Kesätouhuja

Lomien jälkeen avioerotilastoissa on selkeä piikki, koska suomalainen ei kestä puolisoaan ympärivuorokautisesti kahta päivää kauempaa paitsi humalassa. Näin lehdet. Meillä on nyt reilun kahden viikon yhteinen loma takana eikä maistraatin ovea kolkutella. Että kännätessä meni? Ei sentään, tärkeintä liimaa oli yhdessä tekeminen mattopyykkeineen, pihatöineen ja konserttielämyksineen sekä riittävästi omaa aikaa kummallekin. Kulta piti suhteesta lomaa museolla, minä metsässä.

Metsässä olin tänäänkin tavoitteena talven mustikat. Työvälineenä päädyin poimuriin. Minulla oli kori mukanani, jossa kulki pieni marjanpuhdistussiivilä ja sinisiä kahden litran vetoisia pakastusrasioita, jotka edellisessä elämässään toimivat keksilaatikoina. Aina kun poimuri täyttyi, perkasin marjat ja kaadoin puhtaana rasiaan. Kun rasia täyttyi, kansi kiinni ja seuraava työn alle. Selkäkin tykkäsi, kun köykkimisen jälkeen sai suoristua perkauspuuhiin. Kesän sateiden vuoksi metsäojien ylitys oli haastavaa. Yksi hyvä marjapaikka jäi katsastamatta, koska en päässyt ojan yli, vaikka rakentelin jos jonkinlaista pitkospuuviritelmää. Mulimatta paras, joten jätin yrityksen toiseen kertaan. Huomenna lähden viideksi päiväksi hiljaisuuden retriittiin.

Pihaluontoa

Kun eilen iltayhdentoista jälkeen huhuilin kissoja sisälle, näin siilin tepastelevan ruohikolla. Täytyihän tuosta elävästä muinaisjäänteestä valokuva ottaa. Piikkipallo ei erityisemmin innostunut tuttavuuden tekemisestä, vaan vetäytyi tuhahdellen suurten kuusten alle. Menin perässä, nappasin kuvan ja kyselin kuulumiset. 

Hyvin tuntui siilineidillä menevän (sukupuolen päättelin pienehköstä koosta), oli selvinnyt talvesta ja liikenteestä, ja ruokaakin riitti kastematojen muodossa. Siili sinnittelee Suomessa elinalueensa äärirajoilla ja jopa puolet yksilöistä voi menehtyä talvella. Täytyykin pyytää kultaa nikkaroimaan pallerolle suojaava talvipesä. Erikoisuuksista lepakonpönttö jo on.

Siilin pesälaatikko. Suomen luonnonsuojeluliiton ohje.

Pihassa kasvu on lähes pysähtynyt viileän sään vuoksi. Vettä kyllä riittää, mutta lämpöä kaivataan kipeästi. Taimena ostetut yrtit antavat satoa ja tomaatti on jaksanut kehittää raakileet, mutta muuten on kituliasta, edes salaatti ei ole kasvanut syömämittaan.

Pakastin alkaa olla tyhjä viime kesän sadosta, mehua ja sosekeittoa vielä löytyy, joten kovasti jo sormet syyhyävät marjametsiin. Metsäntutkimuslaitos ennustaa hyvää mustikkasatoa, koska kevään kukinta oli runsas ja pölyttäjiäkin kiitettävästi liikkeellä. Kun vielä metsän kosteuden uskotaan suojelleen pahimmilta hallaöiltä, marjoja luulisi tulevan, vaikka ennustehan tuo vasta on, viikon parin hellejakso kypsymisvaiheessa voi romahduttaa sadon. Poimimaan pääsee heinäkuun puolen välin jälkeen.

Mustikassa

Ei ole häävi mustikkasato tämän seudun vakipaikoilla, vaikka julkisuudessa puhutaan keskimääräistä paremmasta mustikkavuodesta. Soittelin jopa entisen kuntarajan tuolle puolen, josko viime vuoden mustikkamaa olisi paikallaan, mutta vesiperä sielläkin. Missä marjoja on, ovat pieniä ja kuivia. No, viime vuosi olikin poikkeus ja opetti liian nopeaan ämpärin täyttymiseen. Toki mustikoita on nytkin, kun vain viitsii kierrellä ja kurkistella jo poimittujen varpujen alle, mutta hitaasti käy työ. Vaan haitanneeko tuo mitään. Onhan metsä.

Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.

Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.

Marjassa

Alkoi sitten lomakin, jonka etukäteen pelkäsin menevän pilalle syksyn haastavan työrupeaman vuoksi. Perjantaina posti toi virallisen päätöksen sijaisuudesta. Kirje on vielä avaamatta, kas kun sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. No, tiedän kirjeen sisällön ja aion kiusallanikin nauttia lomasta. Eilen ja tänään aamupäivällä ei vielä siltä tuntunut, vaan kone yskähteli voimattomana ja mieli oli maassa. Kolmen aikaan vetäisin punaiset kontiot jalkaan ja pujahdin sankoineni metsään kuin suojaan vaatimuksilta ja pahalta maailmalta. Mikä autuus ja rauha! Sormet oli meininki sinistyttää mustikoin, mutta matkalla marjapaikkaan punaisenaan hehkuva hakkuuaukea sai vaihtamaan vadelmaan.

Marjat olivat pieniä ja kiinteitä, mutta makeita. Kauaa ei kestänyt, kun metsäisen tienvarren puskat oli tyhjennetty tai siis kelpoiset poimittu. Ei sankoon paljoa kertynyt. Päätin kivuta rinnettä ylemmäs, vaikka vadelmikko näytti päättyvän, koska luonnossa samoilu on jo itseisarvo sinänsä. Aukealle puhalteli mukavasti, joten itikoista ei muutamaa hyttystä lukuun ottamatta ollut kiusaa. Maasto oli hakkuuaukeaksi helppokulkuista ja siellä täällä törötti sopivasti kanto, johon marja-astian saattoi jättää näkösälle. Yllätys oli suuri, kun näkökenttään ilmestyi tutun punaista. Löytyi kertaalleen poimittua puskaa, mutta myös koskematonta, joissa suurin osa marjoista oli varissut kypsyyttään maahan. Kolme litraa jaksoin nyppiä, loput jätin toiseen kertaan ja toisille.

Säilöntäsesongin ollessa kiihkeimmillään tein päätöksen, etten osta mansikoita, koska pakastimessa ne vain vetistyvät ja menettävät makeutensa. Eilen hiipi epäilys mieleen ja oli viimetipassa lähdettävä mansikan metsästykseen. Torilla kauppasivat eioota, mutta marketin edustalta sentään löytyi muutama mansikkalaatikko. Surkean hintalaatusuhteen vuoksi jäi ostamatta eli alkuperäisen suunnitelman mukaan mennään: pakastimeen mansikoiden sijasta luonnonmarjaa. Nyt on hyvä alku. Muutaman litran kun illassa poimii niin talvimarjat on äkkiä hankittu. Ja ilmaiseksi.

Näin on marjat

Lapin ja Kainuun marjamailla käydään joka kesä aikamoinen kädenvääntö jokamiehenoikeuksista paikallisten poimijoiden ja ulkomailta palkatun työvoiman välillä. Ei kai missään vielä käsirysyä ole asian tiimoilta ollut, mutta suunpieksäntää ainakin lehdissä ja netissä. MTK:n Markku Tornbergin mukaan marjabisnes ulkomaisine kausityöntekijöineen häilyykin jokamiehenoikeuksien rajoilla. Lainsäädäntöön on puututtava, mikäli miesrintamana metsissä etenevä ryöstömarjastus jatkuu. Paikallisten poimijoiden kanta käy ilmi Suomen Marjanpoimijat ry:n maaliskuussa 2010 tehdystä kantelusta oikeusasiamiehelle:

”Suomen Marjanpoimijoiden mielestä jokamiehen oikeuden ulottaminen tuhansiin ulkomailta tuotettaviin marjanpoimijoihin, jotka rikkovat perinteisen kestävään kehitykseen perustuvan marjastuskulttuuriin ja kiistatta rikkovat koti- ja kylärahaa sekä vievät paikallisilta asukkailta mahdollisuuden lisäansioihin ja terveellisen ruuan hankintaan. Ongelmia lisää kielimuuri paikallisten asukkaiden ja useita kansallisuuksia edustavien poimijoiden välillä sekä marjayritysten ja työntekijöitä välittävien yritysten piittaamaton suhtautuminen välittämiensä poimijoiden sosiaalisista olosuhteista ja paikallisten asukkaiden oikeuksista perinteisille marjastusmaille. Satojen poimijoiden ilmestyminen Lapin, Kainuun ja Karjalan kyliin haittaa, joka ylittää luonnon ja asukkaiden sietokyvyn.”

Liekö yhdistyksen verkkosivuilla julkaistu teksti mennyt oikeusasiamiehelle kirjoitusvirheineen päivineen.

Miten asia tuli keskellä talvea mieleeni? Aamulehdessä oli tänään lyhyt uutinen kesällä Sallassa kuolleesta thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Kuolinsyytä ei saatu selvitettyä, mutta kansalaiskeräys tuotti liki 6000 euroa poimijan leskelle. Uutisesta tuli hyvä mieli. Että vaikka kuinka rintaa paukutellen peräänkuulutetaan omia oikeuksia maassa, jossa lähes 90% marjasadosta jää metsiin mätänemään, sydän on tosipaikan tullen kohdallaan. Alueen asukkaiden käsi oli karttuisa ja avustussumma toimitettiin saajalle joulun alla.

Mustikkamaa

Tänään olin elämäni marjapaikassa, missä maasto oli helppokulkuista ja mätäät sinisenään poimittavaa. Lapsuuden marjamaita en tosin muista, koska kuulun siihen sukupolveen, jolla ei keräämispakkoa ollut. Metsään toki mentiin vanhempien mukana. Mustikkaa päätyi pienten käsien kautta lähinnä suuhun, mutta myös mukiin, joka välillä tyhjennettiin isän tai äidin ämpäriin.

Mutta nyt siis olin erään armoitetun marjastajan vinkkaamassa marjapaikassa ja opastus oli perille saakka. Kiitos. Joillain on reilu meininki luonnon antimien suhteen. Joillain maanviljelijöillä puolestaan on epäreilu tapa laitella maitaan halkoville karttateille ajokieltomerkkejä, mutta eipä sellainen innokkaita marjastajia pysäytä. Sää oli aamutunteina ihanteellinen eikä itikoistakaan ollut kiusaa. Junien äänet kantautuivat kotoisasti ja korppi raakkui tervehdyksensä, muuten oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Joku sentään läheisellä metsätiellä harjoitti ravuriaan. Vinkeä tunne, kun ääniä kuullessaan kääntyy katsomaan tuleeko sieltä marjastaja vai joku metsän asukki, niin silmäkulmassa kiitää hevosen pää harja hulmuten ja kohta jo puiden lomassa koko eläin, kärryt ja ohjastaja.

Nyt on sitten pakastimessa voimamarjaa, joka lasketaan kymmenen suomalaisen superruoan joukkoon. Hyväterveys-lehden mukaan muita ovat tyrni, tomaatti, sipuli, parsakaali, ruis, kaura, rypsiöljy, maito ja rasvainen kala.

Kun saapuu syys

Syksy on minun vuodenaikani. Tänään iltalenkillä ilahdutti pieni tihkusade. Sateen lisäksi – syksyllä kuuluu sataa – iloa antaa pimeäksi tihentyvät illat, valot ikkunoissa, ensimmäiset kuulaat pakkasaamut, auringossa kylpevä ruska. No, totuuden nimissä on sanottava, että marraskuu tuntuu joskus ankealta ja lumeton joulukuu, ilmiö, joka viime vuosina on ollut valitettavan tavallinen. Mutta on ankeudessa jotain hyvääkin. Kun ulkona vihmoo räntää, sohvan kutsuun vastaaminen tuntuu lähes oikeutetulta: takassa tuli, käsissä hyvä lehti tai kirja - ja toti.

Vaan vielä riittää syyspuhdetta. Omalta pihalta löytyy edelleen satoa korjattavaksi ja metsät pullistelevat marjoja ja sieniä, joista jälkimmäisiä ei meidän huushollissa siedetä kiitos minun epäkurantin makuni. Mustikkametsässä kävin fiilistelemässä muutaman marjalitran verran, en ole mikään himomarjastaja, mutta vähän piirakkamarjaa tulee joka vuosi mättäiltä nypittyä. Tänään työpäivän päätteeksi mielin puolukkaa ja suuntasin, en metsään, vaan toimeliaan ja asiaan vihkiytyneen herran pakeille. Tuli jylhä tunne, kun kuulin tekeväni kauppaa maineikkaan Mannerheim-ristin ritarin pojan kanssa. Ämpärillinen komeaa, perattua puolukkaa vaihtoi omistajaa kahdella kympillä.