakkaus kivenä yksilön ja yhteiskunnan kengässä. Mutta oli se kertakaikkisen upeaa ja taiturillista tanssimista. Ja musiikkia.

Viikonlopun viettoa

Muutama kirpakka pakkasyö ja kovat tuulet ovat saaneet aikaan sen, että kaikki puut, myös kirsikoita ja omenoita oksillaan kannatelleet, ovat luovuttaneet lehtensä kiltisti yhtä aikaa. Koko viikonloppu on mennyt rennosti haravan varressa. Ja mikä on haravoidessa. Hyvissä ajoin ennen lehtisadonkorjuuta puolisoni nikkaroi komean, kaksiosaisen noin kymmenkuutioisen lehtikompostorin. Ohjeet Verlan ja Klamilan malliin löytyivät netistä, ja niitä hyödynnettiin soveltuvilta osin. Kompostikarsinan pohjalle asetettiin risukerros ilmanvaihdoksi, päälle on kärrätty lehteä ja puutarhajätettä, maatumista edistää ureatujaus, joka tulee säännöllisesti kissojen vessapelleteistä. Keittiöjätteitä syövä Biolanin pikakompostori höyryää vieressä eli multatuotantoa on omasta takaa.

Pihanpuuhastelun lisäksi viikonloppuun on mahtunut monenmoista muuta kivaa: perjantaina retki VR:n konepajalle Hyvinkäälle ja äidin syntymäpäivät.

Konepaja oli mielenkiintoinen kohde. Raskaansarjan miehinen maailma, jossa ei voinut kuin ihmetellä tekniikkaa ja erityisosaamista. Muutama nainenkin työhaalareissa hääri. Minulla oli jokunen vuosi sitten iili hakea naisten hitsauskurssille, mutta sitten seurakuntakeikka sai jatkoa ja aikomus jäi. Ehkä kummitädiltä saatu naisenmalli on jäänyt jonnekin mielenpohjalle muhimaan. Lapsena tärkeä juttu oli tunnistaa maisemasta "kummitädin tehtaanpiippu". Rakkaan ja rempseän tädin käsissä syntyi sorvilla ja hitsillä, mutta myös virkkuukoukulla ja kangaspuilla.

Lahja- eli senioripuhelinpähkäily ratkesi helposti. Kannatti kysyä tutun mutua asiasta. Ei hänellä näkemystä kännykkämallien paremmuudesta ollut, mutta kyseinen kapine vähän käytettynä ja tarpeettomana laatikossaan. Päivänsankari sai puhelimen ja lahjaksi kauneus- ja jalkahoitolan palveluita. Äiti siis täytti 80 vuotta ja juhli perhepiirissä tarjoten maittavat sapuskat joukolleen. Sota-aikana eläneet vanhemmat olivat kova juttu alakoulun historian tunnilla. Meitä oli vain kaksi, jotka viittasimme opettajan kysyessä asiaa. Onneksi se toinenkin, muuten käteni liike olisi ujouden vuoksi pysähtynyt hiplaamaan kaulaa tai korvalehteä.

Herra Alexander

Tänä viikonloppuna minun piti alun perin tutustua herra Alexanderiin, mutta vähäisen kiinnostuksen vuoksi herran oppeihin perustuva kurssi peruttiin ja tutustuminen jäi. Tasmanialaissyntyisen näyttelijän F.M. Alexanderin (1869-1955) kehittämää tekniikkaa käytetään maailmanlaajuisesti helpottamaan nivel- ja lihasvaivoja, vähentämään stressiä sekä parantamaan suorituskykyä urheillessa ja esiintyessä. Tekniikka auttaa tiedostamaan ja siten välttämään haitallisia reaktio- ja toimintatapoja sekä ehkäisemään tarpeetonta jännitystä. Mielen ja kehon tasapaino, vapaus ja läsnäolo ovat avainasioita.

