Liikunta on monessa mielessä haasteellista eikä vähiten vaihtelevan ryhtymiskynnyksen vuoksi. Toisinaan lenkille lähtee kuin luonnostaan, toisinaan aikomus menee pelkäksi verukkeiden keksimiseksi. Kuitenkin jos ja kun itsensä saa ulos, lähteminen palkitaan. Hyvä olo tulee useimmiten jo lenkillä, huonona päivänäkin viimeistään kotiin tultua. Eli koskaan ei ole reippailun jälkeen harmittanut paitsi kaksitoista talvea sitten, kun mukku mäessä mursi nilkan ja lopetti hyvin alkaneen hiihtokauden tammikuussa.
Tänään lähtöyskähtelyyn oli syynä kiristyvä pakkanen, joka meni ensimmäistä kertaa hermoihin. Aamulehden sääkartta lupasi Pirkanmaalle oikeaa hiihtäjän unelmaa, aurinkoista pakkaskeliä kolmellatoista asteella ja niin ehkä olikin päiväsydännä, mutta pian alkoi kylmeneminen, joka tuoksui ilmassa ja tuntui jäsenissä asti. Kotiuduttiin töistä viideltä ja välipalan ja hiihtovermeiden virittelyn jälkeen pakkasmittari hipoi jo kahdeksaatoista. Otti päähän. En lähde. En satavarmasti lähde. Ja lähdin kuitenkin. Onneksi on kotona hiihtokaveri, joka tarvittaessa tsemppaa ja osaa vetää oikeasta narusta. YYA-sopimus on tietysti molemminpuolinen, joskin minä olen tänä talvena tarvinnut lähtöapuja useammin. Kun päästiin kotiin, pakkasta oli yli 20 astetta ja varpaat jäässä. Mutta kannatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti