Retriittiterveiset Kylmäpihlajalta

Merimiesromanttinen huone majakassa raitatekstiileineen ja sinivalkoisine petivaatteineen, betonilattia, metalliset huonekalut, neljäs kerros, ikkuna avomerelle. Lekottelen sängyllä ja luen Anna-Maija Raittilan Hiljaisuuden kirjaa, välillä vain olen ja kuuntelen meren ja majakan ääniä. Tuulee suoraan ulapalta, ikkuna ujeltaa vuvuzelamaisesti joskin vienosti, meren pauhina tummempana. Joku kulkee rappukäytävässä, jossain lasketaan vettä. Koko viikonloppu itsensä kanssa äänettömästi keskustellen. Riittävätköhän puheenaiheet?

Retriitti, latinan syrjään vetäytymistä tarkoittavasta retraho -verbistä johdettu sana, on läntisessä kristikunnassa vakiintunut tarkoittamaan muutaman päivän pituisia yhdessäolon jaksoja, joissa osallistujat eivät puhu keskenään vaan antavat toisilleen täyden rauhan olla "kahden" oman sisimpänsä kanssa. Retriitin juuret kirkon historiassa ulottuvat reilun tuhannen vuoden taakse erämaamunkkien hiljaiseen askeesiin. Nykyisen kaltaisen retriittikäytännön on katsottu alkaneen 1500-luvulla jesuiittojen toimesta.

Retriitin alussa ei esittäydytä kanssahiljentyjille eikä lopussa ole minkäänlaista palauteporinapiiriä. Retriitti ei ole suorite, kurssi, joka arvostellaan, jos ei muuta niin muiden kurssilaisten toimesta, vaan äärimmäisen levon tila. Päiväohjelma koostuu ruokailuista ja luostariperinteen mukaisista rukoushetkistä laudes, ad sextam, vesper, kompletorio sekä runsaasta vapaa-ajasta olla oman mielen mukaan, ulkoilla, levätä, lueskella, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Jos tarvitsee enemmän luppoaikaa, yhteisen ohjelmankin voi jättää väliin, ei ole kiirettä eikä pakkoa.

Hiljaisuudessa aistit terästyvät ja kätkettyjä tunteita saattaa nousta pintaan. Retriitti voi olla rankka kokemus sille, jonka elämän kipukohdat ovat vielä akuutisti auki. Muutenkaan ei kannata lähteä liikkeelle liian suurin odotuksin, ei etsimään itseään, ei hoitamaan haavojaan, koska mitään mullistavaa ei välttämättä tapahdu, retriitin vaikutukset saattavat ilmetä vasta aikojen kuluttua, tai sitten eivät. Retriitti on jokaiselle omanlainen, ja jokainen tapa kokea retriitti on oikea. Minun kokemani kuvin.






Tällä rantautuneella tukilla tuli istuskeltua ja tuijoteltua merta pitkät tovit. Viikonloppu majakkasaarella vakuutti, että ekopsykologiassa on vinha perä. Luonnossa liikkuessa ei omia juttujaan ehdi ja tohdi surkutella. Jos alakulo yrittää nostaa päätään, pian jokin luonnonoikku vie huomion. Luonnossa kaikki on epätäydellisen täydellistä.

Kuin myrskylyhdyn sanaton saarna: ruostuneenakin kelpaa.












Vaikka retriittiin saa ja kannattaakin lähteä ilman odotuksia katsomaan, mitä tuleman pitää, hyvässä lykyssä elämä jäsentyy uudella tavalla ja palaset löytävät paikkansa kuin kontit satamassa ikään. Ja kaupan päälle saa, kiitos hyvin levätyn viikonlopun, uutta potku(ri)a arkeen.

Merelle mieli

Kotiseurakuntani, joka myös tilinauhan lähettää, viettää pyhiinvaelluksen teemavuotta. Niinpä budjetoidut koulutusmäärärahat oli mahdollista käyttää työalakoulutuksen sijasta retriittiin. Hyvä niin, sillä kokemus on osoittanut, että valitettavan monen kurssiviikonlopun paras ja tuorein anti on päivän ruokalista. Retriittikalenterista löytyi merellinen helmi: hiljainen viikonloppu Kylmäpihlajan majakalla.


Hiljaisuus ei sovi kaikille, ei ainakaan Ilkka Heilän luomukselle toimistopäällikkö Lennart Nilkenille, joka siekailematta seikkailee B Virtanen -sarjakuvissa. Luostari tai majakka, känny ja kannettava jäävät kotiin. Mietin, sitooko kamerakin liikaa ajatuksia. Ehkei sentään.

Kaikella on aikansa

Viime kuussa kirjoitin kyllästymisestäni kirkon hommiin. Tänään alkoi karsiminen, kun päätin sanoa hellät hyvästit kuorolaisille, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä pitkälti toistakymmentä vuotta. Niin se aika kuluu. Muistan vielä kuin eilisen päivän ensimmäisen huitomiseni gospelkuoron edessä (nimestä huolimatta kuoro on aikuisten, nuorekkaiden sellaisten, kuoro). Kyllä jännitti, mutta laulajat ottivat opiskelijan hyvin vastaan ja kouluttivat minusta varsinaisen tekijän. Konservatoriossa parhaat pisteet tulivat laulun ohella juuri kuoronjohdosta. Ensimmäisen sijaisuuden jälkeen kuoropesti jatkui muutamaa välivuotta lukuun ottamatta tähän päivään tai oikeammin tähän syksyyn asti eli olen tarvittaessa lupautunut olemaan remmissä jouluun.

Olen viime vuodet luotsannut kuoroa matalalla profiililla mitä esiintymisiin ja ohjelmistoon tulee. Päivätyön jälkeen en ole viitsinyt ottaa kuorokeikkoja viikonlopuiksi ja paneutuminen uuteen laulumateriaaliin on ollut laiskahkoa. Harjoitukset olen kuitenkin aina vetänyt täysillä. Kun ihmiset tulevat omasta halustaan harrastamaan ja virkistymään, väsymys tai ketuttaminen ei saa näkyä johtajan toimissa. Tämän opetti Koskela-vainaa, Tampereen tuomiokirkon, silloin elävä kanttori, joka lukkarikokelaille oli oikea isähahmo. Ei kuoro heitteille jää. Jatkaja on jo katsottuna ja melkein lupautunutkin. Ikävä tulee, mutta kaikella on aikansa. Syksyllä, keväällä, ja omilla askelilla.

Arvokuntoutusta

Kello herätti viisi yli viisi. Minulla on outo pakkomielle vältellä herätyksiä tasatunnein, mitä lie psykologista kikkailua. Ajatellaan vaikka arkiaamujen noin seitsemän herätystä. Jos tarvitsen aamuuni tunnun reippaudesta, laitan nokialaisen piipittämään klo 6.55, jos taas levosta, känny herättää klo 7.05. Eroa on vain kymmenen minuuttia, mutta näyttää ja tuntuu paljon enemmältä. Mutta tänään siis ylös kukonlaulun aikaan ja ensitöiksi sämpylätaikina yleiskoneen mölisevään kitaan. Ajattelin pyhäpäivän kunniaksi tarjota junailutalkooväelle pari pellillistä lämpimäisiä. Aamupalapöytä katettiin seitsemäksi.

Jouduin jättämään aamiaisjälkien siivoamisen muille, kun oli kiiruhdettava vankilaan soittamaan kaksi jumalanpalvelusta. Vankilassa on mukava käydä musisoimassa. Linnan jutuissa on aina erityinen juoni eikä kaksi peräkkäistä samansisältöistä kirkonmenoa haittaa tahtia. Tänään oli teemana arvokuntoutus, harvoin käytetty sana, mutta niin osuva. Voi kai ajatella, että arvot ovat vinksahtaneet, kun ihminen on joutunut kiven sisään. Kuntoutus on paikallaan, mutta ei vain arvojen ja asenteiden osalta, vaan myös ja etenkin omanarvontunnon. Käsitys itsestä on usein tasoa ”täysnolla” ja ”toivoton tapaus”. Kun oma arvo löytyy, muut arvot sijoittuvat vähitellen uusiin uomiinsa. Tässä on vankilan hengellisen työn punainen lanka, kokonaisvaltainen kuntoutus, arvostus, ei pyhällä kirjalla päähän lyöminen. Eikä arvokuntoutus ole vain venkuloiden etuoikeus, sopii kenelle tahansa tallaajalle joko hoidoksi tai ennaltaehkäisyksi. Kuntoutukseen ei tarvita kalliita terapioita, riittää että tulee aidosti kohdatuksi ja nähdyksi.