Jokin hämärä aavistus minulla tekniikasta on, koska monivuotinen taiji-opettajamme hyödynsi sitä opetuksessaan. Näin Matti Harilo kotisivuillaan: Alexander-tekniikassa on kyse oppimisesta. Sen avulla voit tulla tietoiseksi kehoasi ja mieltäsi vuosikausia rasittaneista tottumuksista – ja vapautua niistä. Monet hankaluudet, joita koemme suhteessa esiintymiseen, oppimiseen ja fyysiseen toimintakykyymme (esim. tasapaino, liikkuminen, ääni, hengitys) aiheutuvat tiedostamattomista tottumuksista. Nämä tottumukset häiritsevät luontaista tasapainoa ja kykyämme oppia. Alexander-tekniikan oppimisprosessissa keskeistä on kehon luontaisen tasapainon palauttaminen – ja taito oppia olemaan häiritsemättä tätä tasapainoa (koordinaatiota). Sillä taas on läheinen yhteys yleiseen hyvinvointiin, suorituskykyyn ja oppimiskykyyn. Että sellaista. Kurssille joskus toiste sitten.

Kovasti on itsehoidon yritystä tänä syksynä ollut. Kun vielä saisi tilattua ajan näöntarkastukseen ja hammaslääkärille niin hyvä olisi. Kurssin peruuntumisesta johtuva kotiviikonloppu tuli tarpeeseen. Liekö majakalla tullut sen verran vilu, että nokka on tuhissut ja kurkussa ollut kaktus jo kolme päivää. Hunajalla ja lämpimällä juomalla sinnitellään.

Kaikella on aikansa

Viime kuussa kirjoitin kyllästymisestäni kirkon hommiin. Tänään alkoi karsiminen, kun päätin sanoa hellät hyvästit kuorolaisille, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä pitkälti toistakymmentä vuotta. Niin se aika kuluu. Muistan vielä kuin eilisen päivän ensimmäisen huitomiseni gospelkuoron edessä (nimestä huolimatta kuoro on aikuisten, nuorekkaiden sellaisten, kuoro). Kyllä jännitti, mutta laulajat ottivat opiskelijan hyvin vastaan ja kouluttivat minusta varsinaisen tekijän. Konservatoriossa parhaat pisteet tulivat laulun ohella juuri kuoronjohdosta. Ensimmäisen sijaisuuden jälkeen kuoropesti jatkui muutamaa välivuotta lukuun ottamatta tähän päivään tai oikeammin tähän syksyyn asti eli olen tarvittaessa lupautunut olemaan remmissä jouluun.

Olen viime vuodet luotsannut kuoroa matalalla profiililla mitä esiintymisiin ja ohjelmistoon tulee. Päivätyön jälkeen en ole viitsinyt ottaa kuorokeikkoja viikonlopuiksi ja paneutuminen uuteen laulumateriaaliin on ollut laiskahkoa. Harjoitukset olen kuitenkin aina vetänyt täysillä. Kun ihmiset tulevat omasta halustaan harrastamaan ja virkistymään, väsymys tai ketuttaminen ei saa näkyä johtajan toimissa. Tämän opetti Koskela-vainaa, Tampereen tuomiokirkon, silloin elävä kanttori, joka lukkarikokelaille oli oikea isähahmo. Ei kuoro heitteille jää. Jatkaja on jo katsottuna ja melkein lupautunutkin. Ikävä tulee, mutta kaikella on aikansa. Syksyllä, keväällä, ja omilla askelilla.

Arvokuntoutusta

Kello herätti viisi yli viisi. Minulla on outo pakkomielle vältellä herätyksiä tasatunnein, mitä lie psykologista kikkailua. Ajatellaan vaikka arkiaamujen noin seitsemän herätystä. Jos tarvitsen aamuuni tunnun reippaudesta, laitan nokialaisen piipittämään klo 6.55, jos taas levosta, känny herättää klo 7.05. Eroa on vain kymmenen minuuttia, mutta näyttää ja tuntuu paljon enemmältä. Mutta tänään siis ylös kukonlaulun aikaan ja ensitöiksi sämpylätaikina yleiskoneen mölisevään kitaan. Ajattelin pyhäpäivän kunniaksi tarjota junailutalkooväelle pari pellillistä lämpimäisiä. Aamupalapöytä katettiin seitsemäksi.

Jouduin jättämään aamiaisjälkien siivoamisen muille, kun oli kiiruhdettava vankilaan soittamaan kaksi jumalanpalvelusta. Vankilassa on mukava käydä musisoimassa. Linnan jutuissa on aina erityinen juoni eikä kaksi peräkkäistä samansisältöistä kirkonmenoa haittaa tahtia. Tänään oli teemana arvokuntoutus, harvoin käytetty sana, mutta niin osuva. Voi kai ajatella, että arvot ovat vinksahtaneet, kun ihminen on joutunut kiven sisään. Kuntoutus on paikallaan, mutta ei vain arvojen ja asenteiden osalta, vaan myös ja etenkin omanarvontunnon. Käsitys itsestä on usein tasoa ”täysnolla” ja ”toivoton tapaus”. Kun oma arvo löytyy, muut arvot sijoittuvat vähitellen uusiin uomiinsa. Tässä on vankilan hengellisen työn punainen lanka, kokonaisvaltainen kuntoutus, arvostus, ei pyhällä kirjalla päähän lyöminen. Eikä arvokuntoutus ole vain venkuloiden etuoikeus, sopii kenelle tahansa tallaajalle joko hoidoksi tai ennaltaehkäisyksi. Kuntoutukseen ei tarvita kalliita terapioita, riittää että tulee aidosti kohdatuksi ja nähdyksi.

Vankilakeikan jälkeen poimin kullan museolta ja R-kioskin pullatiskin kautta ajettiin kotiin kirkkokahveille. Kahvihetken jälkeen vilkaisu aamun lehtiin ja vierekkäin päivänokosille. Uni maittoi kolmeen asti. Oli aika ryhdistäytyä ja valita liikuntapuhteeksi kuntosali tai lenkki. Raitis ulkoilma vei voiton pienestä pisaroinnista huolimatta. Loppuiltaa on vietetty leppoisasti. Arvokuntoutusta kaikki tyynni.

Matalapainetta

Sateita on riittänyt koko viikolle ja kylmänkosteus tunkeutunut luihin ja ytimiin. Maanantaina tuli paleltua sisävesipaatissa Mallasvedellä keulan osoittaessa kohti Pälkänettä ja Rönnvikin viinitilaa. Risteily liittyi virkistyspäivään eli työyhteisön yhteishengen elvytystalkoisiin. Kun sade ajoi porukan pienen ja söötin M/S Eerikan kannelta ahtaisiin sisätiloihin, yhteishenkeä totisesti tarvittiin. Lysti reissu, ei voi muuta sanoa. Ruoka oli erinomaista ja mukaansatempaava tietoisku tilan tuotteista viinimaistiaisineen oli markkinointia parhaimmillaan. Viinimyymälän kassakone raksuttikin perin iloisesti heti esittelyn jälkeen. Minun reppuuni päätyi kuivaa viherherukkaviiniä ja roseeta. Paatilla palattiin. Kukaan ei tiettävästi vilustunut

Mokoma matalapaine on tunkenut lonkeronsa mieleen asti. Yleensä pidän syksystä, mutta nyt puhti on ollut jo pitkään poissa. Edith Södergranin sanoin: "Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia." Joko tässä alkaa ikä painaa? Kymmenen vuotta sitten oli tiukka paikka, kun kriisi yritti repiä riekaleiksi kaiken siihen asti rakennetun. Toivottavasti myrsky kasvatti sen verran, että jatkossa osaan vanhentua tosiasiat hellästi hyväksyen tyhmyyksiä tekemättä. Tasa-arvon nimissä joskus tullee puolisoni vuoro. Viisikymppisenä? Eikös se ole se kliseinen miehen villiintymisvuosikymmen? Elämä ja mielenliikkeet ovat jatkuvaa aaltoliikettä, joskus vuoristorataa. Joku löytää elämän tyrskyissä pelastusrenkaakseen piplian, minut on pitänyt pinnalla rivi runokirjoja.

