Taseita

Viides vuosikymmen pyörähti käyntiin syksyisellä museojunamatkalla Keski-Suomessa. Lystiä riitti, seura oli suotuisaa, ruoka hyvää ja alla, ah, niin nostalginen menopeli sähkömoottorijuna Sm 2. Aikanaan noilla penkeillä tuli hikoiltua työkseen, kun kanttoriopiskelijana reissasin päivittäin Tampereelle ja takaisin. Ennen lukkarikoulua samat hikiset penkit matkalla talouskouluun ja terveydenhuolto-oppilaitokselle. Keski-ikäisen tilitystä tässä, elämän tähänastinen tase opiskelujen osalta.

Retkellä oli kuvauspysähdyksiä pitkin matkaa. Juna seis ja porukka pitkin pengertä räpsimään kuvia päivän päätähdestä.

Minäkin aloittelin kuvaajan uraa rautatieharrastajana, joskin kiinnostuksen kohteet taisivat poiketa tavanomaisesta (alla).


En tiedä johtuuko keski-ikään kypsymisestä vai mistä, mutta viime päivinä töissä on ollut huimaa nostetta. Jokainen aamu on ilo. Johtuneeko siitä, että en ole puoleen vuoteen kajonnut urkuihin. Erään kaukaisen ystävän vuosia sitten rohkaisemana ja nyttemmin sattumien summana olen saanut hääriä tutussa työyhteisössä seurakuntasisarena. Kuvaava sana tuo vanha, ja kertoo työstä paljon enemmän kuin nykyään käytetty diakoni, diakonissa tai diakoniatyöntekijä.

Keski-iän kynnyksellä

Syksy tuo kalenteriin tutut rutiinit. Säännöllinen toiminta käynnistyy niin töissä kuin harrastusrintamalla ja kiirettä riittää. Onneksi sentään viikonloppuisin on omaa aikaa. Eilen alkoi neljäs vuosi työväenopiston taiji-ryhmässä. Alkukipinän tuolle lempeälle liikkumiselle sain kesällä 2005, kun puolisoni houkutteli minut kanssaan viiden päivän intensiivikurssille Viittakivi-opistolle. Kiinalainen aamuvoimistelu oli kaunista katsella ja tutustumisen jälkeen vei sydämen. Muoto eli liikesarja on jotakuinkin hallinnassa neljän vuoden hiomisen jälkeen, mutta uutta haastavaa opittavaa löytyy jatkuvasti. Taijissa puhutaankin kymppitonnin säännöstä. Tarvitaan vähintään 10000 toistoa ennenkuin jokin asia toimii.

Mielelle ja ruumiille oivaa terveysliikuntaa hyvässä seurassa vaikka kotipihassa. Yhteiset harrastukset ovat mukavia ja ovat, niin ainakin uskon, yhteisten arvojen ja huumorintajun lisäksi parisuhteen parasta liimaa.

Kirkko strategioissaan määrittelee nuoret aikuiset 18-39-vuotiaiksi. Kun lauantaina astun juhlallisesti keski-ikäisten kastiin, nuoruus on tuon määritelmään mukaan mennyt paitsi tietysti korvien välistä. En ole juhlaihmisiä, joten matalalla profiililla mennään ja lähdetään vaivihkaa reissuun. Odotettavissa päivänsankarin näköistä extremeä elämäni ykkösihmisen kanssa.

Kun saapuu syys

Syksy on minun vuodenaikani. Tänään iltalenkillä ilahdutti pieni tihkusade. Sateen lisäksi – syksyllä kuuluu sataa – iloa antaa pimeäksi tihentyvät illat, valot ikkunoissa, ensimmäiset kuulaat pakkasaamut, auringossa kylpevä ruska. No, totuuden nimissä on sanottava, että marraskuu tuntuu joskus ankealta ja lumeton joulukuu, ilmiö, joka viime vuosina on ollut valitettavan tavallinen. Mutta on ankeudessa jotain hyvääkin. Kun ulkona vihmoo räntää, sohvan kutsuun vastaaminen tuntuu lähes oikeutetulta: takassa tuli, käsissä hyvä lehti tai kirja - ja toti.

Vaan vielä riittää syyspuhdetta. Omalta pihalta löytyy edelleen satoa korjattavaksi ja metsät pullistelevat marjoja ja sieniä, joista jälkimmäisiä ei meidän huushollissa siedetä kiitos minun epäkurantin makuni. Mustikkametsässä kävin fiilistelemässä muutaman marjalitran verran, en ole mikään himomarjastaja, mutta vähän piirakkamarjaa tulee joka vuosi mättäiltä nypittyä. Tänään työpäivän päätteeksi mielin puolukkaa ja suuntasin, en metsään, vaan toimeliaan ja asiaan vihkiytyneen herran pakeille. Tuli jylhä tunne, kun kuulin tekeväni kauppaa maineikkaan Mannerheim-ristin ritarin pojan kanssa. Ämpärillinen komeaa, perattua puolukkaa vaihtoi omistajaa kahdella kympillä.