Vankilakeikan jälkeen poimin kullan museolta ja R-kioskin pullatiskin kautta ajettiin kotiin kirkkokahveille. Kahvihetken jälkeen vilkaisu aamun lehtiin ja vierekkäin päivänokosille. Uni maittoi kolmeen asti. Oli aika ryhdistäytyä ja valita liikuntapuhteeksi kuntosali tai lenkki. Raitis ulkoilma vei voiton pienestä pisaroinnista huolimatta. Loppuiltaa on vietetty leppoisasti. Arvokuntoutusta kaikki tyynni.

Matalapainetta

Sateita on riittänyt koko viikolle ja kylmänkosteus tunkeutunut luihin ja ytimiin. Maanantaina tuli paleltua sisävesipaatissa Mallasvedellä keulan osoittaessa kohti Pälkänettä ja Rönnvikin viinitilaa. Risteily liittyi virkistyspäivään eli työyhteisön yhteishengen elvytystalkoisiin. Kun sade ajoi porukan pienen ja söötin M/S Eerikan kannelta ahtaisiin sisätiloihin, yhteishenkeä totisesti tarvittiin. Lysti reissu, ei voi muuta sanoa. Ruoka oli erinomaista ja mukaansatempaava tietoisku tilan tuotteista viinimaistiaisineen oli markkinointia parhaimmillaan. Viinimyymälän kassakone raksuttikin perin iloisesti heti esittelyn jälkeen. Minun reppuuni päätyi kuivaa viherherukkaviiniä ja roseeta. Paatilla palattiin. Kukaan ei tiettävästi vilustunut

Mokoma matalapaine on tunkenut lonkeronsa mieleen asti. Yleensä pidän syksystä, mutta nyt puhti on ollut jo pitkään poissa. Edith Södergranin sanoin: "Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia." Joko tässä alkaa ikä painaa? Kymmenen vuotta sitten oli tiukka paikka, kun kriisi yritti repiä riekaleiksi kaiken siihen asti rakennetun. Toivottavasti myrsky kasvatti sen verran, että jatkossa osaan vanhentua tosiasiat hellästi hyväksyen tyhmyyksiä tekemättä. Tasa-arvon nimissä joskus tullee puolisoni vuoro. Viisikymppisenä? Eikös se ole se kliseinen miehen villiintymisvuosikymmen? Elämä ja mielenliikkeet ovat jatkuvaa aaltoliikettä, joskus vuoristorataa. Joku löytää elämän tyrskyissä pelastusrenkaakseen piplian, minut on pitänyt pinnalla rivi runokirjoja.

Tänään oli hyvä päivä. Aamu alkoi parinkymmenen talkoomiehen ruokkimisella tiilitallilla, sitten lokoisa päivä kotona, iltapäivällä menopaluu höyryhevolla tehtaan piippujen juurelle ja lopuksi lokoisa ilta kotona. Huomenna sama toistuu aamiaisen osalta, muuten uudet kuviot.

Harrasteita

Nyt on sitten uusi sykemittari testattu ja harjoituspäiväkirja kaivettu tauon jälkeen esiin. Ihan mukavalta lelulta vaikuttaa. Ei mittarissa mitään vikaa ole, asiallinen peli, mutta koska "tarvitsenko sitä oikeasti" -kysymykseen on vastattava ei, se jää väistämättä lelun asemaan. Satelliitista isoveli valvoo pienen piipertäjän jokaista askelta, vauhtia, väliaikoja, keskinopeutta, sykettä ja kalorinkulutusta. Koulurakennuksen katveessa mittari tosin ilmoitti kadottaneensa taivaallisen yhteyden ja kun en heti kuitannut, muutama satametriä jäi valvomatta.

Puolisoni ja minun kiinnostuksen kohteet harrastusrintamalla ovat perin marginaalisia mitä harrastajamääriin tulee. Olisin parhaillani tanssitunnilla, jos työväenopiston ryhmään olisi ollut riittävästi ilmoittautuneita. Tap dance eli steppaus vei sydämeni jokunen vuosi sitten. Iloa kesti tasan kaksi lukuvuotta ryhmän vähitellen hiipuessa, kuinka ollakaan, osanottajien puutteeseen. Opisto yritti houkutella steppauksella taas, mutta turhaan. Myös taijin jatkoryhmä on peruttu samasta syystä, joten pyhäiltaisin on kehitettävä muuta ajanvietettä. Harmi.

