Paremmat piparkakut

Tänään leivonta jatkui eikä yhtään harmittanut ylimääräinen vaiva, sillä kahteen pekkaan uurastaen puolikas annos taikinaa oli hetkessä pipareina. Näissä voilla leivotuissa on juuri oikea paraislainen maku ja rapeus! Nyt meillä on sitten kahdenlaisia pipareita, joista toiset syödään itse ja toiset tarjotaan vieraille.

Paraisten piparkakut

Alakoulun lukukirjassa oli satu nimeltään Ketun piparit, jonka juju oli hyvissä ja pahoissa pipareissa. Leipuri Jänis opetti oppipojalleen taikinanteon saloja, luetteli runomittaan voit, siirapit ja mausteet, pippuriakin hyppysellinen, ja lopuksi - tämän runopätkän minä muistan -  "sitten taikinaasi kauhot varovasti vehnäjauhot, kokonainen kilo niitä kaada tähän taikinaan, sitten pääset leipomaan!" Leipurimestarin pipareista tuli suussasulavia. Kun oli oppipojan vuoro leipoa, hän muisti ohjeen väärin ja laittoi taikinaan kilon pippuria ja hyppysellisen jauhoja. Tulipa kettu sitten leipomoon ja ilkitöillä uhaten vaati saada piparit ilmaiseksi. Viisas leipurimestari antoi maistiaiseksi pippuripiparin ja ketun yskiessä pahaa makua suustaan sanoi maun johtuvan ainoastaan varastamisesta. Kettu ei asian laitaa uskonut, mutta suostui lopulta kokeilemaan rehtiä kauppaa. Maksettuaan herkkunsa hän sai aiemmin leivotun herkkupiparin ja uskoi. Repolainen poistui nolona eikä vähään aikaan ketkuillut.    

Perinteistä modernisti

Helleaalto. Tuoksu ja tuntu kuin lapsuuden kesinä, jolloin aika kului rattoisasti mummulassa. Heinäpelto seipäineen ja työn touhuineen on jäänyt elävästi mieleen. Mitäpä viiden vanha pikkutyttö olisi pellolla auringon paahteessa paarmojen ja pistelevän heinän armoilla tehnyt, mutta mukaan halusin, kun mummu lähti viemään juotavaa väelle. Heinä haisi ja pöllysi. Miehillä oli hassut kangasnenäliinasta solmitut hatut päässä, naisilla niskaan sidotut huivit, ja kotikalja teki kauppansa. Juomaa löytyi tiinuittain ”laskettavasta”, keittiön vieressä olevasta kellarimaisesta huoneesta, jonne - siitäkö nimikin - laskeuduttiin muutama askelma. Vaikka tuossa aikansa kylmiössä oli kaikenlaista hyvää, en koskaan mennyt sinne omin päin, sen verran kolkolta paikka tuntui.

Kun heinäpellolla oli käyty, alkoi talkooväen ruokailun valmistelu. Minä katselin mummun ja enon vaimon, vanhan ja nuoren emännän kiireisiä keittiöpuuhia. Aurinko sai pitkien mattojen iloisen kirjavat raidat tanssimaan. Väriviirut oli loihdittu vanhoista loppuun käytetyistä vaatteista, jotka työlään leikkuurupeaman jälkeen oli kutoja varmasti lämmin muistojen virta sydämessään sommitellut mattoon.



Eilen siivoilin keittiön kaappeja ja löysin paketin kotikaljauutetta. Helteen ja muistojen innoittamana päätin liittyä sukupolvien ketjuun ja tehdä perinteistä janojuomaa. Nykyään se on helppoa, niin helppoa, että toimeen voisi tarttua useamminkin, lisätään vain vesi ja sokeri, odotetaan vuorokausi, pullotetaan, jäähdytetään ja juodaan.

Toiseksi perinnepuuhaksi kehkeytyi matonkuteiden leikkuu. Kudontalehden vinkistä hankin keväällä tilkkutyövälineet vain ja ainoastaan matonkuteiden tekoa varten. Suuri alusta ja jämäkkä leikkuri toimivat juuri niin hyvin kuin kauppias lupasi. Nelinkertainenkin kangas meni siististi suikaleiksi ja viivaimen avulla sai täydellisen tasalaatuista kaksi ja puoli senttistä kudetta.


