Turuus

Puolisollani oli eilen työvelvoitteita Turussa ja niinpä minäkin päätin viettää päivän Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Asemalle saavuttaessa sataa tihutti. Kun kulta kiiruhti kokoustamaan syrjäkulmille, minä kipitin keskustaan. Matkalla poikkesin aamukahville ja jatkoin Wiklundille sateensuojakaupoille siitä huolimatta, että tihkusade oli loppunut. Ostin kompaktin sateen ehkäisimen ja hyvin tuo toimikin, koska päivän aikana ei enää kuuroja tullut.

Ensiksi suunnistin Wäinö Aaltosen museoon. Aulassa turistin toivotti tervetulleeksi Tampereen Hämeensillalta tuttu Suomen neito koko komeudessaan. Muuta Aaltosta ei museossa ollutkaan paitsi jokunen öljyvärimaalaus syrjäisessä käytävässä. Hyvä niin, sillä kuvanveistäjän kulmikas muotokieli ei ole koskaan ollut minun makuuni. Päänäyttely säväytti senkin edestä. Vesi - tunteita ja aistimuksia, valokuvien, videotaiteen ja muutaman installaation kokonaisuus 32 suomalaiselta, virolaiselta ja ruotsalaiselta nykytaiteilijalta. Pidin näkemästäni. Veden monimuotoisuutta, pinnalta ja pinnan alta, eri olomuotoja, pieniä ja suuria vesiä, uskomuksia, mytologiaa, hätähuutoa puhtaan veden puolesta, tunnelmia autuaista ahdistaviin väljästi ripustettuna tyylikkään avarassa luonnonvaloa hyödyntävässä museossa.

Museon kakkoskerroksessa on valokuvakeskus, jossa oli esillä kansainvälisen valokuvakilpailun voittajasatoa. Edvard Munch sanoi aikanaan, ettei valokuva voi koskaan vetää vertoja maalaukselle, koska taivaan ja helvetin kuvaaminen kameralla on sula mahdottomuus, eilisen jälkeen olin toista mieltä. Jotkut otokset olivat kuin suoraan helvetistä. Mustavalkoisuus tehosti vaikutelmaa, kurjuutta, slummeja, väkivaltaa, huumeita, ihmiskauppaa. Uh. Piti palata vielä vesinäyttelyn parhaimmiston pariin ja huuhdella ikävät mielikuvat.

Seuraavana kohteenani oli Puolalanmäki ja taidemuseo. Valokuvien ja modernin taiteen kiintiö taisi olla täynnä, koska en jaksanut innostua alakerran Veli Granön kirlianotoksista, suurjännitevalokuvista, joissa energia hehkuu mystisinä valokehinä. Ei isompia liikahduksia pääkopassa paitsi, että ”säteilevät” sormet toivat mieleen taijiharrastuksen. Yläkerrassa sitten saattoikin lumoutua Suomen kultakauden klassikoista, kermasta, kuten näyttelyn nimikin lupasi. Paljon tuttuja teoksia, mutta myös ennennäkemättömiä yllättäjiä. Vielä en ole äänestänyt suosikkiani. Museon pihalla liihottavat Jussi Mäntysen Joutsenet.


Kulttuuripläjäyksen jälkeen oli nälkä. Taidemuseon kahvilassa, missä vanhemmat rouvashenkilöt nauttivat kuohuviinejään, olisi saanut myös lounasta, mutta koska olin jo kotona Turun ravintolatarjontaa tutkiessani päättänyt testata Samppalinnan kalapitoisen kesäbuffetin, laskeuduin takaisin jokirantaan ja kipusin pitsihuvilaan. Monipuolisen merellisen lounaan kruunasi lasillinen reilunkaupan valkoviiniä.


Ehdin tehdä vielä muutamia näyteikkunaostoksia antiikki- ja sisustuskauppojen liepeillä, kunnes oli aika hypätä Kakolan bussiin. Opastettuja K-15 retkiä maankuululle vankila-alueelle järjestetään nyt viimeistä kesää, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Kieltämättä vaikuttava ja jyhkeän monumentaalinen rakennuskokonaisuus. Sisällä homeen, virtsan ja tupakan pinttyneessä hajussa eritteiden kirjomia sellejä kierrellessä tosin ajattelin, että kaikesta sitä maksaakin.


Paikka on ollut tyhjillään lähes neljä vuotta, mikä näkyi rähjäisyytenä ja antoi ehkä liiankin lohduttoman kuvan vankilan arjesta. Toki elämä kiven sisällä on ollut ankeaa, sellit ahtaita ja osin alkeellisia, mutta siivouksesta on kuitenkin säännöllisesti huolehdittu. Oppaan puheessa vilahtelivat Haapojat, Markkaset, Siltavuoret ja kumppanit sellinumeroiden tarkkuudella, samoin uskalikkojen pakoreitit sun muut täsmätiedot.


Kierros veti turistiporukan hiljaiseksi. Ylimmän kerroksen musiikkihuoneessa, vankien harrastustilassa hulppeita maisemia katsellessa tunnelma sentään vapautui. Alueen rakennukset ovat myytävänä ja kauppakin käynyt. Kuulemma halvalla lähtee, jos kuka nyt vaikka vankimielisairaalarakennuksen omakseen haluaa. Tarvittavat kaavamuutokset on tehty ja hyväksytty. Työnimi Uusi Kakola voi tulevaisuudessa pitää sisällään esimerkiksi hotellin, hoivakodin ja lukemattomat määrät asuntoja. Vain mielikuvitus on rajana. Kirkkokin alueelta löytyy.


Kun reissu oli heitetty, kulta oli pysäkillä vastassa ja matka jatkui Tuomiokirkkoon, jonne veti Viimeinen ehtoollinen-näyttely. Luvassa muutamia nykytaiteen tulkintoja aiheen kuuluisimmasta versiosta, Leonardo da Vincin seinämaalauksesta. Taiteilijoina Andy Warhol, Francine LeClercq ja Pauno Pohjolainen.

Vasta kirkossa tajusin, mikä aamupäivän museokierroksesta teki kaikessa erinomaisuudessaankin niin pliisun, kullan hauskat kommentit puuttuivat. Warholin, poptaiteilijan ja Cambellin tomaattikeittotölkin luojan Viimeinen ehtoollinen -version äärellä hän näet pohdiskeli, että tomaattikeittoakos aterialla tarjottiinkin. Oma suloinen hassuni.


Kotimainen ja miksei ranskalainenkin nykytaide pesi mennen tullen amerikkalaisen popparin. Pohjolaisen hartsinen Jumalan Karitsa oli hieno, kun taas vastaavalla tekniikalla toteutettu valtava Kristuspää-reliefi oli, miten sen nyt sanoisi, hieman outo. Ranskattaren ehtoolliselle saattoi näyttelyvieraskin osallistua.

Viikonvaihde

Perjantai-illan ohjelmassa oli Tampere Filharmonian konsertti, joka houkutteli väkeä toivotuimmilla klassikoilla. Jotain puhki soitettua mainosmusiikkia, jonka kuuntelu on kuin menisi hienoon ravintolaan illastamaan ja tilaisi lounaalta jäänyttä liikaa hautunutta keittoa? No, kai helposti nieltävä ja sulava musiikki ravitsee siinä missä parempikin annos, lohduttelin itseäni. Pelko oli turha, ainoa minulle tuttu hitti oli illan viimeinen teos eli alkusoitto 1812. Nerokkaasti rakennettu Tsaikovkskin juhlateos, jossa venäläinen kansansävelmä ja Marseljeesi ottavat mittaa toisistaan, metafora taistelusta. Alla Lassin ja Leevin piirtäjän Bill Wattersonin näkemys asiasta.


Näin juuri. Mahtipontista rumputykitystä, joka päättyy kirkonkellojen mäikeeseen ja kansan iloisiin tantsuloihin. Näen musiikin usein kuvina eikä illan yllättäjä Honeggerin Pacific 231 tehnyt poikkeusta. Tuo junia rakastaneen säveltäjän kunnianosoitus höyryveturille vei mennessään. Orkesteri loihti silmieni eteen kuin dokumenttifilmin, jossa rajattuja kuvakulmia veturin pyörästöstä, tulipesästä, piipusta. Melodisempi jakso vei kameran lintuperspektiiviin kuvaamaan viheriöivän peltomaiseman halki uljaana kiitävää höyryhepoa. Ja taas tiukkoja ottoja läheltä. Vauhtia ja voimaa. Teoksessa oli ainoastaan yksi vika, se oli liian lyhyt.

Lauantaina suuntana oli jälleen Tampere, tällä kertaa SPR:n koulutustila. Kirpeä pakkaspäivä meni mukavasti koulunpenkillä ja vähän ennen iltakuutta sain käteeni todistuksen osallistumisestani vankilavierailijakoulutukseen. Päässä ja repussa tuhti tietopaketti vankilamaailmasta seuraavaa elämääni varten siis sitä kun lopetan työni seurakunnassa. Jos ja kun joskus teen vapaaehtoistyötä, niin haluan sen olevan hurskastelusta vapaalla alueella. Siksi vankila. Ja onhan tuo tuttu paikkakin.

Sunnuntaiaamuna oli aika kuitti olo, mutta virtaa löytyi leipomiseen. Päivän rautatieharrastussessiona kokous, jota istuttiin kotonamme kahdeksan henkilön voimin. Niin eri maailma ja eri jutut kuin töissä, että piristyin hiihtolenkille asti. Joulurääkki tuntuu vielä ja kone yskähtelee, mutta tällä viikolla olen päättänyt kunnostautua. Lääkkeeksi vähemmän kahvia, enemmän vettä, oikeaa ruokaa ja varhemmin nukkumaan. Kaamos päättyi eilen Lapissakin.

Arvokuntoutusta

Kello herätti viisi yli viisi. Minulla on outo pakkomielle vältellä herätyksiä tasatunnein, mitä lie psykologista kikkailua. Ajatellaan vaikka arkiaamujen noin seitsemän herätystä. Jos tarvitsen aamuuni tunnun reippaudesta, laitan nokialaisen piipittämään klo 6.55, jos taas levosta, känny herättää klo 7.05. Eroa on vain kymmenen minuuttia, mutta näyttää ja tuntuu paljon enemmältä. Mutta tänään siis ylös kukonlaulun aikaan ja ensitöiksi sämpylätaikina yleiskoneen mölisevään kitaan. Ajattelin pyhäpäivän kunniaksi tarjota junailutalkooväelle pari pellillistä lämpimäisiä. Aamupalapöytä katettiin seitsemäksi.

Jouduin jättämään aamiaisjälkien siivoamisen muille, kun oli kiiruhdettava vankilaan soittamaan kaksi jumalanpalvelusta. Vankilassa on mukava käydä musisoimassa. Linnan jutuissa on aina erityinen juoni eikä kaksi peräkkäistä samansisältöistä kirkonmenoa haittaa tahtia. Tänään oli teemana arvokuntoutus, harvoin käytetty sana, mutta niin osuva. Voi kai ajatella, että arvot ovat vinksahtaneet, kun ihminen on joutunut kiven sisään. Kuntoutus on paikallaan, mutta ei vain arvojen ja asenteiden osalta, vaan myös ja etenkin omanarvontunnon. Käsitys itsestä on usein tasoa ”täysnolla” ja ”toivoton tapaus”. Kun oma arvo löytyy, muut arvot sijoittuvat vähitellen uusiin uomiinsa. Tässä on vankilan hengellisen työn punainen lanka, kokonaisvaltainen kuntoutus, arvostus, ei pyhällä kirjalla päähän lyöminen. Eikä arvokuntoutus ole vain venkuloiden etuoikeus, sopii kenelle tahansa tallaajalle joko hoidoksi tai ennaltaehkäisyksi. Kuntoutukseen ei tarvita kalliita terapioita, riittää että tulee aidosti kohdatuksi ja nähdyksi.

Vankilakeikan jälkeen poimin kullan museolta ja R-kioskin pullatiskin kautta ajettiin kotiin kirkkokahveille. Kahvihetken jälkeen vilkaisu aamun lehtiin ja vierekkäin päivänokosille. Uni maittoi kolmeen asti. Oli aika ryhdistäytyä ja valita liikuntapuhteeksi kuntosali tai lenkki. Raitis ulkoilma vei voiton pienestä pisaroinnista huolimatta. Loppuiltaa on vietetty leppoisasti. Arvokuntoutusta kaikki tyynni.