Leikiten arkeen

Hiihtoloma tuli pidettyä pääsiäisviikolla ja Lappiinhan sitä piti päästä. Ensimmäistä kertaa oltiin liikkeellä varsinaisena kevätsesonkina. Liekö suurin osa lomailijoista temunnut laskettelurinteissä tai kapakoissa, kun laduilla oli väljää etenkin, jos suuntasi sukset pohjoista kohti. Missä taas väkeä oli tungokseen asti niin bussissa sadan innokkaan laturetkeilijän havitellessa Aakenus-hiihtoon ja Pyhän Laurin kappelissa kiirastorstai-iltana kolmensadan kirkkovieraan jonottaessa ehtoolliselle. Sopu antoi sijaa, kuten lomalla kuuluukin.

Haavepalon näköalapaikka.

Toteutuivatko pelkoni kelien suhteen? Eivät. Lähes joka päivä saatiin nauttia auringonpaisteesta ja lämpötilakin pysyi koko ajan pakkasen puolella. Roskatkaan eivät kiusanneet kuin kerran, ja silloinkin, jos ei muuta, opittiin välttelemään männikössä kierteleviä reittejä. Kuusi ei ole yhtä roskaava puu. Yksi yöllinen lumisade peitti pahimmat roskat, mutta aiheutti seuraavana päivänä pitkänmatkanhiihtäjille pito-ongelmia. Niistä selvittiin joukkovoimalla - latu parani jokaisen suksiparin toimesta - ja vähän kiukuttelemalla. Myllyhiihto vaatii asennetta ja ennen kaikkea toimivat sukset tai oikeammin toimivan ladun.

 

Pitkällekin lenkille pääsee halutessaan.

Loma oli juuri sopivasti viikon mittainen, ja jo pääsiäisaamun messussa oltiin kotikonnuilla. Hiihtoon ei ehditty kyllästyä toisin kuin kahden viikon lomalla, vaan kyllästyminen iski vasta kotona. Oikeastaan päätimme jo junassa, että nyt saa sujuttelu riittää. Tehtailimme talvelle uuden kilometriennätyksen eikä sitä ehdoin tahdoin viitsi paisuttaa tavoittamattomiin, että pysyy kiinnostus jatkossakin yllä.

Töihin paluu on loman ja pääsiäisvapaiden jälkeen sujunut leikiten sanan varsinaisessa merkityksessä. Eilen ja tänään istuin kahdeksan tuntia lyijyjalkanukketyöpajassa näpertelemässä hahmoja seurakunnan kuvaelmiin yhdessä muutaman työkaverini kanssa. Vielä on yksi viimeistelypäivä jäljellä.

Työ vie mie vikisen

Työrintamalla on pitänyt kiirettä. Päivätöiden lisäksi hommia on riittänyt illoiksi ja viikonlopuiksi sellaiseen tahtiin, että ihmettelen näinkin selväjärkistä ja seesteistä oloa. Ehkäpä liikunta auttaa. Jos työ on vienyt ykköshuomion, hyvänä kakkosena on tullut hiihto. Sää kuin sää, niin meidän torpasta on lähdetty joko kuntoradalle tai läheiselle pellolle suksimaan. On ollut tuiskun tuiverrusta ja ihanaa auringonpaistetta. On sinnillä avattu latua umpihankeen ja sujuteltu pakollinen iltakymppi, on nautittu hyvin hoidetuista laduista ja taivallettu eväiden voimalla koko iltapäivä. Mitä kulloinkin.

Nytkin olisi säiden puolesta loistoviikonloppu laturetkeillä, mutta töiden vuoksi lenkit on jätettävä lyhyeen. Harmittaa ihan. No, onneksi viikon päästä ollaan Lapin hangilla ilman kiirettä ja aikatauluja. Toivottavasti kelit suosivat, nimittäin pohjoisen kevättalvea koskaan kokematta näen jo kauhukuvia umpeen tuiskuttaneista ja roskaisista laduista, suojakelin vuoksi lipsuvista ja tökkivistä suksista, vaarallisen jäisistä laskuista ja kuruun vyöryvästä lumesta.

Vaan hiiteen moiset vikinät. Loma on aina loma satoi tai paistoi.

Pitkää päivää

Onpas ollut viikko. Iltatöitä ja muita menoja on riittänyt yli oman tarpeen. Kävi jo mielessä, että tällaistako tämä on, väsymystä väsymyksen päälle. Ja syksy sen kun pimenee. Kolmen kuukauden kesäloma katkaisi työputken, mutta samalla ajoi alas rytmin ja rutiinit. Onneksi väsymys on vain fyysistä ja siten voitettavissa: lääkkeeksi ulkoilua ja aikaisia nukkumaan menoja. Ulkoilua on tullut harrastettua, mutta iltaisin tulee valvottua epäterveellisen pitkään.

Tänään vietettiin kansallista etätyöpäivää. Minäkin otin haasteen vastaan ja säästin puoli tuntia ja 28 kilometriä, kun tein koko aamupäivän kirjallisia töitä kotikoneella. Iltapäivän ohjelmassa oli yksi kokous lähitoimipisteessä, joten autoa en tarvinnut. Tai no tarvinnut ja tarvinnut. Jos auto olisi ollut tallissa, olisin sen alleni ottanut, koska päivän ainoa sadekuuro alkoi juuri, kun piti lähteä. Odotin muutaman minuutin, mutta sade vain yltyi. Ei auttanut kuin vaihtaa kelinmukaiset vaatteet ja polkaista kylille. Huumorintajua joskus totisesti koetellaan: kun pääsin perille, sade loppui kuin seinään. Kaikesta huolimatta mainio päivä.

Totuttelua

Kun kolmen kuukauden tauon jälkeen palaa työhön, jossa ihmisiä ja asioita riittää, pää surisee ensimmäiset viikot kuin muuntaja. Melkoista muuntumista onkin tarvittu. Jostain on täytynyt kaivaa esiin iloinen ja reipas mieli, sosiaaliset taidot ja organisointikyky. Se on sama kuin minäni yritettäisiin ahtaa liian pieniin vaatteisiin. Nyt on kaksi viikkoa pestiä takana ja vaatteet ovat jo lähes siedettäviksi venyneet.

Yleensä minulla ei ole vaikeuksia vaihtaa vapaalle muutamia poikkeustilanteita lukuun ottamatta. Kun katkaisen virran työkännykästä, tehtävien virta hiipuu myös mielestä. Kun vielä ikä on tuonut rohkeuden olla suorittamatta vapaa-aikaa, palautuminen on lähes varmaa. Tarpeen vaatiessa osaan lyödä asioita laimin kauniimmin sanoen leppoistaa. Imuroida ehtii seuraavallakin viikolla ja lehtien lukemisen voi jättää toiseen päivään tietokoneilusta puhumattakaan.

Tänään, viikon ainoana vapaapäivänä, hommia ei kannattanut siirtää, olihan suunnitelmissa vuoden suolakurkkujen ja sosekeittojen valmistus, tärkeä puhde siis. Avomaankurkut tilasin yliopiston luomuruokapiiristä, keittoainekset poimittiin pääosin omasta maasta. Torilla käväisin katsastamassa puolukkatarjonnan, mutta ostamatta jäi. Yritän uudelleen viikon päästä. Samaan syssyyn voisi nostaa perunat ja juurekset ja muutenkin laitella pihaa.

Kiitävi aika

Osuipa tiedostoviidakosta silmään kymmenen vuotta sitten paikallislehteen väsäämäni hartauskirjoitus. Olin silloin viimeisiä päiviä töissä - vuoden kanttorin sijaisuus oli päättymässä - ja tulevaisuuteen täytyi ottaa uudenlainen asenne myös rahayksikön suhteen. Virsi 270 inspiroi kynäilemään armosta.


Kaikki loppuu aikanaan

Uudenvuodenaattoilta marketin kassajonossa tuntia ennen sulkemisaikaa. Viimeisiä kuitteja muistoksi markasta. Kaikella on aikansa. Seison piimätölkkeineni jonon hännillä ja silmäilen lehtihyllykön tarjontaa. Iltalehtien otsikot eivät yllätä, joten huomioni kiintyy naistenlehtien "uusi vuosi parempi elämä" -hehkutukseen. Uusi vuosi. Mikä mahdollisuus aloittaa alusta! Harjat ja rikkalapiot esiin ellei peräti painepesuri - nyt saa entinen elämä kyytiä!

Tarkempi selailu kertoo, mitä trendikkäitä uudenvuodenlupausvaihtoehtoja meille vuonna 2002 tarjotaan: enemmän aikaa perheelle ja itselle, enemmän liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja, säästämistä, eettistä kuluttamista. Toki hyviä asioita kaikki. Laumasieluinen minäni miettii jo itselle soveltuvaa parannusreseptiä. Olisiko lupaukseni ekologisempi elämäntapa, tipaton tammikuu vai - ei mikään?
Joulun Herra syntyi köyhään seimeen tavallisen arjen ja tavallisten ihmisten keskelle. Kutsu ihmeen äärelle koski kaikkia. Paimenten ja tietäjien iloa tuskin latistivat ryppyotsaiset elämänparannusyritykset. Heille armo oli suuri ihmettelyn ja kiitoksen aihe. Miksei myös meille?

"Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!
Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti!
Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa,
Isän sydän armahtaa täynnä pelkkää rakkautta.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan."

Päätän alkaneena vuonna olla lupaamatta mitään. Tai lupaan sittenkin. Lupaan armahtaa itseäni ja muita. "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan." Jumalan armosta riittää kyllä. Jaettavaksi asti.


Tuo aika palaa elävänä mieleeni. Sijaisuus oli merkittävä, koska se poiki uusia työtehtäviä, joita on riittänyt tähän päivään asti ja eteenpäinkin. Mikä on meininki kymmenen vuoden päästä, se jää nähtäväksi.

Mutta takaisin nyt-hetkeen. Kohta mennään präiskimään kaapin perällä vuosia pölyttyneet kiinalaiset ja muut pikkupaukut, myöhäisiltaan on varattu tusina isoa rakettia.

Kunnon ko(o)hotusta

Syksy on käynnistynyt liikuntarintamalla olosuhteisiin nähden hyvin. Vaikka hämärät illat, tuikkujen lepatus ja takkatulen hehku kutsuvat työpäivän jälkeen lähes seireenimäisesti sohvaelämään, ulkona on hengästytty kolmesti viikossa. Raikas ilma on lenkkeilijän kaveri, askel voi painaa, mutta henki kulkee kevyesti.

Olisi hyvä jos töissäkin henki noin niin kuin kuvainnollisesti kulkisi, mutta aikamoista koohotusta on välillä ollut. On päiviä, jolloin on juostava ehtiäkseen, takkuilevia tietokoneohjelmia ja yllättäviä aikataulujen muutoksia. Selviytymisstrategiani itsehoitoineen on kuitenkin pitänyt paitsi ruokailujen suhteen. Aamiainen tai lounas jää liian usein väliin, ei kuitenkaan samana päivänä, mikä positiivinen seikka sekin. Huomenna työmaalla on yhteinen aamupala, joten jos saan eväät aikaiseksi, olen jo lähellä tavoitetta syödä säännöllisin väliajoin.

Hoitopöydälle vai pitäisikö sanoa tuolille on hiljaisen kesän jälkeen päässyt myös kulttuurikunto. Toissa viikolla väristyksiä aiheutti Tampere Filharmonian konsertti huippuviulisteineen, viime viikolla paikallisen elokuvateatterin Le Havre. Eikä vain korville ja silmille vaan myös sielulle ja sydämelle. Iltaisin ulkoilun jälkeen sormeni ovat vaellelleet tietokoneen näppäimistön sijasta kirjan sivuilla. Ei mitään kultturellia, maailmankirjallisuuden klassikoita tai muita, vaan naisena olemisen perusteoksia, se kun nelkytjarisat on murrosikä tämäkin. Mutta mennä nujutaan.

Ruotuun

Koulu alkoi, joten meilläkin on palattu ruotuun mitä säännölliseen elämään ja lenkkeilyyn tulee. Kevyt kesälenkki maalaismaisemassa vaihtui valaistuun taajamavitoseen eli reittiin, jota voi tarvittaessa hölkätä myös pimeään aikaan ja liukkaalla kelillä. Tavoite on palauttaa hyväksi havaittu kolme kertaa viikossa liikkumisen rytmi.

Fyysistä ja henkistä kuntoa syksyllä totisesti tarvitaan. Tällä viikolla olen jo saanut hieman maistaa uuden työpisteeni hektistä menoa. Asiakkaita on paljon, uusia nimiä, kasvoja ja elämänkokemuksia tukuittain, vaikkei edes kerhotoiminta ole alkanut. Työpäivät tuntuvat venyvän. No, alkukankeutta uusia toimintatapoja opetellessa. Työyhteisö sentään on tuttu, mikä varmasti helpottaa sisäänajoa.

Mutta strategia on tämä: kun pidän itsestäni hyvää huolta, nukun, syön ja liikun riittävästi sekä teen vapaa-ajalla mieleisiä juttuja, jaksan huolehtia muista.

Vielä kuitenkin muutamia työpäiviä tutusti maalla, toimiston siivousta, kotikäyntejä, kokouksia. Yli kahdeksan vuotta lähes yhtäjaksoisia sijaistuksia kanttorina ja diakoniatyöntekijänä, tutut kylänraitit ihmisistä puhumattakaan. Kyllä maar poru pääsee, kun ensi viikon torstaina tuttu tie vilistää viimeisen kerran työmatkamerkityksessä alla. Freelancerin etu tosin on, että jonkinlaista keikkaa voi seudulle jatkossakin tulla. Ainakin vankilaan musisoimaan.

Marjassa

Alkoi sitten lomakin, jonka etukäteen pelkäsin menevän pilalle syksyn haastavan työrupeaman vuoksi. Perjantaina posti toi virallisen päätöksen sijaisuudesta. Kirje on vielä avaamatta, kas kun sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. No, tiedän kirjeen sisällön ja aion kiusallanikin nauttia lomasta. Eilen ja tänään aamupäivällä ei vielä siltä tuntunut, vaan kone yskähteli voimattomana ja mieli oli maassa. Kolmen aikaan vetäisin punaiset kontiot jalkaan ja pujahdin sankoineni metsään kuin suojaan vaatimuksilta ja pahalta maailmalta. Mikä autuus ja rauha! Sormet oli meininki sinistyttää mustikoin, mutta matkalla marjapaikkaan punaisenaan hehkuva hakkuuaukea sai vaihtamaan vadelmaan.

Marjat olivat pieniä ja kiinteitä, mutta makeita. Kauaa ei kestänyt, kun metsäisen tienvarren puskat oli tyhjennetty tai siis kelpoiset poimittu. Ei sankoon paljoa kertynyt. Päätin kivuta rinnettä ylemmäs, vaikka vadelmikko näytti päättyvän, koska luonnossa samoilu on jo itseisarvo sinänsä. Aukealle puhalteli mukavasti, joten itikoista ei muutamaa hyttystä lukuun ottamatta ollut kiusaa. Maasto oli hakkuuaukeaksi helppokulkuista ja siellä täällä törötti sopivasti kanto, johon marja-astian saattoi jättää näkösälle. Yllätys oli suuri, kun näkökenttään ilmestyi tutun punaista. Löytyi kertaalleen poimittua puskaa, mutta myös koskematonta, joissa suurin osa marjoista oli varissut kypsyyttään maahan. Kolme litraa jaksoin nyppiä, loput jätin toiseen kertaan ja toisille.

Säilöntäsesongin ollessa kiihkeimmillään tein päätöksen, etten osta mansikoita, koska pakastimessa ne vain vetistyvät ja menettävät makeutensa. Eilen hiipi epäilys mieleen ja oli viimetipassa lähdettävä mansikan metsästykseen. Torilla kauppasivat eioota, mutta marketin edustalta sentään löytyi muutama mansikkalaatikko. Surkean hintalaatusuhteen vuoksi jäi ostamatta eli alkuperäisen suunnitelman mukaan mennään: pakastimeen mansikoiden sijasta luonnonmarjaa. Nyt on hyvä alku. Muutaman litran kun illassa poimii niin talvimarjat on äkkiä hankittu. Ja ilmaiseksi.

