31. joulukuuta 2013

Vuoden vaihtuessa


Tänään työpäivän päätteeksi poikkesin kirkkomaalla siivoamassa haudoilta joulun kynttilät ja sytyttämässä vuodenvaihteen kunniaksi uudet. Muutamalla haudalla olleet erityispitkät kertakäyttökynttilät olivat ilmeisesti tuulessa sammuneet ja jääneet osin palamatta, joten yritin sytyttää ne uudelleen. Lyhyillä tikuilla touhu oli yhtä säheltämistä.

Pian mieleeni palasi muistuma kaukaa lapsuudesta. Pappa oli keksinyt konstin ja kertoi siitä innoissaan muille. Kun tulitikkua jatkaa pyykkipojalla hautakynttilä on helppo sytyttää sormien palamatta. 1970-luvulla ei kai vielä ollut pitkiä takkatikkuja ja vaikka olisi ollutkin, luova ongelmanratkaisu oli tärkeämpää kuin erikoisvarustelu. Niinpä minä sitten kokeilin papan neuvoa ja sain liekin ujutettua korkean muovilieriön pohjalla olevaan kynttilään. Nyt tarkkaavainen lukija pohtii, kanniskelenko pyykkipoikia taskuissani. En tietenkään. Hain puuttuvan apuvälineen työpaikaltani muutaman sadan metrin päästä. Konsti oli mainio, mutta eniten minua puhutteli papan kyky innostua ja tuntea kiitollisuutta arkipäiväisistä asioista.

Ensi vuonna aion
  • ilahtua pienistä arkipäivän asioista 
  • sukeltaa Facebookin ihmeelliseen maailmaan
  • jatkaa kiinan kielen opiskelua
  • opetella kuvaamaan digijärkkärillä
Toivotan tervetulleeksi myös downshiftauksen, hiljaisuuden ja uudet unelmat. Tärkein kutsutuista on kuitenkin oma kulta, jonka kanssa alkaa jo 25 yhteinen vuosi.

16. joulukuuta 2013

Hiipuva hiillos


Jokohan olisi aika piristyä blogirintamalla? Syksyllä oli niin paljon muuta ajateltavaa, että katsoin parhaaksi vetäytyä toviksi omiin oloihini. Ensin en ehtinyt, sitten en jaksanut, lopulta en viitsinyt kirjoittaa. Olen jo pitkään pohtinut koko blogiharrastuksen mielekkyyttä. En ole pitänyt tapanani repostella täällä kipeitä asioita kuin sivulauseissa, mutta koska niitä elämässä on, muu jaarittelu tuntuu perin ontolta. Vaikka kyllähän arkisia iloja ja surujakin voi jakaa. Moni harrastaa tuota jakamista työpaikallaan, harrastusryhmissään, perheen, suvun ja ystävien kesken, mutta koska minä olen hiljainen hämäläinen ja puhun vain, jos on asiaa, on hyvä olla muitakin jakamisen väyliä. Jakamisen tarve on kai ihmiselle luontainen ominaisuus, joka pohjautuu tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Niin tai näin, en pääse ajatuksesta, että blogin kirjoittaminen on yhtä suurta minäminäminä-teatteria. Tai ehkei sittenkään. Reseptejä, käsityöohjeita, ekovinkkejä, puutarhanhoito-ohjeita, neuvoja ja kokemuksia - niitä olen muiden blogeista etsinyt ja löytänyt. Miksen siis jatkaisi myös omien kokemusteni jakamista. Puhallan nyt hiipuvaan blogihiillokseeni, puuh.


25. lokakuuta 2013

Auts


Kylmä säärintama on muisto vain. Viime päivien lämpimät sateet ovat sulattaneet lumet varjopaikoista ja kesken jääneet pihatyöt tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä tehdyksi ennen talvea. Viikonloppuna on siis luvassa haravointia sekä syyskukkien ja sipuleiden istuttamista. Kivaa. 

Siistimisurakka alkoi eilen hautausmaalla. Kun korjasin kuihtuneita kesäkukkia callunoiden tieltä, lehtien suojassa piileskellyt kohmeinen ampiainen pisti sormeen. Vaikka en ole hyönteisille allerginen, pistoskohta jomotti ilkeästi koko yön ja on vieläkin kosketusarka. 

Syksyn tullen on pyritty lenkkeilemään viikoittain ja tänäänkin lähdettiin pikku pyrähdykselle ennen pimeän tuloa. Silmälasien kotiin jääminen, hämäryys ja kotikunnan kuoppaisuudestaan kuuluisat tiet tekivät tepposet urheilukentän kohdalla. Nilkka nyrjähti niin pahasti, että puolisoni katsoi parhaaksi antaa oikeaa ensiapua. Siispä pylly maahan ja jalka ylös. Kullan napakka puristusote kylmillä käsillä suoraan kipukohtaan auttoi nopeasti, jalalle saattoi jälleen varata ja loppumatka taittui kuin taittuikin varovasti hölkäten. Ensiapukurssien KKK toimii myös pikkuvammoissa, kunhan ohjetta älyää käyttää.

29. syyskuuta 2013

Sato talteen


Tänään nostettiin maasta perunat ja juurekset. Perunaa kuokkiessa teimme mielenkiintoisen havainnon. Pieni perunamaamme on rajattu nurmikosta liuskekivin, leveimmät kivet tulevat osin mulloksen päälle ja muutama siemenperuna oli tuottanut kivien suojissa runsaasti kookkaita mukuloita. Liekö supersatoon syynä tumman kiven varaama lämpö? Jos näin on, pitäisi kai sadon varmistamiseksi ja ohikulkijoiden riemastukseksi kattaa koko perunapenkki liuskekivillä. No, ehkei sentään. Porkkanaa ja punajuurta saatiin joulun rosollitarpeiksi ja vähän ylikin. Makoisaa porkkanaa on mukava rouskutella sellaisenaan, punajuuret säilötään. Tänä vuonna kasvimaalla pullistui myös muutama lanttu. Taimet olivat heräteostos puutarhamyymälässä ja satoa saatiin lanttulooran verran. Nyt kotona tuoksuu joulu.

22. syyskuuta 2013

Kiinalainen juttu


Kahdeksan vuotta sitten aloitimme kiinalaisen aamuvoimistelun eli taijin harrastamisen. Viime vuonna tehtiin ensimmäinen matka Kiinaan, joka poiki harrastukseksi kiinan kielen opiskelun. Kansalaisopiston alkeiskurssin innoittamana mentiin jälleen Kiinaan. Koska kielen opiskelu jatkuu taas, tullee vielä kolmaskin matka.

Kotiuduimme eilen enkä aikaeroväsymykseltäni jaksa jaaritella kuin muutaman sanan. Kohdemaan tuttuus teki lomailusta rentoa, koska ruokailuja, kaupungilla liikkumista ym. arkisia asioita ei tarvinnut etukäteen jännittää. Valmismatka on muutenkin huoleton valinta, joskin kielitaidon testaus jää silloin vähemmälle. Vapaa-aikaa ei paljoa ollut, joten Pekingissä lipesimme yhteisestä ohjelmasta jo nähtyjen kohteiden osalta ja suunnistimme mm. maanalaiseen kaupunkiin, kirjakauppaan ja eläintarhaan. Hyvin pärjäsimme, joten seuraavana suunnitelmissa on omatoimimatka.  

Kuvakooste uusista elämyksistä.

Xianin kaoottiselta tuntuva liikenne...
...ja yli 35 asteen helle kaupungin muurilla.

Luontaislääkintään erikoistuneen markkinatorin valikoima...
... ja rohtojen henkeäsalpaavat tuoksut.


Valtaisa terrakotta-armeija...
... ja sotilaiden yksilölliset kasvonpiirteet.

Luotijunamatka Xianista Pekingiin.
Sumuinen Kiinan muuri.
Pekingin eläintarhan pandat.

Viime vuoden elämykset löytyvät täältä, täältä, täältä ja täältä.

4. elokuuta 2013

Elämä on kuin sipuli


Nuorena tapasin keräillä sattuvia sanontoja ruutuvihkoon. Myös mielirunot saivat oman sinikantisensa, mutta sivut täyttyivät laiskanlaisesti, koska pitkien riimien kirjoittamisen sijasta marssin mieluummin kirjakauppaan. Aforismivihko sen sijaan oli varsin nopeasti täynnä. Harmittaa vieläkin, että olen joskus siivousvimmassani hävittänyt molemmat vihkot. Tekstien kautta olisi nyt hauska tutustua silloiseen minääni, sinisilmäiseen idealistiin, niin ainakin muistelen, joka aavisti jo jotain elämän rikkinäisyydestä. Aforismivihkoon näet päätyi myös yläasteen vessassa bongattu seinäkirjoitus: "Elämä on kuin sipuli, kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä itket." Arkinen vertaus osui ja upposi teiniin. Elämä on luopumista, hyvin yksinkertaista siis, kunhan hyväksyy tosiasiat.

Apropoo, sipulisato on korjattu ja odottaa kuivumistaan.


25. heinäkuuta 2013

Sommaren är kort


Kesä on mennä hujahtanut. Minun kesäni loppuu aina vähintään kaksi viikkoa ennen töiden alkua oli sää mikä hyvänsä. Ilmatieteen laitos lupaa hellejaksoa ja minä hölmö elän henkisesti syksyssä. Pitäisi tarttua hetkeen ja nauttia viimeisistä lomapäivistä ja olla muulloinkin läsnä niin, ettei mikään muutos etu- tai jälkikäteen lamauttaisi ajatuksia. Vieläköhän tässä iässä oppisi moiseen?

Osallistuminen viiden päivän taiji-kurssille oli hyvä yritys parantaa tilannetta. Kun kiinalaisesta perinteestä ammentava 24 askeleen liikesarja tehdään levollisesti ja aistit avoimena ikään kuin muutoksen virrassa luovien, tasapaino ja läsnäolo siirtyy lopulta myös korvien väliin. Tämä tosin edellyttää säännöllistä harjoittelua, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Taiji-kurssin ohella kesä on edennyt lähes suunnitelmien mukaan: ikkunaremonttia, suursiivousta, mattopyykkiä, marjastusta, pihapuuhia sekä vastapainoksi löhöilyä, lukemista ja sudokuja. Toki yllätyksiäkin on ollut, kivoja ja ikäviä, mutta kaikista on selvitty.

Sato valmistuu näillä keleillä vauhdilla. Kesäkurpitsat ja viinimarjat odottavat kattilaan pääsyä, toiset sosekeitoksi toiset mehuksi, kun taas ruukkuviljellyt mansikat ja tomaatit napostellaan heti. On loppukesässä puolensakin.



10. heinäkuuta 2013

Hilloa


Kotimaisten marjojen nimiin vannotaan eikä syyttä. Niitä kun aamusella lisää pari kourallista kaurapuuron tai maustamattoman jugurtin päälle, saa hyvän alun päivälle. Vitamiinipommeja voi napsia sellaisenaankin, mikä ei minulta luonnistu ilman sokeritujausta, poikkeuksena tuoreet mansikat ja vadelmat, kuten ei tuo ensin mainittu aamumarjojen nauttiminenkaan. Makeuttamiseen käytän koivusokeria, jossa on 40% vähemmän energiaa kuin tavallisessa sokerissa, mikä lieventävänä asianhaarana todettakoon.

Samasta makeaan mieltymisen syystä keitän vuosittain aina muutaman purkillisen mansikkahilloa lähinnä vaniljajäätelön ja lettujen kaveriksi. Ennen, kun säilöin mansikoita myös pakastimeen, hillon sai tehtyä myyntilaatikon alimmista tai muuten epäkuranteista marjoista. Nykyään, kun pakastan vain luonnon marjoja, tuntuu suorastaan tuhlaukselta ostaa priimamarjaa hilloa varten. Maaseudun Tulevaisuuden hillo-ohje ratkaisi pulman. Pihan perältä löytyy ilmaista raparperia, joka pikantisti vain maustetaan mansikalla ja vaniljalla.


Vaniljainen raparperi-mansikkahillo

2 l raparperin paloja
3 dl mansikoita
1 vaniljatanko
500 g hillosokeria
noin 1 dl vettä

Viipaloi kuorittu raparperi ja mansikat. Pane ainekset kattilaan veden ja halkaistun vaniljatangon kanssa. Kuumenna kiehuvaksi ja lisää hillosokeri. Keitä ilman kantta noin 20 minuuttia, kunnes raparperi on pehmeää. Ota vaniljatanko pois ja purkita hillo.