Valitsin helpoimman tien eli leikkelin kuteet langansuuntaisesti. Matossa kangassuikaleen langansuunnalla ei ole niin väliä, mutta kapeaa poppanakudetta tehdessä täytynee leikata vinoon. Ehkä kokeilen tekniikkaa ensi kerralla, lakanoita nimittäin riittää, ja vanhoja trikoovaatteita, joiden leikkuu onkin sitten haastavampi juttu. Yhdestä pussilakanasta ja kuudesta tyynyliinasta tuli kaksitoista kerää eli noin 1,4 kg matonkudetta. Työ joutui, saksilla en olisi ikinä edes ryhtynyt moiseen eli leikkuusetti on ehdottomasti hintansa väärtti.

Eläinten päivä

Eläinten viikko alkoi tänään, kuten joka syksy vuodesta 1959 lähtien. Lokakuun neljäs päivä on eläinten ystävän ja suojeluspyhimyksen Franciscus Assisilaisen muistopäivä ja vakiintunut kansainvälisen eläinten viikon aloittavaksi eläinten päiväksi. Mikäli lehtien mainossivuihin on uskominen, ylikansalliset eläinruokafirmat nettoavat taas mukavasti. Kukapa ei nyt lemmikkiään eläinten päivänä hellisi. Rahat pois sano.


Pyhä Fransiskus, Robert de Caluwe 1999, Joensuun Taidemuseo

Alaluokan kuvaamataidontunnilla tehtiin eläinten päivän julisteita. Olin kirjoittanut paperiin ”kala pitää puhtaasta vedestä” ja näpertelin vahaliitujeni kanssa. Luonnonsuojeluhenkinen pienestä pitäen? Ei nyt sentään. Aiheet arvottiin lemmikkiepidemian välttämiseksi siis sen, että jokaisessa plakaatissa olisi pällistellyt söpö kissa tai koira, miksei hevonenkin, ja minä onneton nostin lapun, jossa luki kalat. Pettymyksestä toivuttuani aihe oli kaikkea muuta kuin tylsä ja pian otsikon alla uiskenteli jos jonkin väristä ja näköistä suomuselkää. Julisteen reunat väritin keltaiseksi. Kuinka onkin jäänyt mieleen.

Hyvää eläinten päivää kaikenkarvaisille ja karvattomille elikoille, kaikille, joita maa päällään kantaa. Ja Viljamille ja Vihtorille.

Mustikkamaa

Tänään olin elämäni marjapaikassa, missä maasto oli helppokulkuista ja mätäät sinisenään poimittavaa. Lapsuuden marjamaita en tosin muista, koska kuulun siihen sukupolveen, jolla ei keräämispakkoa ollut. Metsään toki mentiin vanhempien mukana. Mustikkaa päätyi pienten käsien kautta lähinnä suuhun, mutta myös mukiin, joka välillä tyhjennettiin isän tai äidin ämpäriin.

Mutta nyt siis olin erään armoitetun marjastajan vinkkaamassa marjapaikassa ja opastus oli perille saakka. Kiitos. Joillain on reilu meininki luonnon antimien suhteen. Joillain maanviljelijöillä puolestaan on epäreilu tapa laitella maitaan halkoville karttateille ajokieltomerkkejä, mutta eipä sellainen innokkaita marjastajia pysäytä. Sää oli aamutunteina ihanteellinen eikä itikoistakaan ollut kiusaa. Junien äänet kantautuivat kotoisasti ja korppi raakkui tervehdyksensä, muuten oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Joku sentään läheisellä metsätiellä harjoitti ravuriaan. Vinkeä tunne, kun ääniä kuullessaan kääntyy katsomaan tuleeko sieltä marjastaja vai joku metsän asukki, niin silmäkulmassa kiitää hevosen pää harja hulmuten ja kohta jo puiden lomassa koko eläin, kärryt ja ohjastaja.

Nyt on sitten pakastimessa voimamarjaa, joka lasketaan kymmenen suomalaisen superruoan joukkoon. Hyväterveys-lehden mukaan muita ovat tyrni, tomaatti, sipuli, parsakaali, ruis, kaura, rypsiöljy, maito ja rasvainen kala.