Värikkäitä työpäiviä

Pyhäpäivä lähti tuhlaajapojasta liikkeelle. Kaksi jumalanpalvelusta vankilassa, jossa päivän kertomukseen liittyvä keskustelusaarna osui ja upposi kuulijakuntaan ja antoi pianon takana istujallekin ajattelemisen aihetta. Kirkonmenojen jälkeen kiireen vilkkaa leirikeskukseen, jossa kesäkukkien poimimista, salin koristelua, juontoa, tarjoilua, yksinlaulua, siivoamista, kalusteiden roudausta yhdessä papin ja kanttorin kanssa. Seurakunta järjestää kolmesti vuodessa yhteiset syntymäpäiväkekkerit 70, 75 ja 80 vuotta täyttäville. Kahdeksankympin rajapyykin jälkeen pyöreiden juhlijat ja kaikki yli yhdeksänkymppiset onnitellaan kotiin. Kappeliseurakunnassa myös nuorempien luokse tarjoudutaan onnittelukäynnille, muttei sentään tupata. Hyvät oli eiliset pirskeet ja mansikkakakku suli suuhun.

Tämä päivä meni rippileirillä lähimmäisen päivän merkeissä. Ensin oppitunti diakoniasta ja sitten isosten preppaus rasteille, joissa erilaisia auttamistehtäviä leiriläisten päänmenoksi. Hyvin nuoret selvisivät tiukoistakin tilanteista. Kun kahvipöydässä leirin vetäjät kertoivat viikon varrella olleista vastoinkäymisistä, en voinut kuin kiittää onneani, etten tänä kesänä ole leirivastuussa. Neljän seurakuntasisaren tiimi toimii diakonian hengessä ja ikävätkin hommat jaetaan tasapuolisesti, riparinakki iskee joka toinen vuosi. Onhan leireilyssä oma viehätyksensä, mutta yhdeksän päivää lyhyillä yöunilla eloisassa porukassa, jossa mitä tahansa voi sattua, on aikamoinen haaste kenelle tahansa. Que sera fiiliksissä edelleen mitä tulevaisuuteen tulee.

Ukkosta

Että osaa muutos ottaa koville. Tai siis sen mahdollisuus ellei peräti uhka. Minä, rutiinien ja toiston, kaiken tutun ja totutun rakastaja, keikun uuden edellä kuin lastu laineilla. Juhannuksen jälkeen on ollut sellaista sisäistä kuohuntaa, että olen kyseenalaistanut jopa työkuntoni. Palveluammatissa ja etenkin kirkon hommissa on syytä pitää mölyt mahassa, vaikka kuinka tekisi mieli tiuskaista asiakkaalle ”mene kotios valittamaan". Jälkeenpäin sitten karmea morkkis, että edes ajatteli moista, saati tänne julki kirjoitteli. Noin hirveäkö oikeasti olen? Joskus sitä toivoisi, että tunteet tulisivat sordiinolla. Vaan kai se on naisen osa, että säännöllisin väliajoin mentaalinen paatti heiluu kuin merihädässä.

Työsuhteen piti päättymän elokuussa. Olin jo asennoitunut breikkiin ja olipa opiskelupaikkojakin tullut silmäiltyä, mutta sitten tuli mahdollisuus jatkoon tosin eri yksikössä. Ojasta allikkoon sano. Puhelimessa kieltäydyin moisesta kunniasta, mutta silmästä silmään olin ympäripuhuttavissa. No, puoli vuotta sinne tai tänne, sitä paitsi, mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu.

Tämän päivän ilon aiheina olivat lupsakan enon 70-vuotisjuhlat ja ukkosen säestämä kauan kaivattu sade. Juhlapaikan terassilta yli vehreän peltomaiseman oli hieno seurata jyrähtelevän rintaman lähestymistä, joka toi tullessaan vilvoittavan tuulen ja sateen. Kotipuolessakin oli satanut, joten maa sai tyydytettyä janonsa ja tynnyreihinkin kertyi muutaman päivän kasteluvedet.

Ottakaamme oppia kissoista. Säännöistä ja sovinnaisuudesta viis, ruokapöytä on hyvä paikka ottaa torkut.

Rullaati rullaa

Rullaahan se arki. Töissä on ollut antoisia päiviä, paljon kotikäyntejä ja vanhainkotivierailuja, aurinkoisia ihmisiä ja elämänviisauksia. Tänään tekivät vanhainkodilla juhannuksen kunniaksi vihtoja. Kaupungin miehet olivat tuoneet tarvittavat ainekset, joista asukkaat askartelivat itselleen saunakaverin. Kyllä oli taito vielä ysikymppiselläkin hyppysissä.

Työn lisäksi myös liikunta on maistunut. Lenkillä on oltu jo kahdesti tällä viikolla, reitti tosin on kilometrin lyhyempi kuin keväisin ja syksyisin, koska asuinalueiden liepeet on vaihdettu maalaismaisemiin. Kartanon pihapiirin halkova metsäinen tie, lainehtivat pellot ja joen ylitys takaavat levon, jos ei kropalle, niin silmälle ainakin.