En ole koskaan aikaisemmin käyttänyt aitoa vaniljatankoa keittiöpuuhissa, mutta koska sellainen on joskus luomukaupasta kotiin kulkeutunut, päätin prikulleen noudattaa lehden ohjetta. Pilkoin raparperit ja mansikat ja otin maustetangon lasiputkilosta. Tuoksu, vai pitäisikö sanoa haju, oli niin tymäkkä, että olin vähällä pyörtää päätökseni ja tehdä keitoksen ilman vaniljaa, mutta kokeilunhalu vei voiton. Onneksi, sillä hillo on todella hyvää. Raparperista tulee raikkaus, vaniljasta makeus ja mansikasta väri, tosin minun hilloni ei ole niin heleän punaista kuin lehden kuvassa, vaan makuhan se tärkein on.

21. kesäkuuta 2013

Huh kesää



Helteet ovat muisto vain, mutta ei hätää, huhkimista on riittänyt eikä loppua näy. Eilen tuli koko talon kattava ikkunaremontti valmiiksi, joten ensi viikolla alkaa perusteellinen suursiivous. Asia on toki kirjattu kesäsuunnitelmiin ja käy mainiosti lomasta, koska olen sen verran kaheli, että pidän siivoamisesta, mikäli sen saa tehdä kiireettä.

Välillä on sentään lomailtukin: parin päivän kaupunkiloma Helsingissä ja leppoisa kesäyön pyöräretki. Joitain terveisiä pääkaupungista. Kuten tavallista suunnittelin jo kotona omat menemiseni (puolisoni istui aamupäivät työhönsä liittyvässä seminaarissa) ja listasin käyntikohteikseni Kiasman, Designmuseon ja Arabian museon. Luulin Kiasman olevan vain läpihuutojuttu, välipala ennen muiden museoiden avautumista, vaan toisin kävi, nykytaide imaisi minut mukaansa kahdeksi tunniksi.

Eija-Liisa Ahtila: The Clear House, 2004
Marja Kanervo: Ryijy (yksityiskohta), 1992/2013

Eija-Liisa Ahtilan mielen hajoamista pohtivat työt olivat kuvaavia, mutta kauniin toiveikkaita. Mitä siitä, että tila pirstaloituu, uusi järjestys on omalla tavallaan selkeä ja sen kanssa voi oppia elämään. Tulkinta on toki aina katsojan silmässä, ei epäilystäkään, etteikö joku kokisi labyrinttimaisia veistoksia ahdistavina. Menetystä ja surua käsittelevä videoteos Rukoushetki osui kipeän asian ytimeen. Tyhjään kotiin palaaminen koiran kuoleman jälkeen oli kuvattu pakahduttavan aidosti. Eläimet olivat tärkeässä osassa myös videoteoksessa Marian ilmestys, joka mielenkiintoisesti tutki ihmeen olemusta ja näytelmän keinoin pyrki avaamaan pyhää ja inhimillistä. 

Ehdoton suosikkini museossa oli kuitenkin Marja Kanervon Ryijy, huonetta kiertävä neliömetrien kokoinen höyhenistä koottu jäteöljyllä valeltu installaatio. Vaikuttava, jylhä, majesteetillinen, ja niin riipaiseva. Nimi nerokkaan yksinkertainen, Ryijy, tekstiili ajoilta, jolloin oltiin omavaraisia, viljeltiin ja varjeltiin. Nyt on toisin, luonto itkee, öljynorot valuvat seinällä kuin kyyneleet, kuva tämän päivän maailmasta ja ihmisestä. Taiteilijan Esiinkatoavaa-näyttely on sekä idealtaan että toteutukseltaan oikea helmi. Vähemmän on totisesti enemmän.

Heini Riitahuhdan suunnittelema Runo. 
Teema-mukin korvamuotti.
Tunteiden ja tulkintojen maailmasta oli mukava siirtyä käyttöesineiden yksiselitteiseen maailmaan Designmuseoon ja Arabialle. Jälkimmäiseen sovittiin treffit kullan kanssa. Kuulumisten ja kahvihetken jälkeen matkattiin raitsikalla takaisin keskustaan ja astuttiin laivaan. Puolentoista tunnin risteily vei halki upeiden maisemien ja osuipa silmään myös muutama vanha purjealus ja yksi muinaiseläin. Hieno kaupunkipäivä.