Tänään oli hyvä päivä. Aamu alkoi parinkymmenen talkoomiehen ruokkimisella tiilitallilla, sitten lokoisa päivä kotona, iltapäivällä menopaluu höyryhevolla tehtaan piippujen juurelle ja lopuksi lokoisa ilta kotona. Huomenna sama toistuu aamiaisen osalta, muuten uudet kuviot.

Harrasteita

Nyt on sitten uusi sykemittari testattu ja harjoituspäiväkirja kaivettu tauon jälkeen esiin. Ihan mukavalta lelulta vaikuttaa. Ei mittarissa mitään vikaa ole, asiallinen peli, mutta koska "tarvitsenko sitä oikeasti" -kysymykseen on vastattava ei, se jää väistämättä lelun asemaan. Satelliitista isoveli valvoo pienen piipertäjän jokaista askelta, vauhtia, väliaikoja, keskinopeutta, sykettä ja kalorinkulutusta. Koulurakennuksen katveessa mittari tosin ilmoitti kadottaneensa taivaallisen yhteyden ja kun en heti kuitannut, muutama satametriä jäi valvomatta.

Puolisoni ja minun kiinnostuksen kohteet harrastusrintamalla ovat perin marginaalisia mitä harrastajamääriin tulee. Olisin parhaillani tanssitunnilla, jos työväenopiston ryhmään olisi ollut riittävästi ilmoittautuneita. Tap dance eli steppaus vei sydämeni jokunen vuosi sitten. Iloa kesti tasan kaksi lukuvuotta ryhmän vähitellen hiipuessa, kuinka ollakaan, osanottajien puutteeseen. Opisto yritti houkutella steppauksella taas, mutta turhaan. Myös taijin jatkoryhmä on peruttu samasta syystä, joten pyhäiltaisin on kehitettävä muuta ajanvietettä. Harmi.

Mustikkamaa

Tänään olin elämäni marjapaikassa, missä maasto oli helppokulkuista ja mätäät sinisenään poimittavaa. Lapsuuden marjamaita en tosin muista, koska kuulun siihen sukupolveen, jolla ei keräämispakkoa ollut. Metsään toki mentiin vanhempien mukana. Mustikkaa päätyi pienten käsien kautta lähinnä suuhun, mutta myös mukiin, joka välillä tyhjennettiin isän tai äidin ämpäriin.

Mutta nyt siis olin erään armoitetun marjastajan vinkkaamassa marjapaikassa ja opastus oli perille saakka. Kiitos. Joillain on reilu meininki luonnon antimien suhteen. Joillain maanviljelijöillä puolestaan on epäreilu tapa laitella maitaan halkoville karttateille ajokieltomerkkejä, mutta eipä sellainen innokkaita marjastajia pysäytä. Sää oli aamutunteina ihanteellinen eikä itikoistakaan ollut kiusaa. Junien äänet kantautuivat kotoisasti ja korppi raakkui tervehdyksensä, muuten oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Joku sentään läheisellä metsätiellä harjoitti ravuriaan. Vinkeä tunne, kun ääniä kuullessaan kääntyy katsomaan tuleeko sieltä marjastaja vai joku metsän asukki, niin silmäkulmassa kiitää hevosen pää harja hulmuten ja kohta jo puiden lomassa koko eläin, kärryt ja ohjastaja.

Nyt on sitten pakastimessa voimamarjaa, joka lasketaan kymmenen suomalaisen superruoan joukkoon. Hyväterveys-lehden mukaan muita ovat tyrni, tomaatti, sipuli, parsakaali, ruis, kaura, rypsiöljy, maito ja rasvainen kala.

Kasvun ihme

Kaksi mummoa meni mustikkaan - toinen ei mahtunut. Yhdeksän päivää puujalkavitsejä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, teiniangstia. Toimenkuvassa oppituntien pitämistä, yö- ja uimavalvontaa, aikuisena olemista. Eläköön rippikoulu. Viime sunnuntaina leirin loppuhuipennuksena konfirmaatio ja kestikierros juhlataloissa. Riparirutistuksen jälkeen työrintamalla kaksi eläkeläisten leiriä ja nyt, ihanaa, viikko lomaa. Marjametsät, täältä tullaan!