Viime hölkkäkaudella maltoin pitää liikuntapäiväkirjaa tasan kymmenen viikkoa. Into lopahti rankkaan Kesäyön marssiin. Tänä vuonna on jo kahdestoista kirjaamisviikko menossa, joten tästä on hyvä jatkaa syksyyn asti. Päivät lyhenevät jo. Lomalla vihkoon ei liiemmin merkintöjä tullut, lenkki viikossa ja yksi liikunnaton viikko, mutta ilmeisesti juuri sopivasti lomalaiselle, koska nyt tuntuu, että virtaa riittää.

Töihin

Ostin Turusta Jääkaappirunous-magneettisarjan, jossa yli 500 sanaa ja sanan osaa inspiroitua ja kirjoitella omiaan. En ole vielä keksinyt, mihin säilöisin magneetit. Lyhyet sanat ja tavut ovat jääkaapin ovessa odottamassa oodeilua, mutta ihan koko satsilla en viitsisi ovea umpeen kirjoa, vaikka se tietysti olisi käytön kannalta järkevintä. Perjantaina ovi sai ytimekkään viestin viikonlopunviettoa tsemppaamaan.

loma loppuu
maanantai on kuolema
naura tyttö!
ironian vapauttava hiljaisuus

Kovin oli hiljaista juu. Lueskelin viikonloppuna vanhoja käsityö- ja puutarhalehtiä, joita karsin roimalla kädellä ”tuskin tätäkään ohjetta tarvitsen, tällä en ainakaan tee mitään, kierrätykseen vaan kaikki”. Tuli monta tyhjää lehtikoteloa. Joku kumma perkausprosessi muutoksen edellä, vanha pois ja tilaa uudelle. Aamukampa on jo käytössä, sellainen itse askarreltu pahvi, josta ensi töikseni karsin vapaapäivien piikit. Jäljelle jäi 24 työpäivää seuraavaan lomaan, jonka jälkeen viikon pesti ja sitten… ”que sera, sera.”

Aamulehdessä oli sopivasti juttu yleisestä maanantaibluesiksikin kutsutusta alkuviikon ahdistuksesta ja sen selättämisestä. Ensimmäinen neuvo oli vältellä ikäviä työkavereita. Eipä hätiä mitiä. Maalla on aina ollut hyvä yhteishenki, sitä paitsi kaikki työpisteen immeiset ovat tämän viikon lomalla, joten itsekseni kiukuttelen, jos kiukuttelen.

Päätin loiventaa arkeen paluuta illuusiolla vapaudesta eli pyöräilin töihin. Siinä sotkiessa kovalevy raksutti koko ajan, kahden asiakkaan asioitakin tuli puhelimitse hoidettua. Kun bluesin volyymi yltyi, huvitin itseäni kehittelemällä mitä älyttömimpiä viestejä televastaajaan ja kuvittelemalla, miten eri ihmiset niihin reagoisivat. Sisäisen sekamelskan keskellä noteerasin sentään kiurut, töyhtöhyypät ja muut terapeutit.

Lehti kehotti aloittamaan maanantaina kaikkein mukavimmasta tehtävästä ja olemaan ikuisuuksiin siirtämättä ikäviä töitä, tekemätön kun on aina vähintään stressi kertaa stressi. Otin neuvosta vaarin. Kivat hommat ensin ja sitten ikävien kimppuun, joita ensimmäisiä oli varsin runsaasti. Toimistopäiväksi meni sähköposteihin vastaamisineen ja päivityksineen. Ohjelmistot oli loman aikana vaihdettu uudempiin versioihin, mikä aiheutti omat kommervenkkinsä. Vanhat salasanat sentään toimivat paitsi, että olemalla fiksu ja vaihtamalla asiakastietokannan salasanan ennen lomaa siltä varalta, että tuo poissaolon aikana vanhenisi (ovat tietoturvasyistä nykyään lyhytikäisiä), olin tietysti unohtanut uutukaisen ja sain yrittää monen monta kertaa ennen kuin oikea versio muistilokeroista löytyi.

Vielä lehdessä neuvottiin lepäämään sunnuntai kunnolla ja tarvittaessa vaihtamaan työpaikkaa, mikäli maanantaiblues toistuisi jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan yllättävän siedettävä loman jälkeinen päivä.

Nukkuneen rukous

Jokaisen työpäivän jälkeen olen ottanut vähintään tunnin tirsat eikä sittenkään tahdo virta riittää iltaan asti. Villakoirat pyörivät jaloissa ja tiskipöytä notkuu astioista, taimet nuokkuvat hoidon puutteesta kuten minäkin, väsyneenä terveelliset elämäntavat eivät vain innosta.

Sunnuntain työpäivään mahtui puolentoistasataa kohtaamista, kun reippaat ihmiset pyöräilivät kirkolta kirkolle, kuka parilla kirkolla käyden, kuka kiertäen kaikki rovastikunnan seitsemän. Aina kun minulle on sattunut työhuki pyöräilypäivänä, osallistujalappujen leimausta ja mehutarjoilua, puolisoni on laittanut mukaani lajitelman työkaluja sekä paikkasarjan ja pumpun siltä varalta, että joku pyöräilijä tarvitsee kättä pitempää. Itse olen sujauttanut kassiin vielä jesarirullan. Jesaria on kerran tarvittu ja tänä vuonna ensimmäisen kerran työkaluja. Oli ilo vastata täyden palvelun huoltopisteestä. Pyöräilijä nikkaroi nopeasti pedaalin kuntoon ja tyytyväisenä jatkoi matkaansa.