Harjoituspäiväkirja

Keväällä täytin ahkerasti liikuntatapahtumassa ilmaiseksi jaettua Juoksija-lehden harjoituspäiväkirjaa. Sarakkeisiin merkitsin tiedot hölkkälenkkien pituudesta, käytetystä ajasta ja tuntemuksista, joita huonoina päivinä olivat esimerkiksi pistos, pohjekipu ja väsymys, hyvinä päivinä kevyt askel ja hyvä fiilis. Vihkoon tuli kirjattua myös lämpötila ja olosuhteet sääkartoista tutuin symbolein. Ilmaisuus sai ottamaan läpysköitä kaksin kappalein, mutta eniten kiehtoi idean konstailemattomuus, että kynälläkin tänä tietokoneiden aikana pärjää. Kesällä kun lenkkejä oli harvemmin, kirjaaminen jäi.

Hiihtokausi on aina kilometritehtailua ja kilometrien kerääminen myös motivoi: lenkille on mukava lähteä, kun tietää jonkun sataluvun menevän rikki. Toki hölkkäkilometrejäkin voi kerätä, jos kyseessä on tuttu autolla mitattu reitti, mutta entäs reitiltä poikkeamiset tai metsäpolulla kirmaamiset. Ei hätää. Garmin Forerunner 110, satelliittipaikannukseen perustuva rannetietokone mittaa sykkeen lisäksi ajan ja matkan oli liikkumistapa mikä tahansa. Posti toi tänään pienen paketin.

Äyh. Sitä huomaa olevansa juuri sellainen jollainen ei haluaisi olla. Kuluttaja. Legenda vuoristokylän onnettomuudesta lienee sittenkin totta. Tuhoa ei tehnyt tulivuorenpurkaus eikä maanvyöry vaan postiluukuista kolahtanut ensimmäinen postimyyntikuvasto. Kalvava tyytymättömyys ja aina vain lisää haluamisen piina myrkytti hetkessä koko kyläyhteisön. Noh, synninpäästönä sanottakoon, että edellisen sykemittarini, simppelin perusmallin, hankin 11 vuotta sitten eli ihan jokaisen uuden mittarin perässä ja kanssa en juokse.

Luomuu

Meillä harrasteviljellään luomuna. Komposti, kanankakka ja ruohosilppu ovat ainoat lannoitteet, joita käytetään, ja tuholaiset torjutaan joko nyppimällä tai mäntysuopaliuoksella. Tänään oli aika aloittaa sadonkorjuu. Porkkanoiden tuoksu toi mieleen lapsuuden syksyt, jolloin mökillä kasvoi aareittain roskuteltavaa. Vanajaveden rannalla multa oli muhevaa ja porkkanat pitkiä ja kauniita. Sato myytiin kauppoihin ja paikalliselle elintarviketehtaalle Vähittäiskaupan teollisuudelle, jota kotoisasti veekooteeksi kutsuttiin. Porkkanaa meni saaveittain myös sukulaisille ja eläinten rehuksi. Meillä multasormeillaan minimalistiseen malliin, tavoitteena joulun rosollijuurekset ja vähän naposteltavaa.

Kasvimaan lisäksi luomu on valttia myös ostoskorissamme. Ehdottomia luomuvalintoja ovat kananmunat, tomaattimurska ja kasvisliemikuutiot. Pelkkä ajatus tavallisiin liemikuutioihin tai tomaattimurskaan tiivistyneistä myrkyistä karmii. Kana puolestaan on sen verran sympaattinen otus, että mieluusti suon sille häkkikanalavankeuden sijasta tilaa kuopsutella ja elää lajinomaista elämää. Joskus hamassa nuoruudessa tuli kuuluttua Animaliaankin ja repussa keikkui ”ei turkiksille” ja muut eläinten oikeuksia peräänkuuluttavat pinssit. Nykyään kuulun maltillisesti enää Luonnonsuojeluliittoon ja Ikimetsän ystäviin. Myös Vihreälanka postiluukusta kolahtaa.

Mutta luomusta piti puhumani. Ostoskoriin päätyy luomuna myös maito, tee ja kaakao sekä tuontihedelmät. Joskus pimeään aikaan tosin mietin, olisiko terveyden nimissä syytä vaihtaa luomumaito D-vitamiinilla terästettyyn tavalliseen. Hedelmissä ensisijaisena ostovaikuttimena toimii myrkyttömyys. Valitettavan usein kaukaa tulleet tuotteet ovat kuitenkin luomuideologiaan nähden ylipakattuja eikä laatukaan ole paras mahdollinen. Kodin jauho- ja ryynikaapista luomua, torilta ostettua kehrolaista löytyy satunnaisesti.