Mustikkaan oli päästävä heti rippileirin jälkeen, metsä kun tunnetusti hoitaa hiljaisuudellaan. Rämpiminen oli helteellä raskasta, mutta sielu puhdistui sitä mukaa kuin sormet sinistyivät. Poimin marjat käsin ja peraten suoraan kahden litran pakastusrasioihin. Puhtaaksi poimiminen on hidasta, mutta jättää kotona yhden työvaiheen pois ja säästää pehmeäkuorisia marjoja.

Kotipihassakin on marjastettu. Kirsikkaa ja herukkaa, joista jälkimmäistä on vielä kaksi pensaallista kypsymässä, päätyi eilen samaan mehumaijalliseen. Liekö sekoitus hersikkaa vai kirrukkaa, hyvää mehua joka tapauksessa. Myös maissi ja kurkku ilahduttavat sadollaan. Ei tällainen pienimuotoinen harrasteviljely leiville lyö, siemeniin ja taimiin menee yleensä enemmän rahaa kuin mitä satona tienaa, mutta itse kasvattamisen ilo ensimmäisistä sirkkalehdistä sadonkorjuuseen ja vihannesten maku palkitsevat vaivan. Ja aina oppii uutta. Kantapää kertoo, mitä seuraavalla kasvukaudella kannattaa tehdä toisin ja mitä toistaa tutulla tavalla.

Lapissa osa 2

Kolmas päivä
Kukas on ainoa tunturi, joka on talvisin ylitetty sukset jalassa ja nyt mieli halajaa samalle reitille patikoiden. Matkalla tasapainottelua aiheuttaa ainoastaan hieman elähtänyt riippusilta muutoin maasto on helppokulkuista tunturirinnettä. Huipulla aurinko lämmittää ja tunturinummella kukkaloistossa on hyvä pitää evästauko. Kurjenkanerva (kuvassa) ja sielikkö, uudet tunturikukkatuttavuudet sykähdyttävät maisemien ohella. Ja kamera laulaa.

Neljäs päivä
Vaikka emme ole koskaan olleet erityisiä mökki-ihmisiä, lomahuoneisto Lapissa on alkanut kiehtoa. Talvilomasta alkaen on seurattu Ylläksen loma-asuntotarjontaa etuovi.comissa ja nyt ensimmäistä kertaa päästään tositoimiin, kun osallistutaan kahden eri välittäjän esittelyihin. Loma-asumista löytyy joka lähtöön ja hintaluokkaan, mutta unelma etsii vielä muotoaan. Illalla pää on pyörällä viidestä näytöstä ja on pakko vetää lenkkarit jalkaan ja kirmata Kesänkijärvi ympäri. Etelärannalla polku on kuin esterata juurineen ja kaatuneine puineen. Poukkoilu virkistää aivoja, mutta rasittaa kroppaa ja juomatauko lähteellä on enemmän kuin paikallaan.

Viides päivä
En kuulu vesieläinten heimoon, joten en erityisemmin pidä uimisesta ja kammoksun vieraita vesiä. Äkässaivo on juuri sellainen vesi, johon en pulahtaisi mistään hinnasta. On helppo kuvitella, miten tuo syvä lampi, saamelaisten uskomuksissa ”tuonpuoleinen” imaisee syövereihinsä. Saivonkierroksen jälkeen suuntaamme tulivuoripuistoon, jossa kerrotaan paikalla ammoisina aikoina sijainneesta Alppien veroisesta, osin tuliperäisestä vuoristosta. Selkeitä jäänteitä laavasta ja kraatterista löytyy.

Aakenuksen retkellä eräs kohteistamme oli sodan aikainen lentokoneen hylky ja jälleen on tiedossa yksi. Puolisoni luulee piikittelyksi, kun sanon, että minusta on kiva etsiä hylkyjä maastosta. Saan kauan selittää, että olen tosissani. Luonnossa jokainen askel, päämäärätönkin, on elämys ja löytöretki, siksi on mukava välillä etsiä jotain kartalla piileskelevää. Tuon perusteella suunnistus tai geokätköily voisi sopia minulle. Hylky löytyy ja muutama kukkakuvakin muistikortille päätyy. Kuvassa kellosinilatva.