Päivä oli värikäs, kirkonmäellä jopa hiihdettiin kilpaa puruihin säilötyllä lumella, mutta jätti ylityötunteineen vireystilaan jäljen, jota eiliset iltatyöt vain pahensivat. Vaikka pidän vaihtelevasta ja joustavasta työajasta, joskus käy mielessä, olenko sittenkin enemmän kahdeksasta neljään -ihminen. Ei, en ole. Vielä kolme päivää ja sitten alkaa kolmen viikon loma, ja toinen samanlainen kahden kuukauden päästä.

Etsivä löytää

Tulee viikonloppulepo tarpeeseen, samoin kahden viikon kuluttua alkava loma, luulisin. Hukkasin avainnipun, jossa kodin, autotallin, äidin kodin sekä harrastusseuran postilokeron avaimet.

Lähdin aamulla töihin toimipiste a:han, ja nappasin tarvittavat avaimet automaattisesti mukaan. Päivällä oli kokous toimipiste b:ssä. Koska koti oli matkan varrella, poikkesin haukkaamaan muutaman voileivän, sillä tiesin kokoustarjottavana olevan pelkkää jäätelöä. Mutta mutta, kotiavaimet olivat teillä tietämättömillä. Tutkin taskut ja repun, mutta nippua ei löytynyt. No, vara-avaimella sisään ja tankkauksen jälkeen jälkiruokakahville kokoukseen.

Olen yleensä hyvä etsijä. Mietin rauhassa, missä viimeksi olen käsitellyt kadonnutta ja siitä etenen takautuvasti paikan kerrallaan. Avainnipusta varma havainto oli työpöydällä, kännykän soidessa nimittäin tyhjensin olkalaukun sisällön pöydälle, koska naisen laukusta käteen osuu yleensä ensin aina jokin muu kuin tarvittava kapine ja huonossa lykyssä ei ennätä vastata. Niinpä palaverin jälkeen takaisin toimipiste a:han.

Etsin työpöydän ja sitten jokaisen kaapin, josta olin päivän aikana jotain tarvinnut, koska kiireessä ja ajatusten ollessa muualla esineitä saattaa päättyä mitä merkillisimpiin paikkoihin, sekä kaikki muut mahdolliset tilat. Vesiperä kaikkialla. Heräsikin kysymys, otinko avainnipun sittenkään aamulla mukaan.

Olin eilen kahden tunnin sauvakävelylenkillä ja joskus avaimet unohtuvat liikuntavaatteiden taskuun. Kadonneiden arvoitus tuntui ratkenneen. Toiveikkaana kotiin, mutta vesiperä sielläkin. Tuskastuminen ja harmi, sitten jo huoli, joskos pudonneet jonnekin. Kun kulta tuli kotiin, etsittiin yhdessä. Valmistauduin jo palaamaan toimipiste a:han, kun päätin tsekata auton uudemman kerran ja sieltä nuo penkin raosta löytyivät. Helpotus löi voimattomuuden päälle, mutta tokenin sentään siivouspuuhiin.

Seisovaa vettä

Olipa viikko. Työviikkoon mahtui paljon hankaluuksia ja pahaa mieltä, mutta myös mukava retkipäivä tehtaanpiippujen juurelle. Tällä kertaa suuntana oli Pohjois-Pirkanmaa ja ihmettelyn aiheena Serlachiuksen miehet. Kaksi kiintoisaa museota, joissa voisi käydä ajan kanssa uudelleen, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa ja tietysti seurakunnan retkeen kuuluva pakollinen kirkkokäynti. Joskus on niin lokoisia päiviä, että kummissansa miettii, onko tämä työtäkään.

Mutta vastuksensakin on. Korvien välissä sitten kärsitään. Alitajunta on juonessa mukana ja näyttää öisin todentuntuisia ja lohduttomia unia. Työmatkamusiikki on vaihtunut Rautiaiseksi ja soi kovaa. On pakko jollain keinoin edes yrittää potkia seisovaa vettä liikkeelle.

Työn orjat

Piti olla leppoisa neljän päivän työviikko, mutta härdelliä on riittänyt monen viikon tarpeiksi. Mikä siinä onkin, että kaikki konstikkaat jutut kasautuvat. Kun vielä huomisesta kieli vyön alla päivästä selviää - pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa kiitos oman sähläämisen - ollaan voiton puolella. Onneksi tähän syssyyn ei ole paikallislehden hartauskirjoitusvuoroa, mikä alun pitäen piti olla. Vaihdoin vuoroni papin kanssa, koska hän ei rippileiriltä toimeen ehtinyt, ja kurja tuli kirjoitettua jo tammikuussa. Tekstin kanssa painin myös vuosi sitten, jolloin aiheeksi valikoitui nuukuusviikko ja kirkon ilmasto-ohjelma. Koska nuukailun teemaviikko lähestyy jälleen ja ekojuttuja tälläkin palstalla vilahtaa, julkaisen pääosan vuoden takaisesta.


Nooan arkki

”Kun Jumala katseli maata, hän näki, että turmelus vallitsi kaikkialla, sillä ihmiset kuluttivat elämänsä pahuudessa.” Näin alkaa vedenpaisumuskertomus, Jumalan tuho- ja pelastustarina, jossa yksi ihminen saa tärkeän tehtävän, Nooa rakentaa arkin ja luomakunta pelastuu. Ei ole Nooan päivistä edistytty, itsekkyys rehottaa ja turmelus vallitsee, sillä - kertomuksen alkutahteja mukaillen - ihmiset kuluttavat.