Kuudes päivä
Auringonpaistetta, suota ja hyttysiä. Tutustumme Suomen suurimpaan suoalueeseen mainiolla telatieksi kutsutulla pitkospuureitillä. Liekö tie liian tasaista kulkea tunturimaastojen jälkeen, kun takareisi alkaa loppumatkasta vihoitella. Sitä ennen on nähty ja koettu paljon: riekko poikueineen jalkojen juuressa, poronuorikot puisella tiellä puskuelein vastassa, ja paljon paljon kukkia, raatetta (kuvassa oikealla), suokukkaa, suopursuja, erinäisiä suovilloja ja sokerina pohjalla paikallinen orkidea, kämmekkä (alla).


Liekö tuo pilkkulehtinen kukka maariankämmekkä vai harvinainen punaruskeavartinen lapinkämmekkä vai joku risteymä, sitä ei tällainen satunnainen vasta-alkanut kukkaharrastaja pysty Suomen tunturikasvio tietolähteenään sanomaan. Niin tai näin, Lapin luonto antaa monenlaisia uusia elämyksiä.

Lapissa osa 1

Ennen lähtöä
Olen yleensä järjestelmällinen pakkaaja, horoskoopiltani neitsyt kun olen, ja harvoin mitään oleellista unohtuu. Tämä reissu vahvisti säännön olemalla poikkeus.

Pakatessa on rento meininki. Muistutan puolisoani pyyhkeestä, koska kerran on reissussa jouduttu jakamaan minun pyyhkeeni leikkaamalla se kahtia, ja unohdan itse pakata omani. Hoksaan asian junassa. Puolittamisoperaatioon emme tällä kertaa ryhdy, vaan päätän ostaa puuttuvan kuivauskankaan Kolarista. Viikon aikana käy ilmi, että paljon muutakin on unohtunut, ei kuitenkaan mitään sellaista, joka vaatisi kauppareissun.

Junassa
Autojuna rules! Miksi ajaa tuhansia kilometrejä, kun auton matkatavaroineen voi ajaa junaan ja itse vetäytyä hyttiin kuin pesään. Oman nukkumisorren valinnan jälkeen junan rytmikäs kolkotus tuudittaa suloisesti uneen… Totuus tietysti on, että uni ei tule, koska on liian kuuma tai liikaa valoa tai meteliä tai nukkumatti karkaa muuten vaan. Siitä huolimatta on perillä kuin huomaamatta ja saa lisäpäivän sekä loman alkuun että loppuun.

Ensimmäinen päivä
Tuttu kylämaisema on lumeton ja hiljainen, vain muutamia kävelijöitä ja muutama auto. Mökki löytyy rauhalliselta mäntykankaalta, jossa porojen arvokas komitea tervehtii meitä hyväksyvästi. Iltapäivällä mielimme maastoon ja ajamme Kesänkitunturin kupeeseen, josta polku vie ensin hillan kukkien (kuvassa) reunustamaa järven rantaa ja sitten kivikkoista kurua myöden huipulle. Olen pukeutunut liian lämpimästi ja kurun puolivälissä on pakko suorittaa pikastriptease - välikalsarit pois ja matka jatkuu paljon mukavammin. Huipulle saavuttaessa on nähty huikeita maisemia ja auringon säästämää lunta, joka on rakeista kuin kalakauppiaan altaassa. Lumisotasille emme ryhdy.

Toinen päivä
Olen ollut kerran ennenkin juhannuksen tietämissä Lapissa, vaellusrippikoulussa Saariselällä. Sää oli koko leirin ajan lähes helteinen. Muistan miten pojat kilvan tappoivat paarmoja ja täyttivät niillä limsapulloja. Lienee jotain opetuksestakin jäänyt mieleen, koska naimalupa tuli. Takautumana neljännesvuosisata sitten vaelletusta rippikoulusta päiväretken iloisesti solisevan puron kohdalla päässä alkaa soida tuttu hengellinen laulu. Lähde pulppuaa ja jää taakse marssiessamme kohti Aakenusta.

Reittimerkinnät ovat sekavat ja harhaan mennään että heilahtaa. Oikealle uralle voi tietysti oikaista karttaan merkittyä polkua pitkin, mutta polku viekin ojasta allikkoon eli suolle. No tietää sen sitten, kengät kastuvat ja pian on syyn ja syyllisen etsimisen vuoro. Illalla luen Kotiliedestä tosielämän rakkauskertomuksia ja erään vanhan parin tarinassa miehen sovinnontekosanat saavat liikutuksen pintaan: ”Hei, ollaan kavereita, miksi sanotaan jotakin, mitä ei tarkoiteta, kun kuitenkin tykätään?” Niin totta.

Mutta Aakenus vei sydämen. Bumerangin muotoinen tunturi on toista maata, sitä ei edes lasketa Ylläksen alueen seitsemän tunturin joukkoon, vaikka sijaintinsa puolesta hyvin sopisi. Niin monipuolinen ja haastava on patikointireiteiltään, ettei ajankulua valoisassa kesäillassa edes huomaa.

Puna-ailakin kuvasin retken aluksi Totovaaran kämpän tuntumassa. Kukka on tuttu etelästäkin, mutta Lapin metsissä ja ruohostoissa sen tapaa melko harvoin.

Kulttuuria ruumiilla ja ilman

Eilisilta venähti pikkutunneille Vantaalla Kesäyön marssissa. Kaikille avoin kansainvälinen kävelytapahtuma oli tällä kertaa yksipäiväinen ja uutuutena itsensä saattoi haastaa myös 40 km matkalla. Mekin otimme haasteen vastaan. Ensimmäistä kertaa tapahtuman historiassa - marssi oli kolmastoista laatuaan - satoi. Matkan varrella tavattu komea etana lupasi poutaa ja lupauksen mukaan sade välillä hellittikin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Ei auttanut teippaus eikä sukkien vaihto, kun märät maihinnousukengät, jotka valitsin heti kastuvien lenkkarien sijaan, hiersivät mojovat rakot päkiöihin ja toiseen kantapäähän. Hiertymien seurauksena askellus vääjäämättä muuttui ja aiheutti mitä kummallisimpia kiputiloja lihaksiin ja niveliin, mutta maaliin päästiin.

Marssijat eivät olleet illan ainoita ontujia. Ensimmäistä kertaa tapahtuman historiassa myös järjestely ontui. Sadekeli aiheutti omat vastuksensa kuten reitin merkitsemiseen käytetyn kalkkiviivan huuhtoutumisen, ja liian moni marssija käveli harhaan. Harha-askelten jälkeen olisi toivonut edes huollon pelaavan, mutta tankkauspisteet ensimmäistä lukuun ottamatta olivat hätäisesti kyhättyjä ja köyhiä tarjoiluiltaan. Reitin kolmas taukopaikka 15 kilometrin kohdalla ohitettiin kuivin suin, koska huoltojoukkoja vasta tuotiin paikalle. Palvelu oli toki kaikkialla ystävällistä, mikä kevensi askelta sekin.

Tänään sai ruumis ansaitusti levätä, kun suuntasimme Veturimuseolle rautateiden puistoalueista kertovan näyttelyn avajaisiin. Ohjelmassa oli puheita, haitarimusiikkia ja rautatieomenapuun istutus. Valkean kuulaan valepuvussakin esiintynyt taimi oli kotoisin tuhansien omenapuiden Lohjalta. Toivottavasti juurtuu hyvin uuden kotiseutunsa multiin. Ja mikä ettei. Toissa syksynä istutettiin omalle pihalle samanlainen, joka ainakin kevään kukkimisinnosta päätellen viihtyy hyvin. Niin tai näin, omenapuu kannattaa istuttaa, vaikka maailmanloppu kolkuttaisi ovella.