Monet tapamme ja tottumuksemme uhkaavat ympäristöä. Kristinusko on vahva vastavoima kulutuskulttuurille ja ympäristöjärjestöjen vanavedessä kirkko onkin rohkeasti tarttunut ajan haasteeseen ja laatinut oppaan, miten pienentää ympäristön taakkaa. Kirkon ilmasto-ohjelman kolmisäikeisenä punaisena lankana kulkee Jumalan lahjoista kiittäminen, elämän ja luomakunnan kunnioittaminen sekä kohtuullisen elämäntavan etsiminen. Kaksi ensimmäistä haastetta on helppo toteuttaa, kiitollisuus hyvistä asioista ja elämän ja luonnon kunnioittaminen on lähes myötäsyntyistä, mutta kolmas säie kohtuullisuuden vaatimuksineen hiertää. Miten hillitä omaa kulutuskäyttäytymistä, kun kaikkea on saatavilla yllin kyllin tai mitä ylipäätään hyödyttää yhden ihmisen panos, kierrättäminen tai eettiset kulutusvalinnat, kun teollisuus ja ihmiset ympäri maailman saastuttavat?

Ilmasto-ohjelman tärkein anti on kirkon tarjoama ainutlaatuinen asenne elämäntapojen muuttamiseksi, toivon näköala, uusi Nooan arkki. Pienet arkipäivän ympäristöteot ovat kuin naulan naputtelua arkkitalkoissa, saastepaisumuksen lähestyessä arkki valmistuu ja pelastaa ympäristökatastrofilta. Nooa tarttui arkinrakennustoimeen Jumalan käskystä, meillä on käsky viljellä ja varjella luomakuntaa.

Kevään juhla on ovella ja kirkkovuodessa iloitaan pääsiäisen jälkimainingeista. Ajankohta on mitä mainioin muuttaa ensimmäinen uskonkappale sanoista teoiksi kirkon ilmasto-ohjeilla: Arvioi ja muuta elämäntapasi kohtuullisemmaksi, hiljenny, nauti luonnosta ja sen ihmeistä, pyhitä lepopäivä ja etsi muuta sisältöä kuin kuluttaminen, vaikuta asenteisiin!

Nuukailusta vapun jälkeen lisää. Sima kuplii jo.

Rairairai

Kelpaa tässä rallatella. Aamun hammaslääkärikäynti meni hyvin. Pieni reikä paikattiin ilman sen kummempaa dramatiikkaa, vaikka vietävästi jännitti ennen toimenpidettä. Syke pomppasi pilviin edellisen asiakkaan poistuttua vastaanottohuoneesta, mutta syvään hengittämällä sain alkavan paniikin väistymään. On se onni, että kuulun siihen sukupolveen, jonka purukalusto sai hyvää hoitoa jo koulussa, säännölliset tarkastukset ja fluoraus pohjustivat tien tämän päivän huolettomalle rouskuttelulle. Moni hieman vanhempi tuttava, jolla ei moista etua ole ollut, joutuu alvariinsa ravaamaan hammaslääkärissä mitä moninaisimpien vaivojen kanssa.

Kevään kinkerikierros saatiin illalla pakettiin. Paketissa oli outojen virsien opettelua, paastoasiaa ja yhteisvastuukeräyksen tietoisku. Kotikinkereillä on aivan erityinen tunnelmansa. Rento meininki saa ihmiset keskustelemaan eikä kellään ole kiire pois. Kahvipöydän herkut ovatkin sitten luku sinänsä. Täytekakkua tänään kaiken muun hyvän lisäksi.

Alkaa olla töissä niitä aikoja, jolloin moni tapahtuma saa minulla etuliitteen viimeinen. On ollut viimeinen työttömien ruokailu, viimeiset kinkerit, viimeinen muistion kirjoittaminen, ja viimeiset senkun lisääntyvät, kunnes elokuussa loppuvat. Luulisi olevan lähdon läheisyyden alakuloa, vaan ei, mieli on enimmäkseen hilpeä.

Iltapäivän kokouksessa työterveyshuollon väki julkisti tekemänsä henkistä jaksamista kartoittavan työhyvinvointikyselyn tulokset. Pahimmiksi möröiksi seurakunnassamme nousivat ihmissuhdekuormitus, tiedonkulun puutteet, huono työilmapiiri ja kiire.

Myöhäisillan puhteena rairuohot itämään.

Pyhätöitä

Tiukka työpäivä, joka kalenterissa kummitteli eräänlaisena henkisenä ennen ja jälkeen rajapyykkinä, on nyt onnellisesti ohi. En ole mikään massatapahtumien ystävä, en töissäkään, ja kun vielä bonuksena osa järjestelyvastuusta ja tuttujen tilojen käyttökielto niin mokoma pyhä tuli uniakin häiritsemään.

Katsoin parhaaksi jo aamulla tilata hartiahieronnan työrupeaman päätteeksi. Kun päivä oli pulkassa ja hartiat hierottuna, mistä kiitos puolisolleni, ilta on ollut leppoisaakin leppoisampi. Tai no, pesin minä keittiön ikkunat. Haastavien työtilanteiden jälkeen on aina jonkinasteista ylikierrosta havaittavissa, mikä kannattaa hyödyntää. Ja onpahan sitten pääsiäisviikolla pienempi pesu-urakka varsinkin, kun 80-luvun kolhot kolminkertaiset ovat monella tapaa hankalat. Akkunoita ei tullut pakkasten takia jouluksikaan pestyä, joten maailma kirkastui kummasti, ja lintuparat erentyivät lentämään päin.

Mikäli ikkunanpesuintoa riittää, huomenna olisi mahdollisuus pitää korvausvapaa ellen sitten jätä hiljaiseen viikkoon. Katsotaan, mikä fiilis aamulla. Epäsäännölliset työajat ja jousto eli niin kutsuttu työajattomuus, teet milloin teet kunhan viikkotunnit täyttyvät, on ehdottomasti seurakuntatyön hyviä puolia.

Sitä sun tätä

Huh mikä päivä. Taas. Töissä oli roppakaupalla hoidettavia asioita, isoja ja pieniä, joiden paljouden keskellä suurin huoleni oli, unohtuiko joku. Vielä en ole keksinyt mikä ja toivottavasti en keksikään. Iltapäivällä pääsin kinkereille kahdeksi ja puoleksi tunniksi huoahtamaan, mutta leppoisan yhdessäolon jälkeen kiireinen ja osin kinkkinenkin meno jatkui. Kun kuuden aikaan väsyneenä kotiuduin, kierrokset olivat vielä sitä luokkaa, että lenkille oli päästävä, joten trikoot jalkaan ja menoksi. Hölkkä on siitä mukava laji, että matkaan voi lähteä kotiovelta ilman vaivalloisia siirtymäriittejä.

Hölköttelykerrat ovat tuntuneet paljon paremmilta kuin yleensä keväällä. Niveletkin jo toisella kertaa suostuivat kiukuttelematta yhteistyöhön ja lenkki tuntui miltei loppuvan kesken. Mutta ei pidä ahnehtia, sillä hölkkään kyllästyy nopeasti toisin kuin hiihtoon.

Sitten pieni detalji elämästä. Eilen mennessäni kultaa bussipysäkille vastaan, olin sen verran ajoissa, että päätin aikani kuluksi katsastaa K-kaupan luomuvalikoiman, enkä vain katsastaa, sillä ostin kahvia, teetä ja muutaman appelsiinin. Vasta kotona ihmettelin Clipperin 25 pussin teepakettia ja sen oudolta kuulostavaa sisältöä. Kääntelin, ravistelin ja varmuuden vakuudeksi vielä punnitsin niin irtoteetähän siellä oli toisin kuin pakkausmerkinnöissä seisoi. En avannut pakettia, vaan palautin aamulla kauppaan. Aikamoinen temppu minulta, joka yleensä jätän moiset reklamaatiot sikseen, vaikka isompaakin aihetta on matkan varrella ollut. Aina sitä näemmä kasvaa.

Lomalta paluu

Loma on hassusti lähellä. Työpäivän jälkeen ei uskoisi, että eilen aamulla kotiuduttiin. Ei ollut isompia ongelmia astua arkeen. Toki hieman turta fiilis koko päivän, mutta onneksi ei ollut asiakaskontakteja vaan pelkkää toimistotyötä päivitysten ja sähköpostien parissa sekä yksi palaveri. Huomenna sitten jaksaa kohdata piirien immeiset ja muut, paitsi että ohjelmat täytyy vielä kahteen kerhoon säveltää, askartelua ja tietokilpailuja esimerkiksi.

Meillä pidetään talossa ekolämpöä eli kärvistellään lämmityskaudella 18 asteessa. Pukeutumis- ja asennekysymyshän tuo on, joten turha mistään kärvistelystä on puhua. Lomakämpässä lämpö keikkui kahdenkymmenen paremmalla puolella. Aluksi varsinkin öisin oli tukalaa, mutta lämpöön tottui pian ja elo oli mitä mukavinta. Nyt on vaikea sopeutua kylmyyteen. Mikä pahinta kodin viileydessä makeanhimo yltyy. Lapissa ei paljon herkkuja syöty, muutaman kerran leipäjuustoa lakkahillon kanssa sekä pussillinen paikallista perinneleivonnaista kampanisua. Nyt haluaisin oikean ruoan sijasta mussuttaa pelkkää pullaa. Ja sehän seurakuntatyössä onnistuu.

Loma liikkumisineen, syömisineen, juomisineen ja nukkumisineen oli oikea terveysloma. Nyt täytyy pitää itsensä ruodussa. Täytyy. Erityisen tärkeää tuo on hiihtokauden lähestyessä loppuaan. Eilen kokeiltiin, miltä meno kotikuntoradalla maisemalatujen jälkeen maistuu. Nihkeää oli eikä kympin lenkin jälkeen katsottu tarpeelliseksi edes venytellä. Into hiipuu. Eipä silti, viimeinen lenkki Lapissakin oli aikamoista rähjäämistä. Ohut lumikerros ladulla teki kelistä niin tahmean, ettei luistoa ollut kuin nimeksi ja alamäet oli "hiihdettävä" vauhdikkaiden tasatyöntöjen sijasta. Hyvä maku jäi suuhun ainoastaan latukahvilassa syödystä munkista ja siitä, että lenkki tuli kaikesta huolimatta tehtyä. Kevät etenee ja sukset päätyvät pian kesäteloille. Etsintäkuulutetaan motivaatio sulan maan lajeihin.